Aarrejahti Milton Kaynesissa
Joka syksyinen metallinetsintäretkemme suuntautui tänä vuonna samaan paikkaan kuin viime syksynäkin, upeisiin Englannin Milton Keynesin maisemiin. Täällä sijaitsee pieni ja ah, niin hurmaava kylä, Stony Stratford, jossa asustelemme koko retkemme ajan.
Tapaamisia
Olemme käyneet näillä retkillä kohta kymmenen vuotta ja aina olemme olleet suurin piirtein samojen jenkkien kanssa. Niinpä monesta amerikkalaisesta on näiden vuosien varrella tullut jo melko tuttu, joistakin ihan ystäviä. Ryhmämme koostumus ei suinkaan ole aina sama vaan yleensä joku on jäänyt pois edelliskerralta uuden tullessa tilalle, muutamat ovat mukana aina. Näin tänäkin vuonna, viime vuodelta kaipaamme kyllä paria kunnon hemmoa jotka tulevat tänne myöhemmin syksyllä.
Etsintäryhmämme koostuu siis tänä syksynä kuudesta amerikkalaisesta ja meistä kahdesta suomalaisesta. Mainíttakoon vielä, että ryhmämme keski-ikä on suurin piirtein kuusissakymmenissä, nuoria etsijöitä ei ryhmässä ole koko aikana montakaan ollut. Mutta se ei tahtia ole haitannut, nytkin joukossamme on noin kahdeksankymppinen pariskunta joka piipparoi pellolla kuin nuoret konsanaan.
Tuon pirteän pariskunnan lisäksi mukana on kolme vanhempaa herraa ja yksi vähän nuorempi herra. Me olemmekin nyt yllätys, yllätys porukan ”nuorisoa”. Ja tietysti täytyy mainita loistava isäntäpariskuntamme joka kuskaa meitä päivät pitkät pellolta toiselle. Joka keittelee pellon reunassa meille kahvia ja kuuntelee valituksemme ja sadattelumme, jos/kun pellolta ei löytynyt taaskaan mitään muuta kuin kökkökamaa.
Hotel Cock -arvokkaasti vanha
Suurin piirtein kaikki näkemäni hotellit näissä pienissä kylissä on joitain hevosia, joutsenia, kettuja, karhuja tai muita eläimiä. Ei siis ihme, että meidän hotellimmekin nimi sattuu olemaan eläin eli kukko.
Hotellimme on äärimmäisen vanha, rakennettu vuonna 1480. Majoituimme tässä samaisessa hotellissa myös edellisellä Milton Keynesin reissullamme. Ja kuten viime vuoden postauksessa kerroin, on kaikki hieman vinossa ja jonnekin päin kellallaan. Portaikot ovat jyrkkiä, kapeita ja sokkeloisia eikä äänieristyksistä ole tietoakaan. Mutta onhan tämä varsin idyllinen ja tunnelmallinen paikka, ja alakerran ravintola hyvinkin suosittu, ainakin viikonloppuisin.
Viime vuonna meillä oli tässä hotellissa todella pieni huone, nyt on sitten tilaa vaikka muille jakaa. Huoneessa mahtuu olemaan matkalaukutkin levällään, vaikka sänkykin on niin iso, että siinä miesmatkaaja nukkuisi vaikka poikittain, minusta puhumattakaan. Hyvin olemmekin nukkuneet kun on ensin päivä rymytty pellolla. Nukkuneet siitäkin huolimatta, että ikkunamme avautuu hotellin sisäpihalle, jossa vielä pitkälle syksyyn etenkin viikonloppuisin istutaan ja nautitaan ilolientä. Suurella ilolla, isoon ääneen.
Aamupala kangertelee ikävä kyllä aivan kuten edellisenäkin vuonna. Puitteet viihtyisine aamiaishuoneineen ovat kohdillaan, mutta jotenkin henkilökunta käy aamuisin tosi hitaalla moodilla, ihan tava kaurapuuroakin olemme joutuneet odottamaan jopa 45 minuuttia. Eikä puurohiutaleitakaan joka aamu ole, sitten pitää tilata ja odottaa munia, joiden valmistus on yhtä hidasta. Toissa aamuna tilattu muna ei ole saapunut vieläkään.
Päivämme murmelina
Oletko sattumoisin katsonut Bill Murrayn tähdittämää elokuvaa Päiväni murmelina? Siinä pääosan mies jumahtaa lumimyrskyn vuoksi vieraaseen kaupunkiin ja herää joka aamu aivan samaan, jo elettyyn päivään. Meidän päivämme täällä ovat suurinpiirtein toistensa toisintoja, ihan niinkuin elokuvassakin.
Joka aamu lähdemme aamiaisen jälkeen (sitten kun se on viimein saatu eteen ja nopeasti pistelty huiveliin) isäntäparimme hakemana pelloille noin puoli yhdeksän ja palaamme hotellille miinus/plus seitsemän aikoihin iltasella. Väsyneinä, mutta onnellisina/onnettomina, tuo onnellisuuden määrä on suoraan verrannollinen tehtyjen löytöjen määrään ja laatuun.
Eli päivät toistavat itseään. Melkein ainoita eroavuuksia päivään saa tehtyä erinäisillä valinnoilla, kuten käydäkö aamulla eväiden ostossa isossa kaupassa pienen kaupan sijaan ja lähteäkö illalla syömään ravintolaan vai tyytyäkö repun pohjille jääneisiin eväsjäämiin. Illalla repusta ei kyllä montaa jäämää ole löytynyt.
Lounaan asiaa tuolla pellolla ovat ajaneet moninaiset variaatiot kolmioleivistä, hedelmäsalaatista, sipseistä, suklaapatukoista, Digestive-kekseistä, voimajuomasta, kahvista ja purkasta. Näillä on siis menty.
Löydökset, suurimmalta osin POS:iä
Piece of shit (eli POS), sitä se löytö useimmiten on. Lyijyköntti, haulikon hylsy, tinapaperimöllykkä, peltirepale, tunnistamaton lerpake, puolikas traktori, ruosteinen aura, naula tai mutteri. Joskus kaivamaansa ei löydä koskaan tai se on niin syvällä, että pitäisi kaivaa kuoppa suurin piirtein Kiinaan saakka sen löytääkseen. Ja sitten kun on jaksanut toiveikkaana kaivaa miltei sinne Kiinaan saakka ja löytö osoittautuukin palaksi piikkilankaa, hymy ei ole silloin kovinkaan herkässä.
Mutta joskus myös onnistaakin. Ja nämä onnistumiset ovat yhtä kuin onkijalle hyvä kalasaalis tai golfaajalle reikään lyönti. Joskus tulee jopa hole in one. Ryhmässämme on jo nyt tehty ihan hyviä löytöjä. On löydetty esineitä rauta-ajalta, rooman- ja saxonkaudelta sekä keski-ajalta. Ikäväkseni joudun kyllä tunnustamaan, että suurimman osan noista hyvistä löydöistä ovat tehneet amerikkalaiset. Hmph.
Mutta olemme mekin löytäneet muutaman roomanajan kolikon (100-300 jKr) sekä neljä hämppyä (hammered, hopeinen taottu kolikko v. 1200-1600 jKr). Yksi noista hämpyistä on vielä sikäli uniikki, että sen molemmat puolet ovat aivan samanlaiset.
Lisäksi löytöpussukkaan on päivien aikana ilmaantunut jotain epämääräistä kampetta (nappeja, mörssärin kuulia, solkia, paikallisia kolikoita yms joka ei ole suoranaiseti POS:iä) jolla ei kauheasti ole kuitenkaan löytöarvoa eikä sen löytämisellä hirveästi hehkuteta.
Toissa päivänä kyllä kaivoimme hienon löydön, rooman ajan rintakorun, joka on ajalta noin 25-60 vuotta jKr. Ja se, mikä tekee tästä löydöstä todella hienon on se, että rintaneula on täysin ehjä, neuloineen kaikkineen. Jestas, että oltiinkin vähän aikaa polleena, on se sen verran hieno löytö. Museoon todennäköisesti menee.
Sitten hieman sääasiaa
Kelit ovat olleet meille aikalailla suosiolliset. Aurinko on paistellut monena päivänä kesäisen lämpimästi, ihan on ollut T-paita kelit muutamana päivänä. Joitakin pieniä, muutaman tipan sadekuuroja on tullut iltapäivisin eli sadevaatteetkin ovat saaneet olla aivan rauhassa omissa pusseissaan.
Se, mikä täällä on ollut riesaksi asti, on pahuksen kova tuuli. Tänäänkin pelloilla tuuli niin voimallisesti, että siinä meinasi pieni ihminen ihan lentoon singahtaa ja päätyä ties minne. Ja koska on ollut kuivaa, pellon multa pöllysi tuulen voimasta niin, että multapölyä oli suut silmät täynnä. Ja kaikilla oli naamatkin tuolla ruskealla multapölyllä kuorrutettuja, oltiin me aikamoinen nähtävyys, koko sakki.
Hyvillä fiiliksillä jatkamme kaivauksia vielä muutaman päivän, tulossa myöhemmin loppuraportti siitä, miten suuren aarteen täältä löysimmekään (vai löysimmekö lain?)
Muhevaa syyskuuta kullekin säädylle, tasajaollisesti!
On kyllä erittäin hieno tuo rintarossi ja maisematkin hivelevät silmää.
Ehkäpä sitä tulevaisuudessa vielä pääsisi taas piipahtamaan noissa maisemissa.
Jatkoja teille sinne maailmalle.
Kiitos Pertti kommentista! Maisemat täällä ovat kyllä mahtavat, jo niiden vuoksi tänne haluaa aina uudestaan. Ja tietysti seuran. Ja niiden mahdollisten löytöjen . Jospa ensi vuonna olisit suomalaisten vahvistus, sillä sinua täällä kyllä tarvitaan, jotta voitaisiin nuo jenkit löylyttää ja kunnolla!
Hyvää syksyn jatkoa sinne itä-rajalle! Ps. terveiset Peteltä ja Sarahilta!!!!!