Jokiveneellä Luang Prabangiin

Mekong-joen virtaus on paikka paikoin yllättävän voimakas. Jokeen pudonneet oksat ja puunkarahkat lipuvat melko sukkelaa vauhtia veden pinnalla joutuen välillä hyvinkin voimakkaan pyörteen pyörittämiksi. Samaan pyörteeseen vilahtaa jostain muutama muovipullo, aivan kuin sinne sekaan luontevasti kuuluen. Paikoin joen pinta on ihan peilityyntä ja tasaista, aivan kuin paahtokiisseliä. Muovipullojen etiketit ja korkit loistaen pinnalla kuin hillosilmät.

Meidän kaksi päivää kestävä jokimatkamme jokiveneellä Luang Prabangiin alkoi Huay Xaista. Vaikka olimme sitä mieltä, ettei turisteja täällä ole tähän aikaan vuodesta juuri ollenkaan, emmekä moneen heistä Thaimaan puolella törmänneetkään, oli veneemme ihan täynnä Luan Prabangiin haluavia turisteja. Suurin osa rinkkaselkäisiä nuoria reppureissaajia.

Mutta ennen tuota venematkaa meidän piti päästä Thaimaan puolelta Laosiin.

Unelias kaupunki Chiang Saen

Parin päivän Myanmarin visiittimme jälkeen päädyimme Chiang Saeniin, hiljaiseen ja rauhalliseen pikkukaupunkiin Mekong-joen varteen. Matkan kaupunkiin taitoimme paikallisbussilla, bussia jouduimme vaihtamaan kertaalleen matkan puolessa välin, sillä suoraa bussilinjaa ei Chiang Saeniin kulkenut.  Bussikuski huikkasi meille, missä meidän piti jäädä pois, osoitti pysäkin missä odottelisimme seuraavaa bussia, ja jatkoi sitten matkaansa jättäen meidät seisomaan pölypilven ympäröimänä tien reunaan. Pienen pysäkillä odottelun jälkeen tulikin Chiang Saeniin menevä paikallisbussi ja me änkeydyimme siihen kyytiin. Yhteensä bussiliput tulivat maksamaan 80 bahtia eli halpaa on bussilla matkaaminen näillä seuduilla.

Chiang Saenin kaupungissa viihdyimme peräti kolme päivää. Skootterilla teimme moporetkiä hieman kauemmas kaupungista, hotellista saimme lainattua polkupyörät sitten lähiretkeilyyn. Ajelujen lomassa käppäilimme vain kaupungilla, söimme ja joimme hyvin ja vaan viihdyimme. Kaupungissa vallitseva rauhallisuus ja viipyilevyys sopi meille oikein hyvin.

Jonkin verran meidän piti myös ihan arkiaskareitakin suorittaa, eli koska pyykkipussissa oli enemmän vaatetta kuin sen ulkopuolella, tiesi se pyykkipäivää. Löysimmekin erään kadun varrelta pesukoneen, jolla sai pestä koneellisen pyykkiä 20:lla bahtilla. Kuivumaan vaatteet piti  sitten ripustella hotellihuoneessa minne niitä sai vaan mahtumaan, esim. telkkarin päällä kuivui seuraavan vuorokauden ajan pikkupöksyjä. Myös matkalaukkumme piti korjata, koska sen pyörät eivät pyörineet kunnolla. Rautakaupasta miesmatkaaja sai tuohon tarkoitettuja välineitä ja pienen tuunauksen jälkeen matkalaukustamme tuli taas entistä ehompi.

Tässä vähän aikaa sitten meille selvisi, miksi matkalaukun pyörät ovat joutuneet niin koville. Nimittäin meidän kakskytkiloinen matkalaukkumme on yllättäen lihonut ja turvonnut painaen nyt yli KOLMEKYMMENTÄ KILOA! Juutas sentään, mikä valtava paksukainen!  Ja mitään uutta ei olla mukamas ostettu, hidas aineenvaihdunta siis.

Chiang Khong, mistä näitä chiangeja oikein riittää?

Seuraavaan kaupunkiin, Chiang Kongiin, siirryimme lavataksilla, sillä sinne ei kulkenut busseja ollenkaan. Liekö ollut taksinkuljettajan keksintö tuo, kun kertoi, ettei bussivuoroja sinne mene, mutta ei ollut ollenkaan kallista tuollaisella lavataksillakaan matkata tuota vajaata kuuttakymmentä kilometriä. Miltei kaksi tuntiahan siinä matkatessa kuitenkin meni, puolessa välin vaihtui vielä kaiken lisäksi taksi. Kanssamme matkasi samassa hotellissa asustanut saksalainen nuorimies thaimaalaisen nuorikkonsa kanssa ja matka meni suhteellisen mukavasti vaihtaessa molemminpuoleisia matkakokemuksia.

Koska Seven Elevenin tarravihkokin tuli kerättyä tarroja täyteen, emmekä enää keksineet, minne Thaimaan pohjoisissa suunnata, päätimme sitten yhteistuumin siirtyä Laosin puolelle. Tarravihkosella emme kyllä saaneet sitä palkintoa, johon keräsimme noita tarroja (olisi pitänyt viikko odottaa mokoman muoviastian saapumista) mutta saimme kuitenkin rahallisen hyvityksen viimeisistä ostoista. Ei ollut sitten ihan turhaa huvia tuo tarrojen keräily. Bonussysteemiä thaimaalaisittain.

Chiang Khongissa ei ollut kyllä mitään nähtävää tai koettavaa paitsi kuumuus. Harmitukseksi varasimme sieltä yöpaikan vielä kaiken kukkuraksi kahdeksi yöksi, yksikin  olisi riittänyt oikein hyvin. Mutta melko hyvin saimme aikamme tuollakin kulumaan. Miesmatkaajalle kävimme hommaamassa Laosin viisumia varten valokuvat (maksoi 100 bahtia), minulla jostain syystä on omakuvia mukana ihan yletön määrä. Kaupungilla ei kyllä jaksanut pahemmin päivällä kappäillä, siellä oli nimittäin ihan järjettömän kuuma. Mittarin lukema kun on lähemmäs 35 plus astetta ja siihen kylkeen kova kosteusprosentti, niin tämä on yhtä kuin ihan himpskatin kuuma. Meidän oli lymyiltävä vaan varjoissa tai vietettävä tykkänään aikaamme sisällä tuulettimen alla.

Welcam tomollow, sanoi rajamies

Laosiin lähtöaamuna olimme sitten innosta puhkuen ja reput pinkeinä kaikesta Seven Elevenistä hankitusta matkaeväästä tilaamassa tuktukia viemään meidät rantaan, josta veneellä pääsisimme Mekong-joen yli Laosin rajalle. Mutta, mutta.  Ei mennyt taaskaan niinkuin siellä kuuluisassa Strömsössä asiat, vaikka olimme edellisenä päivänä käppäilleet rannassa tsekkaamassa näitä rajanylitys- käytänteitä. Siellä rannassa olevan Thaimaan passintarkastuksessa olevalta vartijalta kyselimme vielä tuosta joen ylityksestä veneellä ja hän toivotteli meille, että welcam then, tumollow. Eight oklock mooning. (eli tervetuloa sitten huomenna, aamu kaheksalta, noin palttiarallaa).

Ei, ei, ei, sanoi meille tuktuk-kuski. Veneellä ei enää pääsisikään joen toiselle puolen, vaan meidän tulisi tämän tuktuk-kuskin kertoman mukaan matkata seitsemän kilometrin päässä olevalle sillalle, josta olisi ainoa rajan ylityspaikka. Hieman siinä riitelimme kuskin kanssa, koska oletimme, että hän yrittää meitä mokoma rahastaa vain enemmän tuolla pidemmällä matkalla. Paikalle saapui onneksi hollantilainen reissaaja, joka tiesi, että silta on ainut paikka, jonka kautta voi Laosiin tästä kaupungista enää matkata. Käytäntö oli muuttunut vissiin jo viime vuoden puolella, mutta me olimme onkineet tietomme vanhemmista lähteistä. No, me pyytelimme tietysti tuktuk -kuskiparalta anteeksi ja ajelimme avulias hollantilainen seuranamme  rajanylityssillalle. Mystiikan puolelle jää se asia, miksi edellisenä päivänä rajavartija siellä rannassa opasti meitä niin väärin. Kielimuuli?

Viisumit ja melkein virkamiehen lahjontaa

Kuskimme jätti meidät Thaimaan raja-asemalle, jossa passimme tarkistettiin ja josta saimme ostaa tiketit bussiin, joka veisi meidät sillan yli Laosin rajalle. Siltaa pitkin ei ollut luvallista mennä käppäilemään joten tiketit oli ostettava. Bussimaksu ei ollut kuitenkaan kuin 25 bahtia/nenä, matkalaukkumme laskettiin myös yhdeksi nenäksi, eli yhteensä 75 bahtia. Ennen siltaa autokaistat tekivät jännän rusetin, jonka jälkeen liikenne vaihtui vasemmanpuoleisesta oikeanpuoleiseksi.

Sillan toisella puolen jäimme bussista pois ja siirryimme Laosin rajatarkastukseen. Täällä saimme täytettäväksi viisumihakemukset, joihin tuli liittää yksi valokuva ja 35 dollaria käteistä. Toimistoluukun vieressä oli lista kansallisuuksista ja siitä, kuinka paljon kunkin maan kansalainen joutuu viisumistaan maksamaan. Miten lie ruotsalaiset täällä kunnostautuneet, muutamaa dollaria vähemmän joutuvat kuitenkin viisumistaan maksamaan. Hmph.

Melko huvittava juttu sattui sitten Laosin puolella passien tarkastuksessa, kun näytimme siellä passimme ja niiden välissä olevat viisumit. Kuinka ollakaan, kun passintarkastaja aukaisi miesmatkaajan passin, oli siellä viisumin lisäksi 30 dollaria rahaa (vaihtorahat viisumimaksuista). Passintarkastajaa alkoi naurattamaan ja miesmatkaaja ilmoitti heti, että rahat eivät ole kyllä tarkoituksella siellä passin välissä. Kyllä pitkään huvitti ajatus, että suomalaiset ne täällä yrittää lahjoa rajatarkastajaa, vaikkei ole edes mitään tarvetta. Ei ole kyllä sittenkään mikään ihme, että joudutaan maksamaan viisumista enemmän kuin ruotsalaiset.

Kipeillä miljonääreiksi

No niin, nyt olimme siis Laosissa. Sabaidee (tarkoittaa terve)! Tosi mukavasti sujui siis tuo rajan ylitys ja mitään ruuhkaa ei missään luukulla ollut.  Aivan ensimmäiseksi meidän piti tietysti saada kippejä eli paikallista valuuttaa. Raja-asemalla oli onneksi automaatti josta niitä saattoi nostaa. Ja taas oltiin miljonäärejä (Vietnamissa ollaan oltu jo aiemmin), yksi euro on nimittäin 10 000 kippiä. Vautsi sitä kosteiden paperiläpysköjen määrää.

Asemalta ostimme liput tuktukiin, (maksoi 80 000, eli siis melko kallis kyyti) joka vei meidät Huay Xaihin ja siellä sijaitsevaan jokiveneiden lähtösatamaan. Täältä saimme ostaa liput paattiin, parin päivän seilailu Luang Prabangiin maksoi meiltä yhteensä 210 000 kippiä eli noin 21 euroa. Veneen lähtöön oli satamaan tullessamme vielä muutama tunti aikaa, joten istuskelimme venerannassa (paikasta ei voi oikein puhua satamana) ja seurailimme paikallisten ihmisten touhuja.

Siinä yksi paikallinen nainen oli hakemassa rantaan tulleelta veneeltä kanoja ja alkoi siirtää niitä muovisista kuljetuslaatikoista omaan häkkiinsä. Kanoja heiteltiin häkkiin kuin kiviä ja kun häkki alkoi olla jo ihan täynnä, mahtuivat loput kanat sinne vain tiukasti survomalla.  Ainakin yhdellä kanalla menivät jalat poikki. Voi sitä kotkotuksen ja kaakatuksen määrää, tässä vaiheessa oli pakko sulkea korvat ja uppoutua somen lohdulliseen maailmaan.

Step on board!

Tuollaisessa jokiveneessä (slowboat) on suurinpiirtein sata istuinpaikkaa. Meidän veneessä  muutamat edessä olevat paikat olivat veneen reunoilla, sitten alkoi puupenkkien jono kahden puolen käytävää ja puolessa välin puupenkit vaihtuivat linja-auton istuimiksi. Toki noilla puupenkeillä oli  myös pehmikkeenä istuintyynyt. Lippuihin oli merkitty ihan oikeat paikkanumerot, mutta niillä ei liene olevan kovinkaan suurta merkitystä näissä veneissä. Me kuitenkin istuimme omille paikoillemme puupenkeille ja ne olivatkin melko hyvät istuskella. Penkkejä ei oltu ruuvattu lattiaan mitenkään kiinni, joten niitä saattoi liikutella eteen- ja taaksepäin, miten  oli tarvis.

Kapteeni ohjasi venettä edestä, veneen takaosassa oli pieni baari, vessat ja tupakkipaikka. Ja veneen moottori, joka piti niin jumalattoman kovaa ääntä, että kauaa ei tuolla takaosassa voinut venyä. Sääli niitä, keiden istuttavana olivat ne penkkirivien viimeisimmät paikat. Baarista sai kahvia, teetä, kaljaa, virvokkeita ja kuppinuudeleita. Vessa oli ihan oikea vessa, mutta tietenkään siellä ei ollut vessapaperia. Vessa huuhdeltiin heittämällä kauhalla Mekongin vettä pyttyyn. Ja niin se varmaan menee, että mikä on Mekong joesta tullut, se Mekong-jokeen menee eli vessa taidettiin huuhdella suoraan jokeen.

Vesipuhvelia kapteenin pöydässä

Ensimmäisen päivän venematka suunniteltuun välietappiin, Pakpengiin, kesti seitsemän tunnin sijasta vain viisi tuntia. Pikaiseen kulkuun lienee syynä olleet kovemmat virtaukset joessa, näin kuulimme jonkun kertovan. Tuo viiden tunnin venematka sujui mukavasti maisemia katsellen, eväitä syöden ja kansainvälistä nuorisoa ja sen ilonpitoa seuraten. Kaljaa ja omia juomaeväitä kului nuorten keskuudessa melko hyvällä tahdilla, mutta kukaan ei humaltunut häiriöksi asti ja heillä oli ihan oikeasti kivaa.

Olimme varanneet netistä jo valmiiksi hotellihuoneen Pakpengistä. Monet venematkalaiset varaavat huoneen paikanpäältä, mutta me olemme liian vanhoja kiertelemään majataloja ja kyselemään ovelta huoneita. Oli siis ihan mukava matkata suoraan veneeltä hotellille, hotelli-isäntämme oli jopa meitä vastassa autollaan satamassa. Avulias hollantilainen, jonka kanssa tulimme Thaimaasta, asui myös samaisessa hotellissa. Illalla kävimme yhdessä syömässä hotellin ravintolassa ja siellä rupatellessa saimme kuulla hänen toimivan ammatikseen merikapteenina. Että ihan kapteenin pöydässä oli sitten sen iltainen kattaus. Miesmatkaaja söi täällä elämänsä ensimmäisen kerran vesipuhvelia (oli kuulemma erittäin hyvää)  ja koska minä olen edelleen kana (pelkuri), minä söin kasvista.

Aamiaisella, joka tarjoiltiin ravintolan terassilla, saimme seurata joen vastarannalle uimaan tulleita norsuja. Kyllä meidän taas ihan oikeasti kelpasi. Veneelle piti mennä puoli yhdeksäksi, vene oli vaihtunut yön aikana toiseen alukseen. Meidän tullessamme veneelle se oli miltei jo täynnä ihmisiä ja me saimme melko huonot paikat miltei veneen perältä. Onneksi tässä veneessä ei ollut  sentään niin kovaäänistä moottoria. Penkit olivat niin alhaalla, että jos halusin kaiteen yli jotain nähdä, ja halusinhan toki, piti minun tehdä miesmatkaajan takista itselleni koroketyyny.  Tällä keinoin sain silmäni kaiteen kanssa samalle tasolle ja kun oikein vielä kurotin, näin sen yli. Ei ole pätkän elämäkään aina helppoo.

Perillä

Toisen päivän matka kesti oikeasti sen seitsemän tuntia. Ja jos rehellisiä ollaan, oli tuo toinen venematka jo hieman tylsä, joten onneksi matka oli vain kaksipäiväinen trippi. Kolmas päivä veneellä olisi ollut jo liikaa. Maisemat olivat toki hienoja, mutta ne alkoivat pitemmän päälle kyllästyttämään. Eläimiä ei venematkan varrella näkynyt kuin lehmiä, vesipuhveleita, vuohia ja pieni jonomuodostelma norsuparkoja selässään lastillinen turisteja. Muutaman kerran vene poikkesi pienten kylien rannassa joko jättämässä/noukkimassa paikallisen matkaajan tai hakemassa jotain tavaraa. Tuolloin useiden kylien lapset tulivat ilosta kiljuen rantaan vilkuttelemaan venematkaajille.