Rinkan metsästystä Bangkokissa

Meillä on tavannut olla viime aikoina matkustamisessa aika paljon ongelmia. Viime talvenahan pääsimme vasta kolmannella yrittämällä Kampodzaan, mutkia tuli tuolloin enemmän vastaan kuin olisi uskonutkaan. Silloiset mutkat syntyivät kyllä ihan meistä riippumattomista syistä. Nyt, kun Vietnamiin reissaaminen tyssäsi Bangkokiin, syylliset löytyvät ikävä kyllä ihan peiliin katsomalla.

Olimme varanneet jo hyvissä ajoin lennot Englannista Vietnamiin. Edulliset liput saimme kahdella vaihdolla, ensimmäinen vaihto olisi Omanin Muscatissa ja toinen Bangkokissa. Matkustusaikaa tosin tulisi rapiat 17 tuntia , mutta olemmehan ennenkin pitkiä aikoja yhtä soittoon matkustaneet. No worries.

Päätimme viettää aluksi Vietnamissa sen 15 päivää, jonka suomalaiset voivat matkailla ilman viisumia, ja hankkia viisumit määränpäässä tai sitten kentällä, jos maahantulovirkailijat alkaisivat niitä kyselemään. No, se oli tietenkin virhe, joka paljastui meille jo heti lähtöselvityksessä Heathrowin lentokentällä.

Goodbye Stony Sradford

Kun metallinetsimet ja muut aiheeseen kuuluvat vermeet oli pesty ja pakattu, rinkka sullottu ratkeamisrajoille kaikesta mukaan lähtevistä matkatavaroista, olimme valmiita hyvästelemään piipparointi tiimimme jäsenet ja jatkamaan reissuamme Englannista kohti Aasiaa. Aina se lähteminen ja hyvästien jättö on haikeaa, olemmehan pari viikkoa kovin tiivis porukka. Ja täytyy sanoa, että tiimin jäsenet ovat ihan mahtavan mainiota porukkaa, vaikkakin keskinäinen ”kilpailu” Suomi vastaan USA vilahtaakin monta kertaa päivän jutusteluissa.

Matkalaukku etsintävarusteineen jäi siis Petelle ja Sarahille ensi kevään piipparointiretkeä odottamaan. Saimme heiltä ystävällisesti myös kyydin lentokentälle niin ei tarvinnut alkaa taksikyytejä sen enempää etsimään. Mikään kiire ei meillä kentälle ollut koska lentomme lähti vasta yhdeksän aikaan illalla, joten söimme ihan rauhassa aamiaisen sekä kävimme vielä apteekissa täydentämässä matka-apteekkipussukkamme. Kummasti oli särkylääkearsenaali huvennut edellisen parin viikon aikana.

Matka kentälle Stony Stradfordista kesti hieman reilun tunnin ja se meni mukavasti jutustellessa kaiken maailman tärkeistä asioista, kuten pyllyreiättömistä muumeista. Kentällä olimme kiireettömästä aamusta huolimatta jo kahden aikaan joten odottamista oli kovin, lähtöselvityskin aukesi vasta viideltä. Aika paljon joutui kentällä käppimään sillä lähtöaulassa ennen turvatarkastusta oli kovin niukasti istumapaikkoja. Ja kun itään päin mentiin, oli terminaali täynnä itämaisia ihmisiä ja heillä kaikilla oli paljon tavaraa. Jos ei penkissä istunut itämainen ihminen niin siinä istui sitten itämaisen ihmisen nyssäkkä tai kapsäkki. Tai molemmat.

Punapartainen mies sanoi stop

Viimein aukesi Oman Airin lähtöselvitys ja pääsimme vihdoinkin jonottamaan tiskille. Muutama edellä ollut matkustaja viipyi ja viipyi tiskillä, oli kai puutteita todistuksissa tai varauksissa, ja me siinä jonossa kerkesimmekin hykertelemään, että meillä on ainakin kaikki matkaan vaadittavat lippulappuset. Kun jono oli edennyt meihin, vinkkasi punapartainen mies meidät tiskilleen näyttämään lentovaraukset, passit ja rokotustodistukset. Kaikki nuo löytyivät ja rehvakkaina jo ojentelimme käsiämme, että annahan meille meidän boarding passimme.

Ei tullut boardingpasseja vaan punapartainen mies ryhtyi tivaamaan viisumien perään. Selvitimme miehelle, että suomalainenhan voi matkailla Vietnamissa ilman viisumia sen 15 vuorokautta joten ei ole viisumeita mitä näyttää. Siihen punapartainen huokaisi, että pitää sitten olla jo valmiiksi hankittu lippu pois maasta jos ei ole viisumia. No, ei ollut meillä tuollaisia lippujakaan mitä näyttää.

Punapartainen mies hieroi partaansa ja tuumasi, että Vietnamiin ette näillä eväillä pääse, jollette nyt saa sitten pikaisesti hankittua viisumeita tai vastaavasti matkalippua pois maasta. Vietnamin lentokentällä olisi turha yrittää viisumia saada. Joten sovimme siinä partaukkelin kanssa, että hän tsekkaa meidät Bangkokiin asti ja me teemme sitten uuden lähtöselvityksen Bangkokissa kunhan meillä on ensin hankittuna ne viisumit tai vastaavasti liput pois maasta. Meidän rinkka hilasi itseään jo siinä vaiheessa pitkin laukkuhihnaa kohti Vietnamia.

Lähdimme selvittelemään viisumiasiaa lähtöaulaan ja jonkin aikaa siinä nettiä selaillessamme tuumasimme, että mikäs pakko meidän on mennä ensin Vietnamiin, voisimmehan ihan hyvin jäädä Bangkokiin ja matkailla ensin Thaimaassa. Matkan hinnassa emme paljoakaan häviäisi eikä tarvitsisi tehdä mitään nopeita päätöksiä, niistä kun meillä on aika karvaita kokemuksia. Eli päätimme yhteistuumin jäädä sitten Bangkokiin. Ai, niin mutta se meidän rinkka oli jo matkalla Vietnamiin. Shiiiit.

Pikaisen tiedustelun jälkeen saimme neuvon mennä heti Bangkokiin saavuttuamme Transfer-tiskille ilmoittamaan, että haluamme rinkan ulos ennenkuin se siirretään Bangkokin päässä Vietnamiin lähtevään koneeseen. Ja kehotuksen, että se lipuke, joka saadaan matkatavaran lähtiessä laukkuhihnalle, olisi hyvä pitää tallessa. Hmph, ei oltaisi kyllä itse tuota tajuttu.

Oman Air, lentoyhtiö jatkoon

Matkustajien saaminen koneeseen ja paikoilleen yllätti täsmällisyydellään ja kone pääsikin ilmaan aikataulun mukaisesti eli 20.50. Koneen käytäviä ei tällä kertaa tukkinut rauhallinen takin laskostelija tai lentolaukun viimetipan penkoja.

Oman Airista lentoyhtiönä näin ensimmäisen tuttavuuden jälkeen ei oleyhtään nega-sanaa sanottavana. Lentokoneena oli Boeing 787 ja kaikki toimi erinomaisesti. Ruokaa ja juomaa tarjoiltiin kohtuullisen mukavalla tahdilla kera säteilevän hymyn ja Pasasen mukaan jalkatilaakin oli penkkien välissä enemmän kuin useissa muissa koneissa. Minä en tuota yleensä huomaa sillä minun kintuilleni on pienemmissäkin jalkatiloissa hyvin tilaa.

Se jaksaa aina ihmetyttää, miten matkustajien sallitaan tuoda niin paljon kamaa mukanaan koneeseen. Vaikka matkustajalle on oikeasti sallittu vain yksi tietyn kokoinen ja painoinen käsimatkatavara sekä pieni laukku, niin kyllä usealla matkustajalla vaan on julmetun suurta kantamusta ja monenmoista laukkua, reppua ja nyssäkkää matkassa. Ja sitten viime metreillä ihmetellään kun ylälokerot ovat liian täynnä. Me olemme tässä suhteessa olleet kuuliaisia, yleensä meillä on käsimatkatavarana yksi reppu joka mahtuu kaiken lisäksi vielä edessä olevan istuimen alle.

Oman Air pääsee siis aika ylös ranking-listallamme lentoyhtiönä. Pannassahan meillä on kaksi lentoyhtiötä: Wizz Air ja Ryan Air. Wizz Airista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ainoastaan epämukavia kokemuksia ja Ryan Airia emme ole halunneet edes kokeilla.

Vaikka lentoyhtiö hoiti hommansa moitteettomasti, oli seitsemän tunnin lentomatka Muscatiin muutoin melko ikävä kokemus. Jo Englannissa alkanut vatsan kipristely yltyi melko inhaksi lennon aikana. Ja Muscatissa koneen vaihdon ja kolmen tunnin odottamisen jälkeen oli vielä viiden ja puolen tunnin lentomatka Bangkokiin. Siinä kyseltiin hieman sitä kuuluisaa huumorintajua, mutta onneksi Bangkokiin saavuttua vatsakipu alkoi jo hieman hellittää. Mikä lie vatsapöpö pääsi Englannissa salakavalasti yllättämään.

Voi rinkka, missä lienet?

Kun viimein laskeuduimme Bangkokin Suvarnabhumin lentokentälle, olikin heti rynnistettävä kyselemään rinkkamme perään, sillä se lähtisi puolentoista tunnin kuluttua jatkolennolla Vietnamiin. Ensin kiiruhdimme ohjeistetusti Transfer-tiski ykköseen josta meidät ohjattiin kyselemään rinkkaamme ihan tavallisesta info-pisteestä. No, tavallisessa infopisteessä meidät ohjattiin Transfer-tiskille numero kaksi. Täällä virkailija pudisteli päätään ja käski meidän viedä huolemme takaisin tavalliselle info-pisteelle, mutta seuraavaan kerrokseen. Ja tämä kaikkihan kuulosti aivan mannalta väsyneelle ja vatsakipuiselle matkustajalle.

Seuraavaan kerrokseen pääsimme ainoastaan kulkemalla jälleen turvatarkastuksen läpi. Ennen tarkastusta jouduimme heittämään lennolta säästyneet vesipullomme roskikseen ja napomaan kaikki elektronilaitteet hihnalle. Siinä rytäkässä sai pienempi läppärimme mukavan tällin kun pääsi ottamaan kosketusta kivilattiaan.

Vihdoin ja viimein siellä toisen kerroksen infopisteellä istunut virkailija otti puhelun ilmeisesti matkalaukkuja siirtävään yksikköön. Soiton jälkeen tämä virkailija ilmoitti, että rinkkamme pyörii parhaillaan matkahihnalla 17, johon lentomme kaikki matkatavarat oli siirretty. Ei muuta kuin kipin kapin sinne siis.

Hihnalle 17 oli jäänyt pyörimään ainoastaan rekliinin punainen matkalaukku, ei yhtä ainutta rinkkaa. Siinä pällisteltyämme aikamme tuli luoksemme joku matkatavarahemmo (arveltiin mies matkatavarahemmoksi, koska takin selässä varmaankin luki matkatavarahemmo, tosin thaimaalaisittain) ja vei meidät lastaussillalle, johon tulivat ylisuuret matkatavarat. Mutta ei ollut rinkkamme sielläkään. Matkatavarahemmo nosteli olkapäitään, tiiraili seinille ja katosi paikalta.

Suuntasimme sen jälkeen taas eri tiskille, viidennelle jo tällä rinkan jäljitysreissulla, ja esitimme taas asiamme ja matkatavaralippusemme. Taas soiteltiin jonnekin ja pyydettiin odottamaan. Rekliinin punainen matkalaukku se jatkoi vaan pyörimistään ylhäisessä yksinäisyydessä hihnalla numero 17.

Kello oli tuolloin niin paljon, että Vietnamin kone kohti Ho Chin Minhi:ä oli todennäköisesti noussut jo taivaalle. Ja rinkkamme ehkä iloisesti sen matkassa. Sieluni silmin näin jo meidät hikisinä ja väsyneinä vääntämässä kauppaa kevyemmistä asusteista Bangkokin basaareissa. Käsimatkatavarana kulkeva reppumme kun sisälsi ainoastaan pari läppäriä, kaiken elektroniikan ja hupparin. Niin, ja myöhemmin löysin repun pohjalta vielä kaksi nuhjuuntunutta Snickersiä.

Puolen tunnin odottelun jälkeen saapui luoksemme taas ties jo monesko lentokenttävirkailija ja ohjasi meidät takaisin sinne ylisuurten matkatavaroiden laiturille. Ja siellä se nökötti, meidän rinkkamme. Jälleennäkeminen oli riemastuttava. Pasanen nappasi muitta mutkitta rinkan selkäänsä, kiittelimme siinä vielä virkailijat ja painelimme Bangkokin yöhön.