Aika rientää, edellisestä Sri Lankan postauksesta on kulunut jo puolitoista vuotta, joten onkin jo korkea aika saada tämä reissu kokonaisuudessaan päätökseen ennen seuraavaa matkaa. Eli hyvät blogimme seuraajat: seuraavat pari postausta vielä Sri Lankaa, olkaa hyvät.
Ellassa olisi ehkä viihtynyt kauemminkin mutta sää ei oikein suosinut ja muutenkin menojalka alkoi jo vipattamaan. Lompsimme paikalliselle juna-asemalle ja ostimme liput läheiseen Haputalen kaupunkiin. Google mapsin mukaan matkaa oli vain reilut 30 kilometriä mutta aikataulun mukaan matka kestäisi noin 2,5 tuntia. Keskinopeudeksi tuli huikeat 13 kilometriä tunnissa, ei ole siis kiireiselle tämä matkustusmuoto. Liput tälle reissulle maksoivat 150 LKR eli noin 0,5€ / hlö.
Ella – Haputale junareitti kulkee korkealla vuoristossa, joten matkan näkymät olivatkin oikein upeita ja perille Haputaleen saavuimme aikataulun mukaisesti, eli saman päivän aikana. Perille päästyämme alkoi vatsassa kurnimaan joten ensimmäisenä kävimme keskustan pienessä kauppakeskuksessa nauttimassa kanaa ja riisiä sekä jääkylmää olutta kyytipojaksi.
Seuraavaksi ohjelmassa oli yöpaikan etsintä ja Booking.comista löysimme yhden ihan potentiaalisen kohteen aika läheltä juna-asemaa ja jota päätimmekin sitten lähteä paikan päälle katsomaan. Vaikka matkaa ei ollut reilua kilometria enempää, 16 kilon rinkan kanssa pieneen ylämäkeen nouseminen oli ihan kohtuullinen jumppa. Tämä majapaikka ei oikein meitä innostanut joten päätimme sen hylätä ja samalla tsekkasimme myös viereisen hotellin mutta ei siitäkään meille majapaikaksi ollut. Joten nokka kohti keskustaa. Puolessa välissä takaisin päin kahvihammasta alkoi jo siihen malliin kolottamaan, että pysähdyimme pieneen kahvilaan nauttimaan iltapäivän kahveista. Sen verran ilmeisesti olimme eksoottisen näköisiä, että kahvilanpitäjä toi pienen tyttärensä meidän kanssamme rupattelemaan. Tämä nuori tyttö oli kovin innokas kyselemään meiltä englanninkielellä kaikenlaista ja vaikka sanavarasto hänellä olikin aika vähäinen, niin hyvin tulimme juttuun. Yleisesti ottaen paikalliset asukkaat ovat hyvin ystävällisiä ja tulevat hanakasti rupattelemaan turistien kanssa.
Kahvitauon jälkeen jatkoimme matkaa etsiäksemme yösijaa kaupungista, josta sellaisen sitten löysimmekin. Kaupungin keskusta oli täynnä aika vanhaa ja huonokuntoista rakennusta mutta homestay, johon majoituimme, oli ihan siisti ja ajoi asiansa yhdeksi yöksi. Isäntäperhe tietenkin yritti parhaansa ja aamupalan nautimmekin perheen kanssa yhdessä.
Haputale oli meille pelkkä välietappi ja aamulla painelimme takaisin linja-autoasemalle. Suunnitelmissa oli pikkuhiljaa lähteä valumaan alaspäin rannikolle ja löysimmekin liput paikallisbussiin jolla pääsisimme Wellawayaan, kahden valtatien risteykseen, josta sitten isosta terminaalista saisimme liput etelän suuntaan.
Haputale – Wellawaya väli oli n. 50 km, se matkattiin noin 1,5 tunnissa. Wellawayan bussiterminaali oli kohtuullisen iso ja sieltä lähti busseja vähän joka suuntaan. Kun pari kysymysmerkin näköistä turrea rinkat selässä ilmestyy paikalle, niin sehän herättää huomiota paikallisväestön keskuudessa. Muutamia kyselijöitä ilmestyi heti iholle tiedustelemaan mihin matka, mistä olette kotoisin ja niin edelleen. Haimme kylmät kolat kioskista ja lähdimme selvittämään, millä bussilla ja mihin aikaan pääsisimme jatkamaan matkaa rannikolle. Kuinka ollakkaan tuktuk kuskien parvi huomasi meidät ja alkoi pommittamaan meitä hyvillä tarjouksilla. Kun sanoimme jatkavamme matkaa bussilla, useampikin tuktuk kuski piti meille pitkän luennon siitä, miksi juuri bussilla ei kannata matkustaa tästä eteenpäin vaan tuktuk olisi ainoa oikea vaihtoehto.
Ensimmäiset hintapyynnöt rannikolle Hampantotaan suhteessa bussikyytin olivat aika poskettomia, joskus on kuitenkin ihan mukavaa tinkiä hintoja ja katsoa mihin lopputulokseen päädyttäisiin. Tiukkoja hintaneuvotteluja käytiin seuraavan tunnin aikana parin kolmen eri kuskin kanssa ja lopulta totesimme Toivakan kanssa, että 80 kilometrin matka tuktukin kyydissä voisi olla ihan virkistävää vaihtelua suhteessa ilmastoimattomaan bussiin. Hinta lukittiin ja kättä lyötiin päälle sopimuksen merkiksi.
Yksi yö vuoristomaisemaa siis riitti meille ja köröttelimme tuktukissa vuoristoteitä alas rannikolle, piskuiseen kaupunkiin nimeltä Hampantota. Olipa varsin mukavaa olla taas meren rannalla vaikka tuo kaupunki muutoin tuntuikin melko mitäänsanomattomalta. Booking comista olimme katsoneet jo valmiiksi hotellin mutta emme varanneet sitä sieltä, koska tarjoushaukkoina tuumasimme saavamme majoituksen halvemmalla ihan paikan päällä. Kun sitten saavuimme kyseisen hotellin pihaan, paikalla ei ollut ristinsielua eikä hotelli tuntunut olevan edes auki. Hetken siinä tilannetta kummastellessamme paikalle ilmaantui mopedilla muinaismuistolta vaikuttava mieshenkilö joka hosumisesta ja muutamasta englanninkielisestä sanasta päätellen alkoi kiiruusti järjestelemään siitä autiosta rakennuksesta meille yösijaa. Me kyllä totesimme siinä vaiheessa, että kiitosta vaan, antaapa olla hotelli vain kiinni ja jätimme ukkelin häiläämään siihen pihaan ihan keskenään.
Tuktukilla huruuttelimme seuraavalle Booking com-sivustolta löydetylle hotellille joka oli niin kutsutusti parempi hotellin ainakin omistajan mielestä, sillä yö huoneessa kustansi himpun yli 40 euroa. No, tuumasimme siinä, että eiköhän me olla ansaittu tällä reissulla yksi hyvätasoinenkin hotelliyö ja kirjauduimme innoissamme sisään vaikka nuo menetetyt eget hieman mieltä kirvelivätkin. No, hotellissa ei sitten loppupelissä ollut muuta hienoa kuin ulkokuori, huone oli miltei yhtä vaatimaton kuin puolet halvemallakin saatu ja uima-allas pihassa oli niin törkyinen, ettei sinne kyllä tehnyt mieli kastautumaan vaikka kuuma olikin. Tummempi-ihoiset hotellivieraat näyttivät kuitenkin polskivan altaassa riemumielin, kaikki vaatteet päällään. Tässä vaiheessa aloimme miettiä jo ihan vakavasti majoitus-apin vaihtoa.
Alkuillasta käppäilimme päämäärättömästi pitkin tienoita ja päädyimme lopulta hotellin lähellä sijaitsevaan ravintolaan syömään. Tilatessamme ruokaa tarjoilija kertoi, että annokset olisivat isoja, joten tilasimme alkuun vain yhden annoksen jonka jakaisimme, ja tarvittaessa tilaisimme sitten lisää. Ruoka oli erittäin hyvää ja sitä oli tosiaankin niin paljon, että melkein puolet annoksesta jäi vielä syömättä. Hotellille palatessamme meitä vastaan tuli lauma erittäin isokorvaisia vuohia jotka kovaäänisesti määkien jolkottelivat pitkin katua vuohipaimen pyörällä perässä sitkutellen. Ei olla kyllä koskaan aiemmin nähty niin isokorvaisia ja kovaäänisiä vuohia, surkea määkiminen kuului vielä pitkän matkan päähän. Tien varrella olevasta ”supermarketista” nappasimme matkaan vielä pikkupussillisen paikallisia päällysteisiä irtokarkkeja ja mussutimme ne illalla huoneessamme joka makeisten ansiosta ei ehkä tuntunut enää niin ankealta.
Herättyämme seuraavana aamuna hipsimme ruokasaliin aamiaiselle joka kuului huoneen hintaan. Onneksi meillä ei siinä vaiheessa ollut enää suuria odotuksia tuon aamiaisenkaan suhteen joten pettymys ei ollut kauhean suuri kun aamiaiseksi oli tarjolla vain pieni kökkäre munakokkelia, kolme kurttuista, kylmää nakkia, kolme ohutta siivua tomaattia sekä kuivaakin kuivempaa paahtoleipää. No, lisäksi oli sentään kahvia ettei tarvinnut ihan kamalan kärttyiseksi alkaa heti aamutuimaan.
Pikaisen silmäyksen jälkeen Hampantotalla ei ollut tarjota meille oikein mitään erityistä nähtävää eikä koettavaa joten päätimme yhteistuumin jatkaa matkaamme rannikkoa pitkin kohti Tangallea. Kaupunkiin ei ollut junayhteyksiä, joten ainoa vaihtoehto olikin sitten mennä eteenpäin bussilla. Terminaalista ostimme liput paikalliseen bussiin kohteena Tangalle. Nämä kaupunkien väliset linja-autot ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja sisustettu mitä mielikuvituksellisimmalla rekvisiitalla. Pääasia kuitenkin näytti olevan, että kirkkaita värejä ja vilkkuvia valoja olisi mahdollisimman paljon. Lisäksi viihtyvyyttä lisäsi videoscreeni, josta luukutettiin paikallisia tanssibändejä nappulat kaakossa. Bussikuskit ovat täällä rekkamiesten tavoin teiden kingejä joita kaikki muut väistävät, jos ehtivät. Vauhdin hurmaa ja jänniä ohituksia riitti reiluksi tunniksi.
Tangalleen kuitenkin pääsimme ehjinä perille ja keskustan kahvipaussin jälkeen lähdimme yöpaikan etsintään. Rantatiellä, aivan merenrannassa, oli siistin näköinen pieni majatalo jossa olutlasien äärellä paikan omistaja näytti paikat ja teki tarjouksen majoituksesta. Päätimme miettiä asiaa ja ajattelimme vielä mennä eteenpäin jospa parempia tarjouksia tulisi eteen. Lähes vastapuolelta tietä sitten bongasimme siistin seaview hotellin joka sai meidän hyväksyntämme esittelyn jälkeen. Erittäin siisti ja nykyaikainen pieni hotelli merinäköalalla ja hintakin kohdallaan. Asetuttuamme taloksi lähdimme tutkimaan ympäristöä ja pienen matkan päästä löytyi mukava baari aivan rannan tuntumasta iltapäiväolusille.
Illalla istuskellessamme huoneemme parvekkeella ihmettelimme, kun läheiset puut alkoivat järjestelmällisesti huojumaan. Pian lehvästöjen siimeksestä pullahti apina, sitten toinen, kolmas ja pian puiden oksilla istuskeli lukuisa määrä apinoita tuijottamassa meitä silmät tapillaan. Siinä töllötellessä osa apinoista hyppäsi meitä alempana olevan katolle ja alkoi hipsimään kohti parvekettamme koko ajan meitä tuijottaen. Se oli aika pelottavaa, sillä jotkut noista apinoista oli melko kookkaita, ja ennen kuin apinat ehtivät yhtään lähemmäs, keräsimme kamppeemme ja siirryimme sisätiloihin. Apinoita ei kuitenkaan parvekkeella illan aikana näkynyt mutta tämä oli taas meille hyvä muistutus siitä, ettei parvekkeelle kannattanut jättää mitään ylimääräistä eikä ovea tai ikkunoita jättää auki.
Vaikka Sri Lankassa elintaso on hyvin alhainen ja rakennuskantakin vaihtelee vanhoista röttelöistä 60-70 luvun itäblokki tyyppisiin rakennuksiin, niin rannat ovat olleet ehkä siisteimpiä mitä täällä Aasian suunnalla olemme nähneet. Esim. hotellimme lähellä ollut ranta sekä vähän kauempana ollut ns. salainen ranta olivat täysin ilman minkäänlaisia roskia. Kilometrikaupalla upeaa hiekkarantaa sekä kristallinkirkasta vettä, todella kaunista.
Me tykästyimme kovasti Tangalleen, sen kauniiseen luontoon ja upeisiin rantoihin mutta kolmen päivän jälkeen kutsui maantie jo eteenpäin. Seuraavassa blogissa sitten lisää upeita rantoja.