Siem Reap- silkkiä ja skorpionisnacksia

Temppeleiden lisäksi Siem Reapissa ei ollut oikein mitään muuta isompaa nähtävyyttä. Hotellin respasta kun kyselimme, mitä voisimme temppeleillä käymisen lisäksi tehdä, saimme kehoituksen lepäillä altailla. Kyllähän me altaillakin loikoilimme, mutta rajansa kaikella. Niinpä lähestyimme vaki tuk tuk -kuskiamme Boratia ja pyysimme häntä ajeluttamaan meitä maaseudulla muutaman tunnin. Sehän kävi Boratille oikein hyvin ja niinpä lähdimme ajelemaan pitkin ja poikin maaseutua. Matkan aikana näimme kampodžalaisia koteja ja pienen palan sitä oikeaa kampodžalaista elämää. Kovin ovat olot köyhät ja puutteelliset, ihmiset asuvat todellisissa röttelöissä ja ottavat elantonsa sieltä, mistä se on vain suinkin mahdollista ottaa. Vaikka sitten tyrkyttämällä sen tuhanteen kertaan sitä huivia turistille. Tai kuljettamalla tuk tukilla turisteja muutamalla dollarilla puoli päivää. Että saisi elettyä.

 

 

 

Pysähdyimme jonkin matkan päästä lotus farmille ja sinne pääsi tutustumaan, kun tunki puoli dollaria per nenä majan seinässä olevaan laatikkoon. Emme olleet aikaisemmin kuulleet, että lotustakin viljellään, oikeastaan emme olleet lotusta aiemmin juuri ajatelleetkaan (paitsi Monena- naulakkona, ja olikohan se joskus joku rallitalli?). Farmi oli suhteellisen suuri ja konstailematon; oli vain peltotolkulla lotuksia kasvamassa ja sitten lepomajoja työntekijöille. Borat kertoi, että noita lotuksen nuppuja käytetään temppeleissä (olemmekin nähneet noissa temppeleissä sellaisia kukan nuppuja, mutta ei tiedetty aiemmin, mitä ne ovat) samoin myös koristeeksi käytetään noita jo auenneita kukkia. Ja joku osa siitä on myös syötävää, mutta jäi epäselväksi, mikä. Paikka oli hyvin kaunis koruttomuudellaan ja vaatimattomuudellaan.

 

 

 

Jatkoimme mopotaksilla matkaamme, ja tuo eteenpäin meno oli oikeastaan matkan ”parasta antia”, sillä siinä kävi sellainen viilentävä tuulahdus kaiken aikaa, joten hikinen iho kerkesi kuivua aina ennen seuraavaa pysähdystä. Ajelumme jatkui maaseudulla kohti suurta järveä, Tonle-Sap:ia. Järvellä olisi päässyt halutessaan seilailemaan veneellä, mutta me tyydyimme vain kuvaamaan järveä ja sillä puksuttavia veneitä ja laivoja. Tuonne rantaan oli rakenteilla suuren suuri hotelli, ja  rakentamatonta rantaahan siellä riittää, joten tulevaisuudessa järven seutu ei tule olemaan enää niin rauhaisaa kuin nyt. Rannalta kivenheiton päässä oli melkoisen jyrkkä rinne, jonka päällä oli pieni temppeli. Temppelille kulki alhaalta portaat ylös, ja nuo portaat toivat mieleen ihan Jyväskylän Harjun portaat. Olivat muutoin samanlaiset, mutta näissä  portaissa oli  hieman enemmän buddhaa. Portaat kapusimme ylös, mutta temppelin jätimme väliin. Temppeliähky painoi vielä päälle kuin pahempikin krapula. Lisäksi kirjoittaja keikkaroi sinä päivänä pikkuisessa hamosessaan ja hihattomassa paidassa, joten pukeutuminen ei olisi ollut sopiva temppeliin sisään menolle.

 

 

 

 

Tuon porrashyppelyn jälkeen sanoimme Boratille, että nyt mennään kaljalle, paitsi että Borat ei tulisi saamaan kaljaa, vaan jotain muuta juotavaa, koska oli kuskina. Hän ajeli meidät  pieneen kuppilaan, missä oli vain matalat pöydät eikä tuoleja ollenkaan, eli siellä istuttiin lattialla. Me otimme tölkilliset kylmää kaljaa ja Boratille ostimme energiajuomaa, jotta jaksaa meitä kuskata. Juomia litkiessämme Borat kertoi, että käy joskus (silloin kun on varaa) juuri siinä kuppilassa perheensä kanssa syömässä. Perheestään hän kertoi sen verran, että hänellä on vaimo ja lapsi sekä sisko ja he asuvat kaikki kahden huoneen asunnossa. Kovin hyvä englannin kielen taito ei Boratillakaan ollut, joten siinä se olikin miltei kaikki, mitä hän pystyi perheestään englanniksi kertomaan. Mutta eniwei, meillä oli oikein mukava tuokio tuolla pikku kuppilassa ennenkuin jatkoimme taas matkaa.

 

 

 

Seraavaksi olimme sopineet menevämme ensin silkkifarmille ja siitä sitten jatkettaisiin sotamuseoon. Tuonne silkkifarmille oli vapaa pääsy ja siellä sai kierrellä erilaisissa majoissa, joissa tuota silkkilankaa valmistui eri vaiheissa. Eli ensin oli toukkamaja, jossa oli erikokoisia silkkiperhosen toukkia (perhoset varmaan liihoittelivat jossain, koska yhtään perhosta ei näkynyt). Sitten oli koteloita ja sen jälkeen kun perhonen oli poistunut kotelosta, nuo kotelot pantiin pataan ja kun niitä keittää, niin niistä irtoaa rihmaa, joka kerätään sitten rullakkoon. Tuota rihmaa käsitellään sitten jonkin aikaa, tehdään siitä silkkilankaa ja värjätään. Ja ei kun kangaspuille loimea kutomaan. Paikassa oli myös silkkimyymälä, jossa oli myytävänä kaikkea silkistä valmistettua.

 

 

 

 

Päätimme silkkifarmin jälkeen kuitenkin skipata sotamuseo tällä erää ja palailla takaisin hotellille, sillä olimme taas jo melko uupuneita (me ei olla enää kakskymppisiä). Niinpä sitten viiletimme tuk tukin mukavan vilvoittavassa kyydissä takaisin hotellille, kävimme syömässä ja menimme päivästä tyytyväisinä päikkäreille. Nuo tuk tuk -taksit ovat kyllä sitten mielettömän mukavia keksintöjä!

Tuolla sotamuseossa kävimme sitten toisena päivänä  ja olihan se melko vaikuttava paikka käydä, sekin. (Boratilla oli vissiin vapaapäivä, ja siksi saimme kuskiksemme ihan vieraan tyypin). Tässä maassahan ei tuo materiaali tämän kaltaiseen museoon lopu hetkessä. Esillä oli jos jonkinlaista asetta, sotakulkuvälinettä, monenlaisia ammuksia ja miinoja. Näistä oli sitten koottu näyttelyitä erillisiin majoihin. Noiden esittelymajojen seinillä oli myös monia sodanaikaisia valokuvia niin sotilaista kuin sodan uhreistakin. Mieleenpainuvaa ja sydäntäsärkevää noissa valokuvissa oli se, että monet, niin sotilaista kuin uhreistakin, oli lapsia.

 

 

 

 

Viimeisenä iltana otimme taas tuk tuk -taksin (Borat ei ollut taaskaan töissä!) allemme ja suuntasimme kohti Night Markettia (iltatori), josta olimme kuulleet, että se olisi ihan käymisen arvoinen paikka. Jännää oli taas olla pimeän aikaan liikenteessä (yleensä pimeän aikaan tämä pariskunta on jo vaakatasossa), ilma oli lempeän lämmin ja valoja oli joka puolella pitkin katuja ja kojuja. Tosi nättiä. Teimme siinä käppäilykierroksen pitkin markettialuetta, kävimme mylläämässä myyntikojuja (ei ostettu kuitenkaan mitään) ja katselimme vain ihmisten touhuja kuppilasta käsin.

 

 

 

Tuolla iltatorilla oli myytävänä grillattuja skorpioneja, käärmeitä, hämähäkkejä, toukkia ja heinäsirkkoja. Puolella dolluskalla sai vaan kuvata tuonkaltaiset syötävät, ja jos halusi skorpionin oikeasti syödä, sen sai sitten ostaa taalalla. Arvatkaa, ostettiinko? Kyllä muuten ostettiin, ja syötetiin se skorpioni sitten tuk tuk -kuskillemme. Sille vieraalle tyypille. Ja hyvää oli, kuulemma.

 

 

 

 

Niin se viikko meni melkoisen nopeasti tuolla Siem Reapissa. Näimme ja koimme taas paljon uusia, mielenkiintoisia asioita ja tapahtumia sekä tapasimme uusia ihmisiä. Ihan hyvällä omallatunnolla myös loikoilimme altailla, vedimme välillä kunnon päikkärit, söimme hyvin ja muutama Angkor-olutkin siinä saattoi mennä (meillä). Stunteillamme eli legoukoilla on meneillään nyt nenien valkaisuviikot, joten he saavat edelleenkin olla täysin vesilinjalla.

Maanantaiaamuna sitten kiiruhdimme bussille, jolla matkasimme noin kuuden tunnin töyssyisen matkan pääkaupunkiin, Phonm Penhiin. Koko matkan ajan bussissa soi ”parhaat kambodžalaiset iskelmäkaraokelevyt” melkoisen lujalla, eli linja-autossa oli myös tunnelmaa.

 

Phonm Penhistä ja Pol Potin hirmutekojen näyttämöstä sitten seuraavassa postauksessa. Siihen asti leppoisia elokuun ehtoita sinulle, missä ne sitten ikinä vietätkin!

Keep smile ?