Don Det, Mekong-joen helmi

4000 Islands eli Si Phan Don, sijaitsee Laosin eteläisessä päässä, aivan lähellä Kampodzan rajaa. Alue koostuu Mekong- joen tuhansista erikokoisista saarista ja siitä erkaantuvista joenhaaroista. Paksesta pääsi varaamaan matkan kolmelle näistä saarista ja me valitsimme Don Detin ihan sen vuoksi, kun se oli ainut, josta olimme jotain edes kuulleet.

Suunnitelmissa oli siis olla kolme yötä Don Detillä, tulla takaisin Pakseen sunnuntaina, hakea konsulaatista Vietnamin viisumimme maanantaina (konsulaatti oli viikonlopun kiinni) ja tiistaina matkaisimme bussikyydillä Vietnamin Hueen. Eli meillä oli nyt ihan oikea suunnitelma, pitkästä aikaa! 

Täältä tullaan saaristolaiselämä

Torstaiaamuna pakkasimme reppuihimme kolmen päivän tarvikkeet, tsekkauduimme hotellista ulos ja suuntasimme laukkuinemme ja reppuinemme naapurihotelliin. Olimme jo edellisenä päivänä käyneet varaamassa sieltä hotellihuoneen kolmen päivän päähän (käytiin jopa katsomassa huone etukäteen) ja sopimassa, että matkalaukkumme saisi olla säilössä hotellilla saarireissumme ajan. Sinne jäi taas paksukaisemme matkasta ja myöhemmin olimme todella kiitollisia ja hyvillämme, että jätimme suuren matkalaukumme mantereelle

Pikkubussi noukki meidät kyytiinsä hotellin edustalta ja kolmen tunnin matka saaristoon alkoi. Bussi oli taas penkkien välejä myöten täynnä, mutta kolmen tunnin matka tuntui vähäiseltä, senhän nyt tekisi vaikka päällään seisten. Kerran pysähdyimme matkan aikana jaloittelemaan ja syömään. Tuntuu, että noilla bussimatkoilla pysähdytään aina vähintäänkin tunniksi syömään, kesti matka sitten kaksi tuntia tai kaksitoista. Haloo, vastahan lähdimme! Kellä on tässä vaiheessa vielä nälkä? Tuota ihmetellessäni miltei kaikki olivat jo menneet syömään. 

Loppumatkasta tie muuttui hiekkatieksi, ja oli kyllä suurikuoppaisin tie, jolla olemme koskaan kulkeneet. Tällä tiellä piti miltei jokainen kuoppa kohdata niin, että autot ja mopot ajelivat tietä laidasta laitaan kiemurrellen, jotta kuopat olisivat loivempia ylittää. Muutaman sadan metrin matkaan kuluikin sitten suurin osa matka-ajasta.

Bussi kippasi meidät ulos pienen kävelymatkan päässä joen rannasta ja veneiden lähtöpaikasta. Jo tässä vaiheessa olimme kiitollisia, ettei meillä ollut suurta matkalaukkua kuljetettavana noilla huonokuntoisilla teillä. Käppäilimme siis joen rantaan josta kapeat ja pitkät jokiveneet veivät meidät perille saarelle. Venematka kesti vain noin kymmenen minuuttia ja ennen kuin siinä kerkesi Mekong-joen maisemia pahemmin ihailemaan tai itseään Myrskyluodon Maijaksi kuvittelemaan, vene karahti jo Don Detin satamaan. Satama tulee kyllä sitten sitaatein.

Majapaikkamme Souksan Hotel

Olimme varanneet hotellista huoneen alkuun vain yhdeksi yöksi, koska nyt oli jo takana sen verran monta huonoa kokemusta, että voisimme kätevästi vaihtaa hotellia, jos taas kerran valintamme osoittautuisi huonoksi. Hotelli oli miltei sataman vieressä, aivan saaren eteläpäässä. Saavuttuamme hotellille, oli siellä jo hymyhuulinen nuorimies meitä vastassa tervetulodrinksuineen (taisipa olla laseissa ihan vaan vettä).

Huone oli pieni, mutta ihan hyvä ja kelvollinen. Luvattu puutarhanäköala…, no se kyllä oli, mutta puutarhassa oli kaikkea sinne kuulumatonta roinaa ja kampetta. Kun hotellin nuorimies kyseli meidän jatkosuunnitelmista (lähinnä missä ajattelimme yöpyä seuraavat yöt), kerroimme, että jos huone osoittautuu hyväksi, niin saattaisimme olla siinä kaksi lisäyötäkin. Saman tien mies ilmoitti, että nyt vaihdetaankin sitten huonetta ja me saimme lennosta isomman ja paremman huoneen joen ja auringonlaskun puolelta, samaan hintaan. Niinpä varasimme täältä sitten ne seuraavat kaksi lisäyötä. Eikä petytty!

 Tämä hotelli oli ulkopuolelta hieman ränsistyneen ja hoitamattoman oloinen. Muuta henkilökuntaa ei ollut kuin tämä nuorimies ja nainen, jolla oli pikkuinen vauva, jota toinen heistä aina hoiti toisen työskennellessä. Tietysti oletimme heidän olevan pariskunta, jonka omistuksessa hotelli oli. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä mies kertoi, että hänen kaverinsa omisti paikan ja nainen oli kaverin vaimo. Mutta vauvan hoitoon tämä nuorimies osallistui kuin olisi ollut isä konsanaan. Kaveria (oletettu) näimme vain vilaukselta, lähinnä juomassa ravintolarakennuksen liepeillä iltaisin kaljaa.

Pääsimme ihan hotellihuoneemme kuistilta seuraamaan iltaisin upeaa auringonlaskua. Huoneemme edessä oli myös riippukeinu, mutta se jäi jostain syystä käyttämättä. Aamiainen, joka kuului huoneen hintaan, oli kelvollinen ja saimme nauttia sen joen rannassa terassilla. Tai nauttia on pikkuisen väärä ilmaus, ehkä hotkaista on parempi, sillä täällä päin pitää olla syömisten suhteen tosi nopea, ruuan saa loppupeleissä nopein, joko sinä tai murkut.

(Eko)loogisesti pyöräillen

Ensimmäisenä päivänä olimme vain jalkaisin liikenteessä ja totuttelimme saaren tavoille. Autoja ei saarella ollut ollenkaan, tietkin olivat koko saarella joko polkuja tai hiekkateitä. Skoottereilla, pyörillä tai apostolin kyydillä täällä kuljettiin. Eritasoisia hotelleja, hostelleja ja majataloja bungaloweineen oli hiekkateiden ja joen vierukset täynnään, kuten myös eritasoisia kuppiloita, ravintoloita ja kauppoja. Mopoja ja polkupyöriä oli vuokrattavissa joka ravintolan ja majapaikan edessä, erilaisia matkoja ja retkiä oli myynnissä sitten niiden välissä. 

Seuraavana päivänä vuokrasimme fillarit, 10 000 kipillä (1 euro) saimme mummomankelit lainaan päiväksi.  Vaikka kerroin instassa, että vuokrasimme pyörät ollaksemme ekologisia ja pelastaaksemme maailman, ei sen nyt ihan niin kuitenkaan mennyt. Kauniiltahan tuo kuitenkin kuulosti. Ihan sillä vuokrasimme pyörät, koska a) saari ei ollut iso, siellä ei mennyt kuin yksi tie ja se olisi nopsaan ajeltu läpi, vaikka kävisi sillan yli naapurisaarenkin kiertämässä, koska b) mopo olisi ollut kymmenen kertaa kalliimpi ja koska c) ajattelimme pyöräillen saada vähän liikuntaa sisäreisillemme, joihin on taas  matkan aikana pakkaantunut kaikenlaista sinne kuulumatonta materiaalia, jotain selluloosaa.  Lukkoja ei pyörissä ollut, ja kysyttäessä vastaus oli, ettemme niitä tulisi tarvitsemaan.

Ajelimme ensin Don Detin saarta rantapolkua niin pitkälle, että tulimme naapurisaarelle,  Khongille, menevälle sillalle.  Silta oli vanha, betoninen rautatiesilta, jossa ei ollut kaiteita ollenkaan. En kyllä yhtään tiedä, miksi täällä on rautatiesilta, vaikka Laosissa ei pahemmin rautateitä ole. Jossain päin Laosia sellaista vissiin rakennetaan/on rakenteilla/on rakennettu lähi aikoina.

Siitä siltaa pitkin sitten polkaisimme yli Khong- saaren puolelle. Jatkoimme fillarointia saaren päässä olevalle rannalle, jossa oli muutamia veneitä ja miehiä veneiden kunnostus puuhissa. Täältä olisi päässyt veneretkelle joelle katsomaan jokidelfiinejä (mahdollisesti näyttäytyvät tai sitten eivät) mutta me tyydyimme vain  hetken nauttimaan rannan näkymistä sekä kylmästä coca-colasta rantakuppilassa. Pienen paussin jälkeen lähdimme ajelemaan samaa tiepahasta takaisin päin.

Matkalla takaisin Don Detille fillaroimme vielä Khong- saaren vesiputouksella, jonne oli niin kalliit pääsymaksut, että skippasimme tuon yhteistuumin. Don Detistä pääsisi mantereen puolelle katsomaan paljon isompaa vesiputousta, joten säästimme roposemme sitä reissua varten. Hotellille takaisin päin pyöräillessä ohitimme ihanan vihreitä riisipeltoja, paikallisten asukkaiden asumuksia sekä kaikenlaisia kotieläimiä kanoista vuohiin. Pakkohan sitä oli myös pysähtyä kuvaamaan vesipuhveleita, näistä meillä ei olekaan kuin jotain viisituhatta kuvaa vasta otettuna.

Fillaroituamme takaisin hotellille, kävimme syömässä ja nokosten jälkeen teimme vielä uuden fillarointipyrähdyksen, josta alla videonpätkää. 

Iltakäppäilyllä törmättiin Tissi-Irmaan

Pimeä saapui tänne tosi aikaisin, jo ennen kuutta oli jo hämärää ja siitä ei mennyt kuin pieni hetki täyspimeyteen. Iltaisin käppäillessä noiden hotellien ja ravintoloiden luona kyllä näki eteensä, mutta vähän kauempana oli sitten miltei säkkipimeää. Hyväksi todettu esine mukana täällä oli siis taskulamppu.

Ensimmäisenä iltana meillä ei ollut mukana taskulamppua, mutta onneksi oli kännykät, joista sai valoa. Hieman oli ilkeä tunne, kun ei kauhean hyvin eteensä nähnyt ja polun vierukset tulvivat erilaisia ääniä, suhinoita ja rapistuksia. Ja kun tähän lisää hirveän vilkkaan mielikuvituksen on ihan ihme, että ylipäätään tuli lähdettyä hotellihuoneesta mihinkään pimeän tultua.

Mutta kyllähän me tietenkin lähdettiin. Ja jo ensimmäisenä iltana huomioitiin saaren sillä hetkellä ehkä kuuluisin henkilö, nimittäin Tissi-Irma (nimi keksitty, mikä on kirjoittajamisen suomaa vapautta). Irma oli kaunis, pitkät, tummat hiukset omistava nuori ihminen, jolla oli kaunis vartalo kapeine uumineen ja ihan siis valtavan kokoiset daisarit. Eikä Irma näitä kaksosiaan pahemmin peitellyt, siinä ne paistattelivat iltavalaistuksen kajossa miltei ilkosillaan.

Kaikki saarelaiset näyttivät tuntevan tämän Tissi- Irman ja tervehtivät isoon ääneen ja iloisesti Irman lonkotellessa korkokengillään pitkin hiekkapolkua ravintoloiden ja kauppojen ohi. Joidenkin kauppojen ja ravintoloiden edessä hän pysähtyi  jolloin monista niistä pelmahti henkilökuntaa ulos ihastelemaan lähietäisyydeltä Irman varustusta ja osa innostui jopa hieman puristelemaan.

Yllätys oli melkoinen, kun ohitimme tämän kaunottaren ja kuulimme hänen äänensä. Se oli nimittäin ihan miehen ääni ja lähempää nähtynä kasvotkin olivat jollain tapaa miehekkään kulmikkaat. Ikuiseksi arvoitukseksi meille jäi, oliko Irma sittenkin wannabe-Irma eli Ilmari vai vain möreä-ääninen koko kansan viihdyttäjä. 

Maailman levein vesiputous, leveilyäkö?

Seuraavana aamuna päätimme lähteä mantereen puolelle katsomaan se isompi vesiputous. Veneellä matkasimme joen yli mantereelle ja sieltä otimme tuktuk-kyydin putoukselle. Tuktuk-kyyti tuli maksamaan saman verran kuin olisi kustantanut vuokrata skootteri, joten päädyimme valmiiseen kyytiin. Kuski odottelisi meitä sen aikaa kun kävisimme sitten itse putouksella.

Putoukselle oli venesatamasta reilu kymmenen kilometrin matka. Ensin oli edessä se kuoppainen tieosuus, jota olimme jo ajaneet pikkubussin kyydissä. Tosin tietä oltiin paraikaa silottamassa suurten koneiden voimin, joten ehkä kuoppaisuus katoaisi tai ainakin suuresti pienenisi.

Vesiputous, Khonephapheng, (minusta se oli enemmänkin kyllä koski) sijaitsi keskellä Mekong-jokea ja oli varsin komea. Paikan päällä meille selvisi, että se on maailman levein vesiputous, yli kymmenen kilsaa leveä. Tarkalleen ottaen 10 783 metriä. Putousta pääsi ihastelemaan ja kuvaamaan läheisen ravintolan terassilta ja alhaalta ihan joen varrelta. Pauhu oli melkoinen kun suuret vesimassat kulkivat ohitse. Putoukselle pääsymaksu oli 5,5 euroa nenänpäältä ja käynti oli kyllä ihan rahanarvoinen. 

Putoukselle mentäessä kävelytien varrella oli avotemppeli ja temppelin sisällä suuri puunrunko lasivitriinissä. Tämä pyhä puu, Manikoth, oli tönöttänyt paikoillaan Mekong-joen törmäällä miltei 2000 vuotta. Puulla on ollut suuri merkitys laosilaisille, koska sillä on uskottu olevan valta antaa elämä ja langettaa kuolema. Puu oli yhtäkkiä kuollut vuonna 2012 ja kaatunut jokeen josta se pelastettiin helikopterin avustuksella vuonna 2013 ja säilöttiin lasivitriiniin niinkuin Lumikki konsanaan. Joka vuosi tammikuussa pidetään Manikoth festivaalit, jossa kunnioitetaan Manikothia uhrilahjoin ja rukouksin.

Tuktuk-kuskimme oli odotellut meitä kuumalla parkkipaikalla ja kun veimme hänellekin jääkylmän kokiksen, oli hän sanomattoman kiitollinen.  Jäädessämme venesatamassa pois kyydistä, hän vielä pitkään vilkutti jälkeemme. 

Venefestivaalit menivät hieman ohi

Isäntämme hotellilla kertoi, että sinä viikonloppuna pidettäisiin saarella kaksipäiväiset venefestivaalit, lienee ollut sama tarkoitus juhlilla kuin Vientianen markkinoillakin. Lauantai-iltana sitten pukkasimme itsemme juhla-alueelle ja siellä oli samanlaisia pelikojuja, kaupustelijoita ja ruokapisteitä niinkuin oli Vientianessakin, tosin paljon pienemmällä volyymilla. Alueella oli myös esiintymislava, mutta siellä soi vain konemusiikki ja varmaan vahvin basso, mitä ollaan kuunaan kuultu.

Tai itse asiassa tätä bassoa ei enää kuullut vaan sen tunsi. Basson jytke oli nimittäin niin kovaa, että se meni suoraan kehosta läpi ja jäi rintalastaan, niinkuin ylimääräinen sydämen syke potenssiin sata. Ei tuntunut hyvältä ollenkaan, meinasi omakin syke mennä ihan flimmerin puolelle. Pienen kiertelyn jälkeen päätimme palata juhlahumuun seuraavana iltana, jospa olisi silloin oikea esiintyjäkin paikalla.

Seuraavana päivänä näimme Mekong-joella paljon juhlaveneitä lipumassa pitkin jokea. Veneissä oli hienot koristelut ja niissä pauhasi musiikki niin, että se kuului rannalle asti. Illalla suuntasimme toistamiseen juhla-alueelle taskulamppujen valossa ja hieman ihmettelimme, ettei sinne päin ollut ketään muita menossa. Kun pääsimme perille, juhla-alue oli tyhjä, paikalla oli enää vaan hirmuisesti roskia. Kaikki teltat, kojut, kauppiaat olivat poissa. Poissa oli kaikki ilo, ihmiset ja basson jytke. Jotain oli mennyt meiltä pahasti kyllä ohi.

Muutama sananen vielä Don Detistä

Meillä oli saarella aivan mahtava kolmipäiväinen reissu. Jos haluaa ihan kunnolla hyggeillä, nauttia rauhasta ja harmoniasta, Don Det on siihen täydellinen paikka. Saari on varsinkin nuorien ja reppureissaajien suosiossa, mutta me emme kyllä näe sitä ollenkaan haitallisena asiana. Mitään sekoilua tai häiriökäyttäytymistä emme nähneet, kuulleet tai kokeneet (paitsi Tissi-Irman etuvarustuksen puristelu, mutta se oli vissiin luvallista) saarella olomme aikana. Tosin turisteja ei hirveästi ollut tähän aikaan, hotellissammekin olimme ainoat asiakkaat ensimmäisenä yönä.

Saarelta sai ostettua miltei kaikkea tarvitsemaansa, ainut miinus oli ettei siellä ollut otto-automaatteja. Rahaa sai kyllä nostettua joistakin hotelleista, mutta hotelli velotti nostosummasta oman osansa. Öttiäisiä oli varsinkin pimeän tultua liikkeellä inhat määrät, joten ensimmäinen asia mikä piti hankkia, oli öttiäismyrkky hotellihuonetta varten ja hyttyskarkote estämään lentävän piikki-illiäisen laskeutuminen iholle.

Täällä tapasimme toiset heimolaisemme, erään nuoren parin Suomesta. Oli niin mukavaa taas päästä jutustelemaan suomeksi (siis jutellaanhan me toki miesmatkaajan kanssa suomeksi, mutta välillä se jutustelu menee kokolailla Kaurismäen tyyliin) ja juttuahan olisi nyt riittänyt  siis pitkäksikin aikaa. Tämä nuori pari oli ollut jo muutaman kuukauden reissussa ja oli lähdössä seuraavana päivänä Kampodzaan. Toivottavasti heidän matkansa on jatkunut hyvin ja jatkuu edelleenkin.

Olikohan ne tärkeimmät Don Detin kuulumiset nyt siinä, ainakin osimmoilleen. Nyt on aikaa kulunut jo tuosta reissusta sen verran, että aivan varmasti jotain tärkeää jää mainitsematta. Ja sitten myöhemmin harmittaa kovin, kun sen muistaa. Sellaista se on, laiskan kirjoittajan blogikirjoittaminen.

Mutta kaikesta huolimatta tai juurikin siksi: kynttilöiden, lyhtyjen ja lumen valaisemia, pakkasukon huurruttamia marraskuun viimeisiä iltoja ja glögille/piparille/rusinalle/joulukalenterisuklaalle maistuvia joulukuun alkupäiviä juuri Sinulle, missä sitten parhaillaan lienetkin!