Me ollaan Jamaikalla

Ei ollut seuraava matkakohteemme Kanada vaan aurinkoinen ja rommin sekä marihuanan huuruinen Jamaika. Kiekkasimme kuitenkin Kanadan kautta, koska edukkain lento tänne Jamaikalle kulki reittiä NY-Toronto-Jamaika. Tuo kiekautus tiesi meille matkustusaikaa hieman enemmän, mutta koska meillä ei ole todellakaan kiirus minnekään, niin tuokaan ei haitannut. NY:sta lento Torontoon kesti pikkusen reilun tunnin, siellä oli kolmen tunnin odotussessio ja sitten neljän tunnin lento Jamaikalle. Lentoasemalta oli vielä parin tunnin taksimatka hotellille, joka sijaitsee saaren länsiosassa, Negrilissä.

 

 

Air Canadasta muutama sananen. Ihan uusi lentoyhtiötuttavuus meille, netin kautta oli kuitenkin helppo nuo lentoliput varata. Netin kautta check-in olikin jo sitten ongelmallista, samoin oli myös tsekkaus lentokentällä. Nyt olemme saaneet olla todistamassa maailman hitaimman matkavirkailijan työskentelyä, ja hänen palkkansa maksaa juuri Air Canada. Kaikkea mekin joudutaan nykyään todistaan ☺️ (onneksi ei vielä jehovaa). Eipä sillä, me olimme tuolla lentokentällä hyvissä ajoin mutta luulenpa, että joillain matkustajilla tuli hetkeksi hiki. Lentokoneessa oli ehkä, jos mahdollista, vielä pienemmät jalkatilat kuin normaalisti. Tarjoilu pelasi kuten muillakin yhtiöillä, paitsi kummallakaan lennolla ei saanut kuumia juomia (kahvia), koska turbulenssia oli niin paljon. Mutta se ei ollut tietenkään lentoyhtiön vika, vai voisikohan olla sittenkin?

Olimme netistä varanneet täältä Jamaikalta sellaisen rantamökin, jossa huonekuvauksen mukaan olisi oma suihku/WC ja ihan asuttava ja mukavanoloinen huone. Totuus oli toista: möksä oli yksi TODELLA pieni, rupuinen huone, seinien ja ikkunoiden raoista mahtuisi tulemaan seepraa pienemmät oliot sisään, vessa ja suihku olivat ulkosalla vähän matkan päässä. Ei koneellista ilmastointia erikseen vaan tarpeellisen ilmastoinnin arvellaan pelaavan noiden reikien kautta. No, kyllähän minä tuosta vähän mieleni pahoitin. Pienen neuvottelun ja lompakon nyörien höllentämisen jälkeen saimme kelvollisen asuinhuoneiston samaisesta hotellista. Tämä on pieni hotelli, vain 26 huonetta (sisältäen nuo möksät), aivan meren rannassa kiinni. Mitään erillistä uima-allasta tässä ei ole, emmekä sellaista tosin ole kaivanneetkaan. Rantaa on molemmin puolin silmänkantamattomiin, ihanan samettista hiekkaa varpaiden kipristellä.

 

Johtuen siitä, että täällä on parhaillaan menossa sade- ja hurrikaanikausi, turisteja täällä ei ole juuri ollenkaan. Tuon pitkän rannan vierukset ovat täynnään pieniä ja vähän isompia hotelleja ja jotkut niistä ovat aivan tyhjillään. Eilen illalla kävimme yhden hotellin rantaterassilla syömässä ja tarjoilija kertoi, että hotellin puoli on aivan tyhjillään, ei asukkaan asukasta. Tämä meidän hotellikaan ei ole täynnä, siksi saimmekin niin hyvin vaihdettua tuota huoneistoa tänne tullessamme. Mutta tällainen turistien vähyyshän käy meille oikein hyvin. Varsinkin NY:ssa koetun humun jälkeen. Kaikkialla on rauhaisaa, vettä satelee iltapäivisin niinkuin nyt useassa Karibian kohteessa on sadellut talviaikaankin käydessä. Eli ei ollenkaan harmiksi asti. Lämpömittari näyttää päivisin yli 30 asteen lukemaa eikä öisinkään tuosta paljoakaan viilene.

 

 

Se, mitä täällä on enemmän kuin harmiksi asti, on rannalla vaeltavat kaupustelijat. On hedelmäkauppiasta, taiteen ja käsityön kauppaajaa, yksi huononnäköinen tumma mies tarjoaa joka päivä yhtä samaa juurikasta ”hyvään hintaan”. Tupakkikauppiaat myyvät muovikasseistaan avattuja ja avaamattomia tupakkiaskeja, miltei jokainen kauppias tarjoaa lopuksi myös maria. Näitä saa siis hätistellä kimpusta tuolla rannalla, mutta varmaan kohta jo päästään vähemmällä, kun oppivat, etteivät ”nuukat saksalaiset” mitään kuitenkaan osta. Ystävällisen ja leppoisan oloisia nuo kaupustelijat kuitenkin ovat, kaupustelu ei ole ollenkaan sellaista aggressiivista tykitystä kuin NY:ssa. Tai sitten taktiikkana on turistin pikkuhiljainen pehmittäminen….

Sikäli vähän huonolla paikalla on tämä meidän hotelli, että kauppaan on niin pitkä matka, ettei sinne jaksa kävellen lähteä. Julkinen liikenne ei oikein täällä toimi, joten ainut kyyti on taksi. Kovin usein ei siis kaupoille tule lähdettyä ja kun viimeksi kaupassa kävimme, unohdimme ostaa hyttyskarkotetta. Nyt on sitten kintut ruvella ja kutisee. Noita hyttysiä ja mikroskooppisen pieniä muurahaisia, joilla on hirmuinen kiire kokoajan (näistä murkuista on Youtubessa hyvin ”toiminnallinen” video nimeltä Ants), on sekä ulkona että sisällä. Niitä vastaan taistelun häviää kyllä vääjäämättä.

Lisäksi täällä on ainakin miljoonittain kaskaita, jotka aloittavat kosintalaulelunsa heti auringon laskeuduttua. Ja jaksavat loilottaa sitten koko yön, auringon nousuun saakka. Onneksi on korvatulpat, sen verran desibelejä saavat aikaiseksi. Alla videonpätkä tuosta kaskaiden kilpalaulannasta.

 

Mitäs sitten muuta. Me olemme lojuneet päivät rannalla, otettu aurinkoa, poltettu ihoa (ei kuitenkaan maria), polskittu meressä, syöty ja juotu. Eli olemme tosissamme laiskotelleet. Ja täytyy sanoa, että puitteet tälle laiskottelulle ovat kyllä kohdillaan. Juhannuskin tuossa mennä vilahti melkein samoin kuin ennenkin, paitsi ettei ollut kylmä, ei ollut makkaraa eikä kesäteatteria, ei Nikoa ja Outia eikä suuria, bensasytytteisiä kokkoja. Iltakin pimeni jo seitsemän tienoilla ja se tarkoittaa sitä että hetkessä onkin ihan pimeää, tuo pimeä kestää suurin piirtein seuraavat 12 tuntia. Pienen juhannuskokon me kyllä kyhäsimme rantahietikolle muiden rannallaolijoiden ihmetellessä  ”saksalaisten” outoja puuhia. Ja sitten me istuimme kokon ääressä ja mielikuvittelimme campingit tikkujen nenään. Palan painikkeeksi sitten Heinekkeniä.

 

Miespuolinen matkustaja on muutamana aamuna piippaillut rantahietikolla, muutamia kolikoita on löytynyt. NY:ssa meiltä hävisi toinen pinpointteri ihan kuin savuna ilmaan. Mistään sitä ei löytynyt kun siellä laukut pakkasimme. Ilman tuota pinpointteria on vähän hankalaa piippailla, koska sillä tehdään se lopullinen löydetyn kohteen etsiminen hiekan tai mullan seasta.

Noista matkalla kummallisesti hävinneistä kamoista seuraavana listaa: kirjoittajan toinen lentosukka ja yhden valkoisen sukan pari, lukemattomia kertoja sytkäri ja silmälasit (nämä ovat löytyneet kuitenkin vähän myöhemmin), lämpömittari (joka satavarmana takertui jonkun pitkäkyntisen tekstiiliin 24.5. klo 13.46) ja viimeisenä nyt tämä pinpointteri. Eli ei kuitenkaan ole kamalasti tuota kamaa hävinnyt vaikka tavaroita pakataan,puretaan, levitetään ja kuljetetaan melko kiivaaseen tahtiin. Mutta yhtäkaikki, tuo pinpointterin katoaminen kirpaisee kyllä enemmän kuin yhden lentosukan ?. Viimeistään ennen lokakuulle sijoittuvaa Englannin piippailureissua tuollainen on sitten takaisin hankittava.

Me jatkamme täällä vielä tätä laiskottelua jonkin aikaa seuraavaa matkaa suunnitellessa. Loppuun vielä muutama rantakuva.

 

 

 

Että tällaista tällä erää. Hmmmm…..(on onnellista hyminää) ☺️