Englanti, piipparointireissu syksy -17

Reilu puolet etsintäpäivistä on jo takana ja kovin huonolta näyttää meidän kannaltamme, ainakin vielä. Mitään ihmeellistä emme ole siis löytäneet, ihmeellistä olemme kyllä paljon nähneet. Mutta emme anna tuon vielä lannistaa, vielä on muutama päivä aikaa löytää vaikka millainen pellon huomaansa kätkemä aarre. Yrityksen puutteesta ei voi meitä ainakaan moittia, sen verran ahkerasti piippari pellon pinnassa suihkii päivittäin menemään.

 

 

Lensimme tänne Englantiin Sloveniasta jo viikko sitten maanantaina. Majoituimme pariksi päiväksi Gatwickiin, jonne lentomme siis laskeutui. Siellä asustelimme guesthousessa, joka oli kerrassaan mahtava paikka. Huone oli tosin kovin pieni, mutta muutoin kaikki oli loistavasti. Huoneen hintaan sai käydä tekemässä itselleen aamiaista kaikkien asukkaiden yhteiskäytössä olevassa keittiössä, kaapeista löytyi kaikenlaista tarviketta munista paahtoleipään. Lisäksi siellä sai pestä pyykkinsä ilmaiseksi ja mikä parasta, siellä oli myös kuivuri! Jee, ei tarvinnut ripustella pyykkiä pitkin huonetta kuivumaan! Ja mehän pestiin miltei meidän kaikki vaatteet (vaikka ei olisi tarvinnutkaan), jopa ne Walmartin lakanatkin!

 

 

Keskiviikkona siirryimme sitten bussilla Heathrowin lentokenttähotelliin, jonne illan mittaan saapuivat kaikki retkeen osallistuvat jenkkiläiset. Tänä vuonna jenkkejä saapui kaksitoista, ei ole siis kauhun tasapaino taaskaan kohdillaan, kun Suomea edustaa vain me kaksi (oikeesti tämä ei ole kilpailu, vai onko sittenkin?). Torstaina siirryimme sitten pikku-bussilla tänne Stony Stratfordiin ja suunnistimme suoraan pellolle käymättä edes välillä hotellilla. Meidän etsintätarvikelaatikkomme oli jo aikaisemmin postitettu Suomesta tänne matkan järjestäjälle (kiitos Muurameen Tommi ja Heli), sillä emmehän voi kaikkia etsintätarvikkeita mukanamme raahata. Eli lootasta kaivoimme lämmintä ylle, kumpparia jalkaan ja eikun huispaamaan. Keli oli melkoisen kolea, välillä aurinko kurkisteli pilvien takaa ja iltapäivän sade sitten viimein yritti meidät kastella. Onneksi lootasta löytyivät myös sadevaatteet.

 

 

Mitään oleellista emme siis ole pelloilta löytäneet. Muutamia roomalaisia kolikoita, joista kaksi hopeista, hammeredin puolikas ja roomalainen solki, siinäpä ne tärkeimmät. Sitten on toki pellon syvyyksistä noussut nappia, musketin kuulaa, peltilärpäkettä, alumiinipaperia, tölkkejä, haulikon hylsyä ynnä muuta shittiä. Ja lyijyä kilotolkulla. Olen jo aiemmin tuumannut, että nuo lyijyköntsät pellossa ovat yhtä tarpeellisia ihmiskunnalle kuin hyttyset kesäyössä, ja mielipiteeni on tällä reissulla vahvistunut. Että nuo lyijyköntsät osaa sitten kenkuttaa, antavat vielä saman signaalin kuin kolikotkin. Ja sitten ihan oikeesti on hieman kenkuttanut myös jenkkiläisten hyvät löydöt. Joka päivä melkein joka jenkkisälli kaivaa maan uumenista kymmenittäin roomalaista kolikkoa ja hopeista hämppyä (hammered), kaivoipa yksi yhden hämpyn kultaisenakin. Täytyy tunnustaa, että siinä hetkessä olin kyllä verraten kade (ei saisi olla kade etsintäkaverille, koska ollaan kuitenkin tiimi. Mutta minä olin). Varmaan olivat muutkin, eivät vaan sitä tunnustaneet.

 

 

 

Noista amerikkalaisista etsintäkavereista muutama sananen. Suurimman osan kanssa olemme jo tuttuja viime syksyn piipparointiretkeltä, muutama uusi kaveri on tullut joukkoon, ja muutama viime syksyltä vastaavasti jäänyt pois. Kovin on mukavaa, välitöntä ja puheliasta porukkaa, sillä lailla aitoon jenkkiläiseen tapaan. Minäkin olen jo sen verran oppinut tuota englannin kieltä että saatan haastaa heidän kanssaan hieman jo smoltolkkia. Vielä viime vuonna vain hymyilin ääliömäisesti kuin Putouksen säätyttö konsanaan. Retken järjestäjät Pete ja Sarah ovat mahtavia tyyppejä myöskin, jo hyvinkin tutuiksi tulleet muutaman vuosittaisen piipparointiretkemme järjestäjinä.

 

Päivät menevät vauhdilla, puoli yhdeksältä lähdetään aamuisin pellolle ja hotellille palataan kuuden-seitsemän nurkilla illalla. Eli ihan siis työpäivä tulee tehtyä ja voitte vaan arvata, miten väsynyttä porukkaa könyää huoneisiinsa iltaisin. Ruokapuoli on ollut aika yksioikoista, eväinä tuolla pellolla on yleensä jonkinlainen kolmioleipä tai salaatti, sipsiä, keksiä, suklaata (hitsi, miten onkin ”terveellistä”). Usein illallakaan ei jaksa sitten enää lähteä ravintolaan syömään vaan olemme tyytyneet repun pohjalta löytyviin lounasjämiin.

 

 

 

Hotellimme on hyvin vanha rakennus, vuodelta 1480. Kerrokset ovat sokkeloisia, portaat kapeita ja huoneet pieniä ja melko vaatimattomia. Meidänkin huone on niin pieni, ettei molempien matkalaukkuja voi pitää kerralla auki. Ja se on pikkusen ongelmallista, sillä huoneessa ei ole ollenkaan tilaa tavaroille. Yksi hengarikaappi on takeille, siinäkin alaosassa asuu jo kahvinkeittovehkeet. Mutta hyvin olemme selvinneet. Ikävämpi asia on se, ettei lämmitys ole ollut päällä kovinkaan usein. Melko ankeaa on palata pellolta viluisena ja sitten huonekin on vielä kylmä. Hrrrr.  Siinä tekee kuulkaa joskus mieli ihan konjakkia korkillinen. Henkilökunta on ystävällistä ja tekee kyllä parhaansa. Aamiaisella usein kaikki ei ole mennyt niinkuin Strömsössä, mutta missäpä aina menisi (paitsi Strömsössä)?

 

 

Keli on meitä suosinut siinä mielessä, että vettä on sadellut vain silloin tällöin ja silloinkin vain lyhyitä kuuroja. Tuullut on kyllä sitten melko navakastikin monena päivänä, pipo oli yksi aamu laitettava päähän, kun oli niin kova ja kylmä tuuli. Kyllähän sitä tuli eilen pellolla taas hetken ajan tuumanneeksi, että mitä hittoa (what a hell): täällä sitä könytään kylmässä tuulessa sormet kohmeessa, kaivaen kivikovasta maasta lyijyköntsiä väistellen samalla ”maamiinoja” tujakassa, silmiä kirvelevässä lehmän paskan lemussa. Kun vastaavasti voisi makoilla turkoosin meren rannalla kolmenkymmenen asteen lämmössä, lempeän merituulen löyhyytellessä hiuksia, kädessä lasillinen pinacoladaa….

 

 

Ihan oikeesti, kyllähän tässä täytyy olla kuitenkin sitä jotain!