Uluwatu, Bali -ei jatkoon

Uluwatussa olikin miljoonittain surffareita ja muuta siihen lajiin kuuluvaa nuorta porukkaa. Suurin osa mopoilijoista suhaili kaduilla surffilauta kiinnitettynä mopon kylkeen, auringosta ja merivedestä vaalentunut tukka hulmuten ja syvä rusketus vielä meriveden pisaroittamalla iholla. Oikeastaan vanhempaa turistia täällä ei juurikaan näkynyt. Tuota surffiporukkaa tuntui olevan monesta maasta, muutamia suomalaisia tyttöjä kuulimme etäisesti erään kerran ravintolassa ollessamme, samoin ruotsalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia, mutta suurin osa oli varmasti australialaisia, koska ne jo (suuren) kokonsa puolesta erottuvat niin hyvin muusta joukosta. Kun me mopoajelulla kävimme eräällä todella suurella ja turistirysäksi ihan varta vasten rakennetulla rannalla, oli siellä miltei kaikki rantaelosta nauttivat turistit kiinalaisia. Kiinalaiset eivät taida kovastikaan surffailua harrastaa vaan viihtynevät mieluummin matalissa rantavesissä.

 

 

 

Uluwatussa, ja varmaan kaikkialla muuallakin Balilla, niistetään takuulla turistilta ja vierailijalta se viimeinenkin Indonesian rupia taskun pohjalta. Joka paikkaan, jopa useimmille rannoille, oli sisäänpääsymaksu. Ja jos jostain syystä johonkin pääsit ilmaiseksi, niin ainakin parkkimaksu autosta tai moposta oli maksettava. Tuntui, että käsi ojossa oltiin vastassa jatkuvasti. Jopa Mc Donaldsissa käydessämme eräs poika yritti siinä pihassa saada meiltä skootterista parkkirahaa. Todettiin vaan, että älä unta nää, me ollaan asiakkaita. Kaiken karvaiset kaupittelijat suhahtivat iholle heti, kuin kärpäsparvi lantapaakulle, ja tosissaan olivat sinnikkäitä, kohtelias kieltäytyminen ei saanut aikaiseksi minkäänlaista reaktiota, vaan ihan oikeasti tarvitsi heittäytyä tylyksi. Sitten viimein tuosta tylytyksestä ymmärsivät, ettei taida tämä rouvasihiminen olla kovinkaan halukas sharonkia saati sitten rannenauhaa ostamaan.

 

 

Kuten jo aiemmin olen tullut maininneeksi, hinnat olivat tuolla Uluwatussa korkeammat kuin esimerkiksi Ubudissa. Ruoka maksoi (siis niissä ravintoloissa, missä me kävimme, eli ei missään hienostopaikoissa) suurinpiirtein 50- 100 000 rupiaa (eli 3 – 6 euroa) tai ylikin, riippuen raflan paikasta. Joidenkin ravintoloiden ruokalistoissa hinnat pitivät jo sisällään verot ja palvelumaksun (10 ja 5 prossaa), joissakin taas eivät. Ja tätä ei kaikissa ravintoloissa etukäteen ilmoitettu, joten tuli sitten joskus maksun aikaan pienoisia yllätyksiä. Ruoka oli kyllä etupäässä hyvää ja annokset suuria. Sellaisia australialaisten surffareiden annoksia.

 

 

 

Majoittuminenkaan ei ollut hirveän edukasta. Me maksoimme omasta majapaikastamme viideltä yöltä 107 euroa (Hotels.com) eli sellaiseksi majataloksi verraten kallis. Uluwatussakin on paljon halvempia homestay paikkoja, olisi varmaan saanut edullisemman majapaikan, kun olisi käynyt paikan päällä vähän itse näistä kyselemässä. Mutta sijainniltaanhan meidän majapaikkamme oli melkoisen loistava.

 

 

Meidän hotellimme, tai guesthousemme, sijaitsi siis aivan lähellä meren rantaa ja Surf Breakia (surffauspaikka) ja Blue Point (suuri kylpylähotelli, jonka klubille olisi päässyt isolla rahalla päiväksi lekottelemaan upealle altaalle) oli aivan kadun toisella puolen. Itse meren rantaan laskeuduttiin monia kivisiä portaita pitkin aika monta tasanneväliä ja nuo tasanteet olivat kaikki täynnänsä ravintoloita, kuppiloita ja putiikkeja. Ranta sinänsä oli suhteellisen pieni, varsinkin nousuveden aikaan. Paljon uimareita ei tuolla rannalla näkynyt, etupäässä vain kauemmaksi suuriin aaltoihin suunnistavia surffareita.

 

 

 

Huoneemme tuossa guesthousessa oli pikkuisen outo, vessassa ei ollut nimittäin käsienpesuallasta ollenkaan. Muutoinkin vessa oli hyvin pieni, eli kun pesi kätensä suihkun alla, oli koko vessan lattia ja osaksi käsien pesijä märkänä. Pytylle kun istuutui, niin samalla nenä osui melkein edessä olevaan seinään kiinni. Kysyttiin ensimmäisenä päivänä respasta, että tietävätkö he siellä, että tällainen allas puute on heillä olemassa, ja respaneiti hämillään kertoi, ettei rakennuksen missään muussakaan huoneessa ole käsien pesuun omaa allasta. Arkkitehtuurinen asia, ymmärsimmehän me sen. No, alkuihmettelyn jälkeen ilman pesuallasta kyllä sitten pärjättiin, kun oli kerran pakko. Eipähän ole ennen suihkussa aamupuurokupposia vielä pestykään.

 

Yhtenä päivänä löysytimme kukkaron nyörejä ja vuokrasimme skootterin. Koska lupasimme vuokraajalle tuoda moposen takaisin vielä samana päivänä ennen pimeää, saimme sen hieman halvemmalla eli 80 000:lla rupialla (säästettiin siinä 20 000). Ajelimme sillä skootterilla sitten randomina pitkin rannikkoa ja siinä samalla kävimme Padang Padang rannalla, joka on tullut kuulemma kuuluisaksi sellaisesta Julia Robertsin elokuvasta kuin Eat, Prey, Love. Itse emme ole tuota leffaa kylläkään nähneet. On siinä elokuvassa vissiin vähän muutakin Balia. Mutta eniwei, tuo ranta oli kyllä pieni pettymys. Eli ranta oli itsessään hirveän pieni ja vaikkei pienellä rannalla paljoa ihmisiä olekaan, on se siltikin herkästi jo täynnä. Me tyydyimme vaan hieman rantaa kuvailemaan ja siirryimme takaisin tien päälle. Tuohon rantaan oli myös pääsymaksu, muistaakseni jotain 10 000 (voi olla että muistan väärin) mutta parkkimaksu mopolle oli vain 1000 jota yks jos toinenkin turisti siinä ihmetteli (yleensä se on vähintään 5000). Tällekin rannalle pääsi vain laskeutumalla melko jyrkästi kivisiä portaita pitkän matkaa alaspäin ja yhdessä kohtaa mentiin kyllä niin kapeaa väylää kallioiden välissä, että minua jo hivenen hirvitti.

 

 

 

 

Samalla ajomatkalla päädyimme sinne aikaisemmin mainitsemalleni turistirysärannalle ja jestas sentään, miten voidaankin vetää turistirysä överiksi. Hirvittävän iso alue rannan ja tien välissä kaiken maailman putiikkia ja ravintolaa, tornia ja ties vaikka mitä. Valmiskaan tuo paikka ei ollut vielä, vaan sitä rakennettiin koko ajan vieläkin isommaksi ja ylevämmäksi.  Hassun kuuloista oli, kun kävimme rannalla käppäilemässä, niin joka puolelle kuului kaiuttimista jotain monotonista kuulutusta, ihan kuin jossain tieteiselokuvan avaruuskeskuksessa. Ja olipahan muuten tosissaankin kiinalaisia. Tänne rannalle oli sisäänpääsy kahdelta 35 000, josta luulisimme vitosen verran olevan skootterin parkkimaksua. Ainakaan kukaan ei ojennellut kättään, kun moposen parkkiin ajoimme. Että semmoinen ranta oli Pandawa, suoraan sanoen melkoisen painajaismainen.

 

 

 

 

Ajelimme tuolla moporeissullamme melkein Kutaan saakka, melko lähelle lentokenttää, jossa oli hyvin rauhallinen ranta, itseasiassa veneranta, mutta kaunis. Siellähän me kävimme taas käppäilemässä rantahiekalla ja seuraamassa koneiden nousua taivaalle. Siinä käpsytellessä huomasimme, että siinähän ihan meidän edessämme möllötti suuri meduusa, joka oli laskuveden ansiosta jäänyt rantahiekalle nalkkiin vesirajan paetessa ulapalle päin. Mahtoi meduusaa siinä tilanteessa kenkuttaa. Minun olisi tehnyt mieli tökkiä sitä kepillä ja kokeilla onko nuljaskassa vielä eloa, mutta miesmatkaaja loi eteeni mielikuvan ärsytetystä meduusasta, joka pystyisi maallakin sivaltamaan kolmimetrisellä polttiaislonkerollaan kiusaajaansa. Kääk. Vaikka melko varmana tiesin, että puppuahan tuo matkakumppanini suolsi, jätin kuitenkin varmuuden vuoksi meduusan rauhaan. Ja saattoipa meduusaakin, jos oli vielä elävien kirjoissa, kenkuttaa tuon päätökseni kuullessaan pikkuisen vähemmän. Pikkuiset hiekkaravut saattoivat saada kuitenkin siitä myöhemmin illalla elämänsä suurimman pudding-illallisen.

 

 

Kun ajelimme takaisin Uluwatuun päin, alkoi tietysti taas satamaan vettä ja me jouduimme pakenemaan ensimmäiseen vastaan tulevaan Mini Martiin pitelemään sadetta. Eihän siellä kauaa kehdannut vaan seistä ja venyä vaan ostimme paketillisen keksiä (suosikkikeksejämme Chip’s Ohoi eli suklaahippukeksejä)  ja menimme ulos kaupan katokseen niitä keksejä mutustelemaan. Nehän oli äkkiä mutusteltu ja sitten sadekin hieman taukosi ja me pääsimme jatkamaan matkaamme. Kerettiin kuitenkin tuona päivänäkin taas oikein mukavasti kastua. Tuolla Balin puolella ei sellaista päivää ollut, ettemme olisi jonkin asteisesti kastuneet, every single day.

 

 

Minuun iski tällä reissulla taas flunssa, jo kolmas flunssa parin kuukauden sisällä, ja kylläpä minua se kovasti harmitti. En tiedä, tuliko se siitä kastumisesta ja hypotermiasta Ubudin skootteriajelulla vai noista ilmastointilaitteista, jotka ovat kyllä niin likaisia (paskasia), ettei niitä ole varmaan kuunaan päivänään puhdistettu. Kuumetta ei minulla varmaankaan ollut, mutta röörit oli taas niin tukossa, että hengittäminen ja hapen saanti tapahtui jossain vaiheessa enää vain ihohuokosilla. Onneksi nyt on jo parempi, henki kulkee taas ihan oikeaa kautta.

 

 

Yhden päivän lojuimme vaan majapaikkamme altaalla ja poltimme nenämme ja masumme, eli kaikki ne kohdat, jotka olivat lähimpänä aurinkoa. Ja taas harmitti.

 

 

Viimeisenä päivänä lähdimme käppäilemään Uluwatun temppelille, jolle olikin halawatun pitkä matka. Auringon porottaessa niskaan noin kolmen kilsan matka suuntaansa käppäillen oli melkoinen suoritus, ja kun oikeastaan vielä tuo matka turhaan tehtiin, niin taas vähän harmitti. Nimittäin meillä ei ollut tarkoitus käydä temppelillä sisällä ollenkaan, vaan kuvailla sitä ja maisemia ulkoapäin. No, koko alueellekaan ei sitten päässyt, jos erehtyi saapumaan paikalle polvet ja olkapäät paljaina, niinkuin minä tein. Eikä siinä mitään, huiveja olisi ollut tarjolla peittämään säädyttömän asun paljaaksi jättämät kohdat, mutta temppeliin oli tietysti sisäänpääsy maksu 30 000 per nenä ja meillä oli rahaa pussissa vain 45 000. Eli ei kuvattu sitten temppeliä eikä temppelialuettakaan. Hmph. Tuhlattiin sitten se loppurahakin yhteen jäiseen shakejuomaan puoliksi ja se tuntui kuulkaa siinä hetkessä jo ihan sijoitukselta.

 

 

 

 

 

Nyt on tämä matkan osio paketissa ja kaiken kaikkiaan olemme hieman pettyneitä, jotenkin odotettiin Balilta ja varsinkin Uluwatulta hieman enemmän. Tietysti olisi pitänyt kiertää saarta hieman enemmänkin, ja ehkä käpäistä läheisilläkin saarilla, esimerkiksi Lombokissa, jota eräs tuttumme suositteli. Minulle nuo merimatkat kuitenkin aiheuttavat jo ajatuksenakin sen verran kylmää hikeä Kepin venereissun jälkeen, joten emme noille pienille saarille sitten matkanneet. Ubud oli hieno paikka, siihen me molemmat ihastuimme. Mutta Uluwatu kaikkine kaupustelijoineen, miljoonine turisteineen ja turistirysineen -ei jatkoon.

Yhdellä matkafoorumilla tiedettiin, että se Balin purkautumis uhkauksensa alkusyksystä antanut tulivuori, Gunung Agung, olisi sitten viime tiistaina purkautunut. Me ei sitä kyllä tuolla Uluwatulla tiedetty, eikä meille kukaan siitä siellä maininnutkaan. Tuolla foorumilla tiedettiin sen verran, ettei se ollut mikään laavapurkaus, vaan joku kivituhkapössäys, joten ei ollut sitten ainakaan Suomessa uutiskynnystä ylittänyt. Eikä tuo purkaus haitannut  tuolloin mitenkään lentoliikennettäkään. Vissiinkin ollut sitten melko pieni tussahus.

 

 

Nyt olemme jo vaihtaneet mannerta ja olemme Australian puolella, Perthissä. Sade on lakannut, pilvet väistyneet ja aurinko paistaa taas täydellä terällä. Koti-ikävä aina välillä nostaa päätään musertaen rajustikin siinä hetkessä, väistyen taas hetken päästä ja antaen tilaa uusille ajatuksille ja kokemuksille. Alati kuitenkin kuin hyyryläinen mukana.

Aloitamme nyt kuvasarjan esineistä ja asioista, jotka olemme todenneet erityisen tarpeellisiksi olla mukana, ainakin reissatessa pitkään. Jokaisessa seuraavassa postauksessa tulemme esittelemään yhden esineen tai asian.

Ensimmäisenä vuorossa on:

 

Vedenkeitin. Olemme nyt päässeet niistä kahdesta (110 ja 220 volttiset, ihan oikeesti, meillä oli KAKSI vedenkeitintä) eroon ja hommanneet Suomi-vierailullamme, pienen, siron matkavedenkeittimen, joka käy nyt kummallekin taajuudelle. Tämän avulla saamme aina halutessamme kahvit, teet ja puurot valmistettua kätevästi omassa huoneessamme. Ja siten meillä on säästynyt piiiitkä penni euroja sekä vaiva lähteä aamuisin etsimään kahvipaikkaa, varsinkaan jos majoituspaikka ei kahvia tarjoile. Ilman tätä vehjettä meillä ei olisi yhtään näin mukavaa.

Rentouttavaa viimeistä marraskuista viikonloppua teille rakkaat blogimme seuraajat ja sivuille muutoin vain eksyneille. Toivottavasti seuraavaan postaukseen saan jo liitettyä kuvan kenguruusta.