Da Nangista löytyi arki: osa 1

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, kell’ aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten. Kell’ onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.” Eino Leino.

Da Nangissa taas

Huesta Da Nangiin matkasimme bussilla, kuinkas muuten. Nyt pääsimme matkaan ihanaisella sleeping bussilla, vaikka matka kestikin vain noin kolme tuntia. Bussi oli aivan täynnä ihmisiä ja kaikilla matkaajilla oli tosi paljon kampetta mukana, sillä linkin käytävätkin olivat tupaten täynnä matkalaukkuja ja erilaisia matkanyssäköitä.

Bussireitti ei ollut varmastikaan se kuuluisa komeamaisemainen reitti, josta olimme lukeneet, vaan ihan joku muu, sillä tuntui, että ajelimme kilometritolkulla jossain ihme tunnelissa. Ja silloinkaan, kun emme olleet tunnelissa, niin vuoristoa tai merta ei kyllä näkynyt mailla ei halmeilla. Meri alkoi siintämään vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo aivan lähellä Da Nangin kaupunkia.

Molemmat kyttäsimme nenät litteinä bussin ikkunassa, milloin alkaisi tulemaan tuttuja seutuja vastaan. Taisipa sitten olla se suuren suuri valkoinen Lady Buddha, joka morjesti meille ensimmäisenä ja huikkasi, että tervetuloa taas Da Nangiin, vanhat ystäväni!

Victori-hotellissa meidät muistettiin

Linja-auto pysähtyi jollekin sivukadulle ja me könysimme kyydistä kaikkien käytävällä olevien matkanyssäköiden yli. Bussi ja suurin osa matkaajista jatkoi matkaansa Da Nangista vielä Hoi Aniin, jonne oli vielä matkaa noin 25 kilsaa.

Grabilla suhasimme sitten sille samaiselle hotellille, jossa majoituimme viime vuonnakin. Pieneen Victori hotelliin, miltei merenrannan välittömään läheisyyteen. Nyt saimme hieman pienemmän huoneen kuin viimeksi, mutta muuten hotelli oli yhtä hyvä, kuin muistimmekin: siisti ja hyväkuntoinen, ystävällinen henkilökunta ja mikä tärkeintä, patja oli juuri sopivan pehmeä nukkua.

Mukavaa oli myös se, että eräs henkilökunnan jäsenistä muisti meidät. Tosin varmaan jäimme hyvin mieleen viime vuoden juna-selkkauksesta, johon hotelli oli myös tahtomattaan hyvinkin osallisena.

Huoneiston metsästystä

Koska aikomuksenamme oli nyt totaalisesti hengähtää matkan teosta ja viivähtää hieman pidemmän aikaa täällä Da Nangissa, suunnittelimme vuokraavamme ihan oikean huoneiston täällä oloajaksi. Monet hotellit ja yksityiset tahot tarjoavat vuokralle kalustetttuja yhden tai kahden makkarin huoneistoja, studiohuoneita tai ihan keittiöllisiä huoneistoja, melko edulliseen hintaan. Tietysti hintaan vaikuttaa meren läheisyys, mitä lähempänä merta huoneisto sijaitsee, sen enemmän joudut huoneistosta pulittamaan.

Kiertelimme näissä taloissa ja hotelleissa kyselemässä hintoja ja katselemassa, millaisia huoneistoja olisi tarjolla. Valinnan varaa oli kyllä pilvin pimein, sekä huoneiston koon, varustuksen että hinnan suhteen. Jokaisessa huoneistossa luvattiin kuitenkin täysvarustus niin kalusteiden kuin astioidenkin osalta. Huoneistojen vuokrat liikkuivat lukemissa 350-500 dollaria/ kk. Myös parissa ”hienommassa” paikassa kävimme ovella kuikuilemassa, mutta silloin, kun ovimies oli aukaisemassa ulko-ovea, tiesimme, ettei meidän kannata sen pidemmälle mennä, voipi tulla budjetti vastaan.

Pienen etsinnän jälkeen löysimme mieleisen huoneiston miltei hotelliamme vastapäätä, ihan samalta kadulta. Huoneistoon kuului makkari, olohuone/keittiö, suuri parveke ja kylpyhuone/vessa. Keittiön varusteisiin kuului kaasuliesi, mikro ja jääkaappi, jotka kyllä meiltä jäivät kovin vähälle käytölle, sillä me olemme ruokailleet pääasiassa ulkona (koska se on halpaa). Ainut, minkä itse oikeastaan teemme, on aamulla kahvi ja kaurapuuro. Ja päiväkahvit. Astiat kuuluivat myös huoneiston varusteluun, mutta ne olivat aika kulahtaneet. Toisessa kattilassa oli jopa reikä pohjassa.

Muutto

Eli Viktori-hotellissa kerkesimme majoittumaan neljä yötä ennen muuttoamme vakinaisempaan kämppään tien toiselle puolen. Muutto oli sangen helppo, koska emme olleet kamojamme hirveästi hotellihuoneeseemme levitelleet jo senkään vuoksi, kun se oli niin pieni ja säilytystilat olivat siellä minimissään. Vessan lavuaarin viereen ei mahtunut purnukan purnukkaa ja vaatekaapissakin asuivat vedenkeitin, mukit ja ”minibaarin” kuppinuudelit.

Muuton yhteydessä teimme sitten tämän Cosy Apartments- vastaanotto- tytön kanssa vuokrauspaperit kuukaudeksi. Vuokraamamme huoneisto oli numero 601 ja se sijaitsi siis kuudennessa (ylimmässä) kerroksessa. Vuokrasumma oli 450 dollaria/kk, vesi kuului hintaan mutta sähkö ei. Lisäksi vuokraan sisältyi kattoterassilla sijaitsevan pyykinpesukoneen vapaa käyttö ja huoneiston siivous kerta viikkoon.

Olipa kuulkaa ihan mahtavaa laitella kamppeet ihan oikeasti kaappeihin, vaatteet hengareihin sekä täyttää lavuaarin vierusta purkeilla ja purnukoilla. Isolla parvekkeella pääsi istuskelemaan, kuuntelemaan liikenteen melua ja katselemaan vastapäisen talon ikkunoita. Kylläpä meidän taas kelpasi.

Sataa, sataa ropisee

Sääolosuhteet ovat olleet aikalailla meitä vastaiset koko Vietnamissa olomme ajan. Huessa sateli miltei koko ajan vettä ja saavuttuamme tänne Da Nangiin muutaman aurinkoisen ja kuuman päivän jälkeen alkoivat täälläkin sateet. Kovin montaa sateetonta päivää ei ole osallemme täällä sattunut. Niinpä kuukauden skootterin vuokraus meni hieman hukkaan, monenakaan päivänä emme mopolla liikenteeseen päässeet. Onneksi sentään joinakin, sillä olemme päässeet käymään noina harvinaisina sateettomina päivinä päiväretkillä läheisellä Monkey Mountainilla ja sitten hieman kauempana sijaitsevalla Golden Bridgellä sekä Hoi Anissa.

Monkey Mountaisille eli apinavuorille päätimme lähteä heti eräänä aamuna kun vähänkin näytti siltä, että aurinko alkaisi paistamaan. Vuorelle ei ollut kovin pitkä matka ajella, viisastuneina pakkasimme kuitenkin varulta reppuihimme sadeviitat. Aurinko paistoikin sitten koko päivän ja me pääsimme ihastelemaan upeita maisemia ja Da Nangin kaupunkia tuolta vuorelta käsin. Apinat pysyttelivät visusti piiloissaan, muutaman tietä ylittävän apinan bongasimme ajellessamme. Vuorilla asustaa myös harvinaisempi apinalaji, mutta näistä emme nähneet edes hännänpäätä.

Golden Bridgelle, jonne oli Da Nangista noin 30 kilsan matka, ajelimme myös yhtenä sateettomana päivänä ja tämä oli kyllä huippureissu. Tästä reissusta täytyy tehdä ihan oma postauksensa, niin oli upeaa ja paljon nähtävää. Ja oltiin muuten korkealla taas vaihteeksi!

Hoi Aniin pääsimme myös skootterilla ajelemaan yksi sateeton päivä. Tämä ihana pieni kaupunki sijaitsee noin 25 kilsan päässä Da Nangista etelään ja vaikka kävimme kaupungissa jo viime vuonna, oli tuollakin käytävä nyt uudestaan. Jotenkin Hoi Anin vanhakaupunki oli muuttunut, viimeksi kun siellä kävimme, oli siellä tykkänään mopoilla ja muilla moottoriajoneuvoilla ajelu kielletty, nyt skoottereita suhaili kaduilla niin paikallisten kuin turistienkin ohjastamina. Höh. Mutta kaunista oli edelleenkin.

Mitä sitten tehtäis, kuntoillaanko?

Tekemisen puute ajoi meidät sitten viimein sinne kuntosalille. Tässä aivan lähellä sijaitsee suuri kuntosalikeskus, My An Sportcenter, jossa on kuntosali, uima-altaat ja mahdollisuus osallistua sekä zumba- että joogatunneille. Sinne siis. Koska yksittäiset käynnit olisivat tulleet kalliimmiksi, päätimme kokeilla kuntoilua ensin kahden viikon korteilla. Minun korttini tuli hieman kalliimmaksi, kun halusin siihen tuon zumbatunninkin. Ja sitten kuntoilemaan, no pain no gain-periaatteella.

Alkuun kävimme yhdessä kuntosalilla, mutta koska pidän enemmän zumbatunneista, aloin siis käymään noilla tanssitunneilla miesmatkaajan nostellessa puntteja kuntosalin puolella. Tämä zumbaryhmä koostuu pääasiassa täällä asuvista korealaisnaisista ja sitten…öööö…. minusta. Välillä joitakin paikallisia osallistuu tunnille mutta pääsääntöisesti siis nämä korealaiset ja minä. Ja meillä on kyllä ihan oikeasti mukavaa, tykkään kovasti.

Zumbatunnin jälkeen korealaistytöt jäivät aina joogatunnille ja saivat minutkin onnettoman, joka ei ole koskaan joogannut, houkuteltua mukaan. Ja nyt en enää kehtaa jäädä siitä pois, vaikka en koe mitään taivaallista oloa joogatunnin jälkeen, lähinnä ikävää kipua hipstereissä ja syvää häpeää omasta taipumattomuudesta. Voisin olla ihan hyvin sellaisen ohjelman, kun ”Joogaa korealaisten kanssa”, se pakollinen Kanki-Kaikkonen. Voi hävetyksen maximus. En tule kyllä ikinä käsittämään, miten nämä toiset joogaajat pääsevät sellaisiin epäinhimillisiin asentoihin. Onkohan se edes terveellistäkään?

Ja sitten se joogan taivaallinen osuus, täydellinen mielen tyhjentäminen ja rentoutuminen. Ei onnistu. Ei sitten millään. Juuri kun olen viittä vaille rentoutunut ja mieli on jo miltei ruumiista irtautumassa, pömsähtää mieleen aina joku tyhjänpäiväinen ajatus. Paljonkohan kello on? Mihinkähän mentäis tänään syömään? Onkohan instaan tullut uusia seuraajia? Punottaakohan naama? Hmph. Ei tule minusta joogaajaa, mutta ei kai noilla tunneilla käynti nyt ihan kauhean pahastakaan voi olla.

Nyt meillä on jo toiset kortit hankittuna, kuukauden mittaiset tällä kertaa, eli miltei siihen asti kun täältä Da Nangista poistumme. Kuntoilemassa pyrimme käymään säännöllisesti joka päivä, ma-pe, viikonloput huilataan. Melko kallis on täällä tuo kuukausikortti, miltei 50 euroa/ kk/nuppi, joten kyllä sillä pitää salilla myös käydäkin. Uimassakin olemme tuolla kuntokeskuksella käyneet, mutta viimeaikaisten sateiden vuoksi kuntoilu on tapahtunut lähinnä hieman kuivemmissa sisätiloissa.

Meillä on rutiinit!

Aika nopeasti sitä ihmiselle näköjään kehittyy arki ja rutiinit, kun asettuu vähänkin pidemmäksi aikaa aloilleen. Ei mennyt meillä kauaakaan, kun huomasimme, että me tehdään samoja asioita melkein samaan aikaan, joka päivä. Tietysti nuo zumba- ja joogatunnit asettavat aikaehtonsa, sillä zumba alkaa aamulla puoli kymmenen ja kestää tunnin jonka jälkeen on joogatunti. Näihin siis pitää osua osimmoilleen tiettyyn aikaan, tosin joillekin osallistujille tuokin kellon aika on sellainen suuntaa antava.

Mutta vaikka tuo kuntoilu ottaa osan vain aamusta, on meillä loppu päiväkin nykyään jonkin ihme kaavan mukainen. Suihkuun, syömistä, kahvit, päikkärit, syömistä, kahvit, syömistä, läppärihommia, syömistä, läppärihommia, syömistä, voivottelua, kun vaan vettä sataa, kahvit, syömistä, lukemista tai Netflix-leffa, syömistä, nukkumaan, vielä yhden kerran ainakin syömistä, sitten uudelleen nukkumaan. Ja noiden kaikki välit täytetään sitten luuhaamalla somessa. Herääminenkin tapahtuu joka aamu miltei samaan aikaan, melko tarkkaan 7.20 +/-. Tietysti, jos aurinko paistaa tulee tuohon rutiiniin poikkeus, ehkä käyntiä rannalla tai mopolla ajelemista. Niin, ja käydäänhän me silloin tällöin kaupassakin.

Toisaalta rutiinien ilmestyminen ei tunnu nyt lainkaan pahalta asialta. Jollain tavalla täällä on alkanut ”toisenlainen arki”, josta molemmat olemme onnellisia. Tämä arki tuo tervetullutta tuttuutta ja turvallisuutta päivään, tietää, ettei tarvitse tänään eikä huomennakaan vielä pakata ja lähteä asemalle. Sekin päivä kyllä eteen vielä tulee.

Joistakin kahviloista ja ruokapaikoista on tullut kantapaikkojamme joihin mennessä saa tavallista iloisemman tervehdyksen. Eräässä kahvilassa omistajamies tervehtii aina iloisesti selvällä suomenkielellä ”Derve” (miesmatkaaja on jotenkin tuossa osaamisessa ollut kyllä osallisena)! Ja jos emme vähään aikaan ole tutussa paikassa käyneet, seuraa siitä utelu ”missä olette olleet, kun ei ole näkynyt?”. Kivalta tuntuu myös se, kun kadulla kävellessä ohi ajavasta skootterista morjestetaan, meillä on täällä jo ihan paikallisia tuttuja! Joskus kyllä jäädään perästä ihmettelemään, että kukahan keeveli se tuokin oli?

Mukavaa ja turvallista loppuvuotta!