Silloin, kun paahduimme ja miltei kärvennyimme Syndeyn huippuhelteissä (ylin mitattu lämpötila 47,3 plussaa), päätimme, että seuraavaksi matkaamme ihan oikeasti hieman viileämmille seuduille. Sen verran olimme jo auringosta ja lämmöstä saaneet tarpeeksemme, että jopa Alaska tuli mainittua seuraavaa etappia miettiessämme. Ja Siperia. No, ei kuitenkaan lähdetty ihan noin radikaalia ilmaston muutosta tekemään, vaan päätimme matkata San Franciscoon, jossa edellisellä USA:n reissulla jäi jostain syystä käymättä. Siellä olisi talvi, päivälämpötilat alle 20 astetta eli mukavan viileää, kuitekin aurinkoista. Mutta koska Sydneystä San Franciscoon suoraan olisi ollut ikävän pitkä ja himputin kallis lentomatka, pysähdyimme siinä matkan varrella huilaamaan muutaman päivän Havaijin Honolulussa.
Havaijillahan olemme käyneet jo aiemminkin, matkasimme sinne silloin kun kirkkolupaukset täyttivät 20 vuotta. Eli hirveän kauan aikaa sitten. Ihan siitä syystä halusimme poiketa Havaijille, eikä esimerkiksi Tongalle, Fizille tai Samoalle (jotka kaikki olisivat olleet matkan varrella), koska halusimme oikeasti vain huilata siinä välillä emmekä sännätä kokemaan ja vaikuttumaan uusista mielenmaisemista kuumassa ja paahtavassa ilmanalassa. Havaiji on meille siis entuudestaan tuttu, joten ainoat paikat, joita halusimme käydä pysähdyksen aikana katsomassa, olivat Waikiki Beach, Pearl Harbour ja Diamond Head.
Havaijille lensimme Jet Starilla, jolla olemme lentäneet jo aiemminkin. Kaikki hoitui yhtiön toimesta vallan mukavasti, mitään ilmaista tai extraa ei ollut, mutta sitä ei maksamaamme lentolipun hintaan kuulunutkaan. Ainut extra saatiin kahvimukillisen muodossa, joka olisi maksanut neljä dollaria kappaleelta, mutta miten lie oli stuertti hövelinä ja antoi meille ilmaiset kahvit. Että oltiinkin sitten hetki pähkinöinä taas jostain ilmaisesta! Lento kesti melkein yhdeksän tuntia, siinä ajassa tuli miltei yksi kirja luettua.
USA:n päässä olimmekin sitten heti vaikeuksissa. Niinkuin viimeksikin (viime keväänä), meillä ei ollut lähtölippua USA:sta, joten koppiinhan siinä jouduimme istuskelemaan, kun maahankaan ei päästetty. Eikä me voitu itse lähtölippua ostaa netistä, koska tuolla kopissa ei saanut käyttää elektroniikkaa, joten kentän agentti etsi toimistossaan meille lähtöliput USA:sta. Annoimme agentille vain sellaisen ohjeen, että yritä nyt varata sitten mahdollisimman huokeat liput jonnekin. Maahantuloviranomaisten ohje oli vielä tälle agentille, ettei Kanada tai Meksiko tullut kyseeseen, ties vaikka kävisimme vain kääntymässä rajan toisella puolen ja tulisimme pian takaisin! Meillä oli kyllä tietokoneella enteriä vailla olevat liput Kanadaan. Tarkoitus oli käyttää sitä konstia, jos alkavat tullissa kyselemään. No, tuo optio jäi käyttämättä, toisaalta hyvä, koska olisi ollut toiset turhat liput ostettuina, koska Kanada ei olisi kuitenkaan enää tuossa vaiheessa USA:n viranomaisille kelvannut.
Kentän agentti teki kovasti töitä lippumme eteen ja halvimmat mahdolliset liput sai hän varattua meille maaliskuun loppuun, takaisin Australiaan. No, ei auttanut muu kuin hyväksyä nuo liput, jos mielimme maahan sisälle päästä. Liput voi kuulema vaihtaa, todennäköisesti vain päivämäärän. Hukkaan menevät, sillä meillä ei ole mitään intressejä palata nyt ainakaan vähään aikaan takaisin Australiaan. Mutta pääsimmepä sentään USA:han, pikkuisen tuli reissu kalliimmaksi kuin tuumasimme.
Kaikista jännin juttu tuolla matkalla oli kuitenkin melkoisen hassu aikaero. Kone lähti Sydneystä kello 17.45 torstaina 25.1. ja lennettyämme miltei yhdeksän tuntia, olimme Havaijilla torstai aamuna 25.1. Eli me elimme yhden päivän kahteen kertaan! Aikaero Suomeen oli muuten miinusta 12 tuntia.
Waikiki Beach oli paljon pienempi kuin muistimmekaan. Sama kivimuuri kiersi rantaa kuitenkin ja sama allas oli rantavedessä kuin miltei seitsemäntoista vuotta sitten. Ihmisiä oli yhtä paljon kuin silloinkin eikä mitään ”Havaiji-fiilistä” rannalta irronnut sen enempää nyt kuin aiemminkaan. Mutta mukava oli rantahietikolla käppäillä ja rantavedessä kahlailla. Merivesi oli täällä paljon lämpimämpää kuin Ausseissa tai Uudessa-Seelannissa. Mutta ei niin lämmintä, että nämä vilukissat olisivat uimaan menneet. Ehei, varpaiden kasteleminen riitti meille oikein hyvin. Lämmintä ja aurinkoista Honolulussa toki oli, mutta ei mitenkään läkähdyttävää ja merituulikin vilvoitteli niin mukavasti, ettei mereen ollut kummallakaan minkäänlaista hinkua.
Pearl Harbourkaan ei ollut ihan ennallaan. Viimeksi käydessämme saimme opaskirjasen selvällä Suomen kielellä. Ja täytyy sanoa, että oli muuten ulkomailla ensimmäinen ja ainut paikka, jossa olemme koskaan suomenkielistä opaskirjasta saaneet. Mutta enää ei ollut asiat niin, oppaiden jakajakin oli aivan äimän käkenä, kun tästä hänelle kerroimme. Eli oli sitten tyydyttävä englanninkieliseen versioon. Alueelle on vapaa pääsy, reput ja isot kamerat täytyy jättää viiden dollarin säilytyskoppiin. Aluetta on mielenkiintoista kierrellä ja mielenkiintoinen, vaikkakin surullinen ja lohduton, on se Pearl Harbouriin japanilaisten tekemä hyökkäysisku toisen maailmansodan aikana.
Mieleenpainuvin kokemus Pearl Harbourin alueella onkin käynti USS Arizonan muistomerkillä. Kyseinen laiva upposi tuossa japanilaisten hyökkäyksessä vieden mukanaan yli 1100 merimiestä, joista suurin osa hukkui laivan sisälle. USS Arizona on jätetty uppoamispaikalleen, nimetty viralliseksi hautamuistomerkiksi ja sen päälle on rakennettu tuo muistorakennus. Koskaan en tule unohtamaan näkemääni hetkeä, jolloin iäkäs japanilainen mies käveli omaisensa tukemana tuolla muistomerkillä seinän eteen, jolle on kirjoitettu kaikki USS Arizonassa menehtyneiden nimet, teki kunniaa ja kumarsi syvään kyynelten valuessa pitkin poskia.
Kävimme patikoimassa myös Waikiki Beachin läheisyydessä olevan sammuneen tulivuoren, Diamond Headin, kraaterilla. Tai itseasiassa tarkoituksenamme oli vain käydä kraaterilla, mutta käyminen vaihtuikin patikoinniksi, kun saimme tietoomme, että pääsy kraaterin toiselle puolella olevan rinteen huipulle oliskin mahdollista. Ja ehkä emme voi puhua patikoinnista, sillä minä läpsyttelin menemään flipflopit jalassa. Eteen- ja ylöspäin pääsi toki niilläkin, mutta matkanteko ei ollut mukavinta mahdollista. Myöskin eteeni työntyvät alati ylöspäin suuntautuvat polkutaipaleet alkoivat hidastuttaa flipfloppien läpsyntää ja niinhän siinä kävi, että kun olimme ”tarpeeksi” korkealla, tekivät läpykkäät sitten sen lopullisen tenän eli korkeanpaikankammoisen kipupiste oli saavutettu. Miesmatkaajan jatkaessa kipuamista ylöspäin minä käänsin läpykkäitteni suunnan ja läpsyttelin takaisin alas odottelemaan rohkeaa siippaani. Upeat olivat olleet maisemat sieltä ylhäältä käsin, dollarin per nenä maksoi tuo rinteelle kipuaminen, tai minulla puoleen rinteeseen. Olisikohan pitänyt pyyttää 50 senttiä takaisin?
Hieman ikävä puoli Honolulussa oli se, että pimeä tuli jo kuuden maissa illalla. Ausseissa ja Uudessa-Seelannissa valoisaa oli vielä iltayhdeksän kieppeillä. Aamulla valostumaan sitten alkoikin heti kuuden jälkeen. Outoa oli, kun ei kuulunut enää papukaijojen rääkymistä eikä varisten vauvajokeltelua. Onhan Havaijilla tietenkin omat lintuäänensä, mutta ne eivät ole niin vallitsevia, ainakaan Honolulussa. Ja voi niitä kodittomien ja vähäosaisten määrää, mikä vastaan tulikaan. Kyllä tiesi tulleensa jenkkeihin, täällä näitä ressukoita ja mitä erilaisempia rajatilatapauksia kyllä piisaa. Vai onko niin, että kaikkialla niitä on mutta täällä he ovat niin paljon enemmän näkyvissä? Mutta miten onkaan, surkeata yhtäkaikki.
Kulkeminen kaupungissa sujui mukavasti onnikalla, paitsi lentoasemalle mennessä tavallinen linikka ei ottanut meitä kyytiinsä, koska meillä oli mukanamme matkalaukut. Ainoastaan käsitavarat sallitaan, on kuulemma turvallisuuskysymys. No, eipä mitään, me tilasimme Uberin ja ajelimme sillä lentoasemalle. Ja lensimme San Franciscoon. Lentokoneella.
Mukavaa helmikuuta itse kullekin säädylle!
niin kiva paikka!
Kyllä näkemistä ja kokemista riitti tällekin kerralle. Nähtäväksi jää, tuleeko vierailtua tuolla vielä kolmannenkin kerran, paljon jäi vielä näkemättä.
Morjensta sinne tuntureille! Kova on ollut meidän mielestäkin nyt tahti, Meksikossahan me päätimme sitten lähteä vähäksi aikaa Suomeen. Nyt palellaan täällä pakkasissa mutta mukavaa on kun ei tarvii pakata laukkuja, odotella myöhässä olevia lentoja tai kärsiä mielenterveyttä koettelevista jetlageista. Näin nyt tällä erää, meistähän ei kuitenkaan koskaan tiedä missä olemme ensi viikolla. Hyvää talven jatkoa ja voikaa hyvin!
Kiitos taas mukavista matkakertomuksista. Minulla alkaa olla vaikeuksia muistaa missä päin te olette olleet ja mihin olette menossa. Täytyy välillä katsastaa edellisiä kertomuksia. ” Laiskanläksyjä”. Kylät, kaupungit ja maat vaihtuvat vinhaa tahtia. Afrika, Alaska ja Siperia taitaa kohta olla ne paikat jossa ette vielä ole käyneet. Kivaa on muuten matkustaa mukana. Ei tarvitse odotella lentokentillä ja asemilla ja ei tarvitse etsiä nukkumapaikkaa ja ravitsevaa sapuskaa. Vällillä olisi kyllä mahtavan kivaa olla paikalla ja saada polskutella lämpimässä merivedessä tai saapastella vuorien rinteillä Mutta teidän blogin kuvauksien kautta ja hieman oman mielikuvituksen tuella siinä aina välillä vaellan teidän vieressä. Toivon teille molemmille kaikkea hyvää ja onnea matkan varrelle. Suuret halit!