Sabaidee, Luang Prabang!

Laos on yllättänyt meidät kumpaisenkin positiivisella tavalla. Ei meillä mitään ennakko-odotuksia kauheasti ollutkaan, mutta jotenkin valmistelimme itsemme kohtaamaan hieman samaa ilmapiiriä kuin Myanmarin rajalla. Köyhyyttä toki täälläkin on, mutta se ei iskeytynyt tajuntaan tuhannella voltilla niinkuin Myanmariin mentäessä.

Roskaista ja likaista täällä on, varsinkin sivukatujen ja -kujien vierustat ovat täynnä törkyä ja jätettä. Eikä ne ole turistit täällä törkyämässä vaan kyllä ne paikalliset itse tämän maansa ovat lianneet. Jos roska tai tyhjä pullo sattuu kädestä maahan ”putoamaan”, siihen se myös jää. Tietysti jätehuolto toimii ihan toisissa atmosfääreissä kuin esim. Thaimaassa, saati sitten Suomessa, mutta roskiksia täälläkin näyttäisi kuitenkin olevan.

Mutta kaikesta huolimatta ihmiset ovat täällä rentoja, iloisia ja ystävällisiä. Hymyilevät vastaantullessa, nyökkäilevät ja usein kuuluu iloinen tervehdys ”sabaidee!” Tuktuk-kuskit ja kaupustelijat kaupittelevat hanakkaasti omiaan, mutta ensimmäisen ein ja pään pyörityksen jälkeen jättävät rauhaan. Ja mikä parasta, meitä ei ole ryöstetty vielä kertaakaan!

Sori, minäkin olen vaan turisti

Luang Prabangin kaupunki on ammoisina aikoina toiminut samannimisen kuningaskunnan pääkaupunkina, nykyään se on Laosin suosituimpia turistikohteita kauniin luonnon, komeiden temppeleiden, ranskalaisvaikutteisen arkkitehtuurin ja hyvän ruoan vuoksi. Tuo Ranskan siirtomaavallanaikaisuus on täällä, kuten muuallakin Laosissa, hyvin vahvasti esillä ja nähtävissä buddhalaisuuden rinnalla etenkin juuri noissa rakennuksissa ja ruokakulttuurissa. Myös joissain katujen nimissä on ranskankielinen vivahde (la, rue, avenue). Luang Prabangin kaupunki kuuluu yhteen Unescon maailmanperintökohteista.

Turisteja on kaupunkikuvassa paljon, ihan kaikkialla. Etupäässä päivisin vastaantulevat turistit ovat nuoria reppureissaajia, mutta illan tullen lukuisat joenvarsiravintolat täyttyvät myös vanhemmista matkaajista. Tuntuu, että turisteja olisi väkiluvullisesti enemmän kuin paikallisia asukkaita. Täällä tulee väkisinkin sellainen ”anteeksi, minäkin satun olemaan vaaleaihoinen” -fiilis.

Mukava asustella, Villa Ban Phan Luang

Hotellimme ei sijainnut aivan keskustassa vaan vähän matkan päässä, pienen, kaupunkia halkovan joen toisella puolen. Kun saavuimme hotellille, meitä oli vastassa tervetuliasjuomat (tuli muuten kylmät juomat tarpeeseen) ja reipas, englanninkielen taitoinen nuori mies. Ennen kuin päästi meidät huoneeseemme, esitteli hän meille vielä kaupungin kartasta paikkoja, joissa meidän kannattaisi vierailumme aikana käydä. Hotellilta sai vuokrattua skootterin 100 000 kipin vuorokausi hintaan tai lainattua  ilmaiseksi polkupyörät. Ei varmaan ole vaikea arvata, kumpi menopeli oli meillä alla, kun viiletimme seuraavana päivänä pitkin Luang Prabangin katuja.

Hotellimme oli verraten pieni ja viihtyisä ja huoneemme siisti ja kohtuullisen suuri, sänky pehmeä nukkua. Hotelliin sisään mentäessä kengät piti jättää ulkopuolella olevaan kenkätelineeseen lukuisten muurahaisnenien nuuskittaviksi. Huoneen hintaan kuului melko runsas aamiainen, joka tarjoiltiin huoneen terassille. Koska hotelli ei sijainnut ihan keskustassa baarien välittömässä läheisyydessä, tarvitsi meidän kärsiä öisin vain kippurahäntien eli koirien haukkukonsertoista ja tuiki varhain heränneestä kukosta, jonka olin eräs aamu valmis jopa jo kuristamaan.

Kouang Si, vesiputous kuin Edenistä

Seuraavana aamuna vuokrasimme siis skootterin ja lähdimme hyvissä ajoin ajelemaan kohti Kouang Si vesiputouksia, joiden kauneudesta olimme valmiiksi  lukeneet jo täällä käyneiden matkablogeista.  Matkaa tuonne vesiputouksille oli hotelliltamme hieman yli 30 kilometriä, ja kun tiet ovat täällä aika huonossa kunnossa, niin matkantekoon meni melko mukavasti aikaa ja ahteri sai ikävästi tuntumaa tien monilukuisiin kuoppiin.

Mutta töyssyinen matkan teko kannatti, missään niin kauniilla vesiputouksella emme ole vielä käyneet, vaikka noita putouksia on tullut jo muutama reissujemme aikana nähtyä. Vesiputous on korkeimmillaan 60 metriä korkea ja laskee kivetyksien läpi moniin putouksen alla oleviin altaisiin. Näkymä oli satumaisen kaunis, vesi alimmaisissa altaissa välkehti auringon loisteessa kaikissa turkoosin sävyissä. Vesiputouksen joissakin altaissa sai uida, me emme olleet varustautuneet uimavehkein vaan tyydyimme ihastelemaan tuota luonnon kauneutta ihan kuiviltaan. Aikaisin aamulla tuolla putouksilla oli tosi rauhallista ja uimassakin oli vain kourallinen ihmisiä.

Vesiputoukselle maksoi liput 10 000/nenä eli euron kipale plus mopoparkista pulitimme 2000 kippiä (20 senttiä!). Putoukselle johtavan polun varrella sijaitsi kauluskarhujen suojakoti, jonne on otettu näitä poloisia uhanalaisia karhuja hoitoon ja sitten kun ne on saatu kuntoon, palautetaan nallet mahdollisuuksien mukaan takaisin luontoon. Siellä ne köllöttelivät oloonsa varsin tyytyväisinä aituuksessaan ja laiskan leppeesti silmäilivät ohi käveleviä turisteja.

Netistä olimme jo aiemmin tutkineet tätä Laosissa vallitsevaa eläinkantaa (lähinnä myrkyllisten hyöntiäisten, pistiäisten ja käärmeiden varalta) ja yllätykseksemme wikipedia kertoo täällä asustelevan juuri noita kauluskarhuja, indokiinan tiikereitä, aasiannorsuja sekä joitain harvinaisia sarvipäitä. Lymyileepä wikin mukaan täällä jossain päin siaminkrokotiilejäkin. Eli ihan kunnon kokoisia elukoita, kaikki vaan kovasti uhanalaisia lajeja!

Sota jätti jälkensä tännekin

Todennäköisesti tiikeriä varmemmin sademetsässä liikkuessa törmää kuitenkin pommiin. Laos on ollut aikoinaan maailman pommitetuin maa, kyseenalainen kiitos siitä kuulu Yhdysvalloille ja Vietnamille. Etenkin Yhdysvallat pommitti Vietnamin sodan aikaan aluetta laajasti (tarkoituksena oli tuhota Vietnamin huoltoreitit), Laosin yli tehtiin jopa 600 000 pommituslentoa.

Kaiken kaikkiaan Laosin maaperälle laskettiin räjähteitä 2 miljoonaa tonnia, joista vain kolmannes räjähti. Pommikoneellinen räjähteitä joka kahdeksas minuutti,  yhdeksän vuoden ajan.  Kaksi kolmasosaa jäi tuosta määrästä siis maahan räjähtämättä, odottamaan paikalle saapuvaa leikkijää, viidakkopolulta poikennutta kulkijaa.

Näitä räjähtämättä jääneitä pommeja löytyy tänäkin päivänä, matkaajia ja paikallisia kehoitetaankin välttämään joitakin alueita ja pysymään mieluummin aina merkityillä reiteillä.  Pommien vammauttamia ja surmanneita laosilaisia on tuhansia ja pommien etsintä on jokapäiväistä hommaa, mutta sekin vaatii rahaa, jota tällä köyhällä maalla on muutenkin niukasti. Jossain onkin hyvin kirjoitettu, että kun Yhdysvaltojen ja Vietnamin sota päättyi, jäi Laosin tehtäväksi väistellä pommeja. Tosin paljon väisteltävää jäi tuosta sodasta myös Vietnamin puolelle.

Fanttien uimahetki

Ajelimme moposella myös toisella, hieman lähempänä hotellia sijaitsevalla vesiputouksella. Sinne vei todella huonokuntoinen tie, hirveästi kuoppia ja koska ei ollut satanut, tie pöllysi ihan hirveästi. Perille, (tie päättyi rantaan), päästyämme moposestamme veloitettiin taas tietysti parkkimaksu, nyt 5000 kippiä. Rannasta meidät vietiin pitkähäntäveneellä joen toiselle puolen  (ei ollut Mekong-joki vaan joku pienempi sivuhaara) yli, joen ylitys maksoi yhteensä 10 000 kippiä.

Joen toisella puolen alkoi sitten varsinainen suuri puistoalue, jossa tuo vesiputous, Tad Sae, sijaitsi. Liput maksoivat tännekin 10 000 kippiä nenältä.  Alueella oli kaikkea muutakin turistihoukutinta, kuten ravintoloita, piknik-alueita ja tietysti erillisestä maksusta norsuratsastusta. Ja vesiputous oli täälläkin todella kaunis kaikkine laskevine altaineen. Me olimme melko myöhään liikkeellä ja tämä alue meni noin tunnin päästä saapumisestamme kiinni, joten käyntimme tuolla oli verraten pikainen. Mutta saimme siinä bonuksena seurata norsujen uintihetkiä, sillä norsuratsastukset olivat siltä päivää ohi ja ajurit toivat fantit vesiputouksen altaalle yksi kerrallaan uimaan.

Joen yli ja takaisin

Luang Prabangin kaupungissa on helppo viihtyä. Keskusta ei ole suuri, kävellen jaksaa ja ennättää oikein hyvin. Ruokapaikkoja ja kahviloita on etenkin joen varsi täynnään, niin myös monentasoisia guesthouseja ja hotelleja. Iltaisin keskustan kävely katu muuttuu kahden puolen katua markettialueeksi ja myytävää tavaraa on silmänkantamattomiin. Mutta kaupankäynti on rauhaisaa ja leppoisaa, ei mitään aggressiivista tykitystä. Niinpä tuolla on ihan mukava käppäillä ja katsella kauniita tavaroita ja vaatteita, jos vain jaksaa väistellä suurella volyymilla vastaan tulevaa turistimassaa.

Koska hotellimme ja keskustan välissä oli pieni , Mekong-joesta erkaantuva joki, oli meidän kierrettävä melko iso lenkki, kun ajelimme skootterilla sillan yli keskustaan. Mutta kun lähdimme käppäilemällä liikenteeseen, aivan hotellimme vierestä oli venekuljetus joen yli keskustaan ja takaisin, 5000 kippiä per joen ylittäjä. Tuota kyytiä käytimmekin ahkerasti hyväksemme, koska se oli nopein ja helpoin tapa päästä keskustaan. Tosin melko usein oli veneen kuljettajalla vaikeuksia saada paatti käyntiin ja koska tuo venematka ei ollut pitkä, olisimme sen soutaneet siinä ajassa kun kuski yritti käynnistää moottoria. Välillä joen virta vei venettä pitkälle sivuun, ennen kuin kone viimein käynnistyi. Mutta aina päästiin perille, mennen tullen.

Kaupungin miltei keskustassa on pieni vuori, jonka laella on näköalapaikka ja tietysti temppeli. Temppeleillä emme täällä vierailleet yhdessäkään, jotenkin temppeleistä on saanut vähäksi aikaa kyllikseen. Mutta tuolta vuoren korkeuksista oli mahtava seurata laskeutuvaa aurinkoa, suuresta ihmispaljoudesta huolimatta. Pikkuisen jurppi se, että oli melko vaikeaa saada tuota kaunista auringonlaskua kuvattua ilman kuvaan itsepäisesti änkeytyvää selfiekeppiä.

Munkeista näkyi vaan perävalot

Respapoika hotellistamme kehoitti meitä menemään joku aamu aikaisin lähellä olevalle temppelille, sillä siellä alkaisi aina aamuisin puoli kuuden aikaan munkkien traditionaalinen tapahtuma, jossa munkit keräisivät patoihinsa ”almuja”. Viimeisenä kaupungissa olo iltanamme päätimme sitten, että seuraavana aamuna laitamme puhelimen viideltä herättämään, juomme kahvikuppiset ja lähdemme seuraamaan tuota tapahtumaa.

Mehän harvoin tarvitsemme kelloherätystä silloin kun on luvassa jotain erikoista ja niin sinäkin aamuna olimme molemmat jo varttia vaille viisi hereillä ja keittelemässä vettä kahvia varten. Puoli kuusi pönötimme sitten  jo temppelin luona kamerat sojossa, mutta siellä ei ollut kuitenkaan ketään ja pimeässä näimme vaan hieman etäämpänä kulkevan oranssisen munkkijonon häviämässä pimeyteen.

No, me siinä miettimään, että mitäs tehdään ja siinä miettiessämme  kiusasimme paikalle hölkötelleitä kippurahäntiä taskulamppujemme valokeiloilla. Hetken aikaa odoteltuamme, ja kun mitään ei tapahtunut,  lompsimme pettyneinä takaisin hotellille keittämään uudet aamukahvit.  Myöhemmin meille selvisi, että olisi kannattanut hetken kauemmin odottaa, sillä munkit olivat valoisan myötä palanneet temppelin eteen tehtyään almujen keräysmatkan hieman kauempana. Voi meitä malttamattomia!

Hitsi, että on kuuma

Täällä on ollut aurinkoiset kelit, satanut ei ole ollenkaan. Mutta kuuma täällä on, 32 asteen yli on ollut päivittäin lämmintä. Yksi päivä piti ihan respapojalle (tämä sama poika on ollut töissä koko oleskelumme ajan, yötä päivää) valittaa ja kysellä, että onko täällä aina näin kuuma. Ja poika tuohon hämmästyneenä, että eihän nyt ole edes kuuma, keväällä on vasta kuuma, nyt on hänen mielestään oikein sopiva. Okei, en tiedä, haluaisinko olla täällä silloin keväällä, ehkä en.

Missään emme tämän reissun aikana ole varsinaisesti makoilleet ja ottaneet aurinkoa, eihän täällä ole kyllä rantojakaan eikä majoituksissamme ole ollut uima-altaita, joiden liepeillä makoilla. Joten nykyinen rusketuksemme on tyyliä ruskeat naamataulut ja käsivarret sekä jalat (shortsikorkeudelle), kehon keskiosa ja reidet edustavat sitten sitä perimäämme eli Kalkkilaivan kapteeni- väristä ihotyyppiä. Kyllä on tosi kiv-vaaaa näillä rusketusraidoilla pukeutua seuraavan kerran uikkareihin. Ihan odotan innolla tuota hetkeä!

Mukavaa, kun kävit jälleen/ taas/vihdoinkin/eka kertaa/vaikka vaan vahingossa lukemassa blogiamme, kiitos siitä!