Niinhän me sitten kolmen Suomessa vietetyn viikon jälkeen päädyimme jo toistamiseen jatkamaan reissulomaamme. Thaimaahan päädyimme siksi koska vikkeläliikkeisinä meillä ei ollut mihinkään Aasian maahan vielä viisumia vetämässä. Thaimaassahan suomalainen saa nykyään venyä jopa 60 päivää ilman erillistä viisumia. Ja koska Bangkokiin saa miltei aina edullisimmat lentoliput, niin päädyimme siis jälleen kerran tuonne Aasian matkaajien mekkaan vaikka meistä kumpikaan ei olekaan mikään Bangkok-fani. Tuumasimme siinä lentokoneen ottaessa kosketusta Suvarnabhumin kiitorataan, että kyllä nyt viimeistään Bangkokin tuima rajahenkilö alkaa kyselemään, että mitä tämä tällainen ramppaaminen oikein on. No, eipä kuitenkaan kysellyt, tällä kertaa.
Grab-taksin saaminen on mennyt hassuksi myös Bangkokin lentokentällä. Äpillä varataan kyyti kuten ennenkin mutta nykyään kaikkien kyydin tilanneiden nouto on keskitetty yhteen paikkaan jossa onkin päällä sitten aivan totaalinen härdelli. Kymmenet matkaajat odottavat tilattua kyytiään matkapakaasiensa kanssa pienessä tilassa ja paikalle saapuvien autojen sumasta pitäisi sitten tiirailla omaa taksiaan. Jotkut asiat olivat vaan ennen paremmin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä. Viimein saimme kuitenkin kyytimme ja huruuttelimme hotelliin nukkumaan matkaväsymystä joka oli taas aikamoinen.
Bangkokissa viivyimme vain yön yli ja seuraavana päivänä jatkoimme matkaa bussilla Kanchanaburiin joka sijaitsee noin 120 km Bangkokista. Ajatuksena oli, että suuntaisimme ensin pikku hiljaa kohti pohjoista Thaimaata ja siinä matkan aikana jos vaikka keksisimme, mihin maahan sitten seuraavaksi. Meillähän ei ole koskaan mitään kiveen hakattua suunnitelmaa, mennään minne nenä näyttää ja lompakko kestää. Tarkalleen ottaen tuo matka Kanchaburiin ei nyt paljoa meitä pohjoisemmaksi vienyt mutta kuten on aiemminkin jo todettu, ei tuo maantiede ole meidän vahvinta alaamme. Mutta eniwei, Kwai-joen kupeeseen siis matkasimme.
Bangkokin bussiasemalla oli meno kuin persialaisella torilla. Mennessämme lipunostotoimistoon eri yhtiöiden lipunmyyjät alkoivat pitämään sellaista huutokauppaa, että siinä ei olisi pärjännyt Palsanmäkikään. Hirveä huuto alkoi joka luukulta ja näitä luukkuja oli sitten kymmenkunta. Kuitenkin jokaisen luukun edessä luki, mihin suuntaan siitä sai ostaa lippuja, joten mielestäni tuo hirveä huutaminen oli ihan aiheetonta. Mutta maassa maan tavalla. Liput maksoivat yhteensä noin kahdeksan euroa. Bussimatka meni mukavasti, 7/11:stä ostetut matkaeväät oli syöty jo alkumatkasta, kuten tapoihimme kuuluu.
Ensimmäisen yön Kanchanaburissa vietimme pienessä, hieman kulahtaneessa hotellissa joka oli melko syrjässä keskustasta. Läheltä ei tahtonut löytyä edes kunnollista ruoka- tahi kahvipaikkaa. Hotellilla, eikä sen lähettyvillä, ollut myöskään skootterivuokrausta joten sitä oli suomipojan ja -tytön vaan pistettävä tossua toisen eteen muutaman kerran, jos mieli jotain evästä saada. Viimein löysimme kivan pienen ravintolan melko läheltä hotellia mutta sen omistajat eivät osanneet yhtään englantia ja ruokalistakin oli vain thaiksi. Siinä sitten google-kääntäjän avulla yritimme saada ruokalistasta jonkinlaista tolkkua mutta luovutimme, kun puhelimen ruutuun saimme käännöstekstiä paistetuista mausteisista rustoista ja vauvan suolista valkosipulilla. Nälissämme tilasimme sitten viimein ainoan ruoan, joka tuntui vähänkin normaalilta eli papaijasalaatin. Muuten ihan hyvä salaatti mutta oli kyllä niin chilinen, että varpaankynnet olivat lievästi kippuralla vielä seuraavalla viikollakin.
Yön yli nukuttuamme vaihdoimme hotellia hieman lähemmäksi jokea mutta tälläkään hotellilla ei ollut skootterin vuokrauspalvelua. Sehän tiesi sitä, että taas pistettiin töppöstä toisen eteen parisen kilometriä jotta saatiin moponen alle. Tuo pari kilometriä ei tavallisesti tunnu kovinkaan pitkältä matkalta kävellä mutta kun on asteita 33 plussaa, niin kylläpä vaan silloin tuntuu. Kävelymatkalla tiellä tuli vastaan suurikokoinen lehmälauma mutta onneksi lehmipaimen älysi ohjata laumansa tieltä pellolle ennen välitöntä kohtaamista. Ei tarvinnut siinä äpylipelkoisen Toivakan lähteä säntäilemään ihmisten pihoille turvaa hakemaan.
Skootterin vuorokausimaksu oli 300 bahtia eli noin 8 euroa ja sillähän me pääsimme viimein sitten huruuttelemaan turistinähtävyydeltä toiselle. Pasanen ajeli taas oikealla kaistalla eli vasemmalla niinkuin Thaimaassa kuuluukin ja ajelutti meitä turvallisesti kohteesta toiselle. Pitänee mainita tässä, että oli ensimmäinen skootterivuokraamo josta sai päähänsä sellaisen kypärän, joka onnettomuuden sattuessa ihan oikeasti suojaisi päänuppia. Yleensä noista vuokraamoista on saanut sellaisia keikkuvia puolipottia, joista olisi onnettomuudessa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kwai-joen silta
Olemme käyneet Kancanaburissa aiemmin parin päivän reissulla lomaillessamme Cha Amissa melko tarkalleen 17 vuotta sitten. Matkaseuraksemme saimme tuolloin Toivakan äidin miehineen ja oli meillä silloin kyllä hauska reissu. Tuolloin kävimme katsastamassa tuon Kwai-joen sillan, ajelimme junalla Kuoleman rautatietä, poikkesimme hautuumaalla, seilasimme bambulautoilla joella, (ratsastimme norsuilla), sekä yövyimme idyllisessä lauttahotellissa. Tuosta reissusta on jäänyt paljon hyviä muistoja ja tässä kirjoitellessa tuli mieleen junamatkalla edessämme istuneet munkit ja Toivakan hirveä hinku koskea munkkia ihan vain nähdäkseen, minkälainen mielipide olisi munkilla asiasta. Naisethan eivät saa koskettaa munkkia, ja jos kosketus jostain syystä tapahtuu, joutunee munkki tekemään jonkinlaisen pitkällisen puhdistautumisseremonian. Selvennyksenä tässä, että Toivakka kuitenkin malttoi mielensä ja piti munkeista näppösensä erossa.
Kwai-joen sillan yli kulkee junarata, Kuoleman rautatie, jonka japanilaiset pakottivat sotavangit rakentamaan toisen maailmasodan aikana. Nimi Kuoleman rautatie tulee siitä, että radan ja sillan rakentamisessa menetti henkensä kymmeniä tuhansia aasialaisia pakkotyöläisiä ja britannilaisia sotavankeja. Kwai-joen ylittävä silta lienee monille tuttu saman nimisestä elokuvasta. Elokuvassa ei ole kuitenkaan alkuperäinen silta joka räjäytettiin päreiksi sodan aikana vaan ihan elokuvaa varten rakennettu silta. Lisäksi kyseistä elokuvaa ei ole kuvattu paikan päällä Kanchanaburissa vaan se on kuvattu Sri Lankassa. Nykyinenkään silta ei ole rakennettu paikan päällä Thaimaassa vaan silta on valmistettu Indonesiassa ja pykätty sitten paikoilleen Kanchanaburissa.
Tällä visiitillämme emme ajelleet enää junalla vaanimassa munkkeja vaan köröttelimme sillan kupeeseen skootterilla, kävimme vain käppimässä sillalla ja nautimme jäiset kahvit sillanaluskuppilassa. Runsaasti oli tullut oheismarkkinoita sillan pieleen sitten viime näkemän, kaikenlaista hupitelttaa ja jos jonkinlaista kaupustelijaa. Niinkuin nyt turistipaikoissa yleensä tuppaa olemaan.
Kanchanaburi War Cemetery
Lähellä sotamuseota, (jossa emme käyneet) on suuri ja kaunis hautausmaa jonne on haudattu miltei 7000 liittoutuneiden maiden sotilasta. Hautausmaa on kunnioitusta ja ajatuksia herättävä alue jossa varmaan jokainen kävijä hiljentyy ainakin hetkeksi ajattelemaan sodan aiheuttamia kamaluuksia, niin menneitä kuin nykyisiäkin. Niin koskettavalta tuntui, kun monien tunnistamattomana haudattujen vainajien risteihin on kaiverrettu: Liittoutuneiden sotilas, yksin Jumalan tuntema.
Giant Raintree (Monkey Pod Tree)
Tämän yli sata vuotta vanhan puun kerrotaan olevan Thaimaan suurin puu. Puu on noin 20 metriä korkea ja 8 metriä leveä mutta mikä siitä tekee niin majesteetillisen on latvuksen leveys: 52 metriä. Puu on osin aidattu mutta sitä pääsee ihastelemaan aitauksen sisälle. Toivottavaa lienee, ettei kukaan valopää kuitenkaan kaivertele puun kylkeen sellaisia tärkeitä ilmoituksia kuten ”I was here” tai ”Seppo on homo”. Kuten muutkin turistikohteet, on tämä puukin saanut ympärilleen kaikista kaupustelijoista runsaan yksityisyrittäjäkommuunin.
Lohikäärmetemppeli, Wat Ban Tham
Tämä se vasta erikoisen näköinen temppeli oli. Temppeliin mentiin sisään lohikäärmeen kidasta, kun ensin oli kavuttu ylöspäin jotain miljoona rappusta. Väkisinkin tuli mieleen joku huvipuisto jonne kuljetaan leveästi nauravan pellen suun läpi. Oli ainakin yhtä pelottavaa. Temppelimäistä aluetta oli louhittu kallioon ja siellä olevat portaat jatkuivat todennäköisesti vielä vuoren päällä kultaisessa loistossa säkenöivään temppelirakennukseen. Toivakka luolapelkoisena jäi himmailemaan ihan vaan siihen lohikäärmeen ulkoisiin kitusiin Pasasen käydessä luolassa. Ylös kultaiseen temppeliin vieviä kierreportaita ei kumpikaan halunnut lähteä kiipeämään sillä pohkeet marmattivat tuossa vaiheessa muutenkin jo kavutuista rappusista.
Wat Tham Sua
Vielä yksi temppeli jonne kapusimme samana päivänä. Yhtään en ole varma näitten temppeleiden nimistä koska ei otettu käydessä nimiä muistiin mutta internetin ihmeellinen maailma selvitti nimet tällaisiksi. Eli suokaahan anteeksi, jos eivät nimet ja temppelit nyt ihan täsmää, jos jollain on näistä parempaa tietoa niin voipi oikaista. Tämä temppelialue oli laaja suurine rakennuksineen ja tietty sinnekin oli kavuttava toiset miljoona porrasta. Kyllä oli muuten pohkeet ja reidet kipeät pari seuraavaa päivää!
Ylhäällä temppelialueella oli yksi varsin erikoinen rakennelma, kuin puolitettu pääsiäismuna jonka sisällä istuskeli suuri buddha-patsas. Muutoin alue oli tuttuun temppelialueen tapaan täynnään erilaisia ja erikokoisia koristeellisia pytinkejä. Vieläkään meille ei ole auennut se, miksi tuo buddha patsas on välillä lihava naureskeleva kaljupää ja välillä tuollainen laiha totinen antennipää. Taitanee olla parempi, ettei tuota sen enempää jää miettimään, kaiketi sillä joku taivaallinen selitys on.
Seuraavana aamuna palautimme skootterin ja käppäilimme saman pari kilometriä takaisin hotellille. Aamulla olikin mukavampi kävellä kun ei ollut vielä niin kuuma eikä lehmiä eikä muitakaan otuksia ollut samalla tiellä liikenteessä. Hotellilla pakkasimme rinkkamme, joiden sisältö oli taas jostain kumman syystä paisunut niin paljon, että piti ihan pelata Tetristä saadakseen kamppeet mahtumaan rinkkaan. Grabilla ajelimme paikalliselle bussi-asemalle josta ostimme toiveikkaina liput Suphanburiin, joka sijaitsee n. 150 kilometriä Kanchanaburista itään.
Siinäpä se oli meidän parin päivän piipahdus Kwai-joen kupeeseen. Meille kaksi päivää Kanchanaburia riitti oikein hyvin ja olimme hyvinkin valmiita jo jatkamaan matkaamme. Seuraavaksi suuntasimme bussilla siis Suphanburiin, jossa ei ollut kyllä loppujen lopuksi yhtään mitään nähtävää. Eikä siis mitään kerrottavaa eli hyvin tylsä paikka. Viivyimmekin siellä vain yhden yön ja jatkoimme heti seuraavana päivänä matkaa Ayutthayaan, todelliseen temppeliraunioiden kaupunkiin. Raunioita siis luvassa seuraavassa postauksessa!
”Seppo on homo” olisi melko buddhalaista viisautta jos lukisi täkäläisessä suojelukohteessa.