Pikavisiitti Uuteen-Seelantiin

Leirielämällemme Sydneyssä ei näyttänyt tulevan loppua, koska kukaan ei tuntunut olevan tosissaan kiinnostunut ostamaan matka-autoamme. Ja koska autossa asuminen alkoi jo kiristää meidän molempien olemattomia hikinauhoja ja leirintäalueella JYSK:n mainostunnaria loilottavan papukaijan olisi jo mielellään käynyt kuristamassa, oli meidän syytä ottaa tuosta kaikesta hieman välimatkaa ja vaihtaa, vaikkakin sitten vain hetkeksi, maisemaa. Siispä tilasimme lennot Uuteen-Seelantiin, varasimme Airbnb-asunnon Christchurchista viikoksi, veimme auton lentoaseman parkkipaikalle ja lähdimme vain reput selässämme matkaan. Sylvi jäi suurelle parkkialueelle mököttämään, kun ei päässyt mukaan. Vitsi, miten autokin osaa esittää marttyyriä niin halutessaan! (Lyhennän jatkossa tuon Christchurchin Cc:ksi koska se on älyttömän inha kirjoittaa).

 

 

Lentomatkan yhtiönä toimi Virgin Australia, joka henkilökuntansa puolesta menee heittämällä niiden hitaanpuoleisten lentoyhtiöiden joukkoon. Ja kaiken lisäksi moninaisen ihmettelyn kohteena olivat etunimeni aan yläpuolella olevat kaksi pistettä, jotka eivät näkyneet lennon varauksessa. Että voivat mokomat pikku täpät aiheuttaa niinkin suurta ihmetystä. Lisäksi jostain mystisestä syystä miesmatkaajan varauksessa sukunimen R oli vaihtunut P:ksi. Siis lentoyhtiön näkymässä, meillä varauksissa nimet olivat oikein. Kummallista. Muutoin itse lentomatka sujui ihan kiitettävästi, lento Sydneystä Uuteen-Seelantiin kesti osimmoilleen kolme tuntia. Perillä Cc:ssa olimme pikkuisen jälkeen puolen yön ja olimme varanneet ensimmäiseksi yöksi huoneen lentokenttähotellista, joka oli ihan pienen kävelymatkan päästä kentältä. Jestas, miten olikin mukava kellahtaa ihan oikeaan sänkyyn pitkästä aikaa. Tilaa oli yllin kyllin, vaikka olisi nukkunut poikittain (ainakin minä 150 sentin varrellani) eikä tarvinnut peitostakaan tapella!

 

 

Aamulla (huonosti nukutun yön jälkeen, hyvästä sängystä huolimatta) käppäilimme hakemaan auton lähellä olevasta autovuokraamosta. Tai itseasiassa käppäilimme lentoasemalle, josta sitten autovuokraamon tyttö kävi meidät autolla noutamassa. Olimme varanneet auton ennakkoon netin kautta Scottie -nimisestä autovuokraamosta, joka vuokraa ”ei ihan niin hyväkuntoisia” autoja suhteellisen halvalla. Vuokraamamme auto oli hieman kolhiintunut, osin nippusiteillä kasassa pysyvä Nissan, viikoksi sen sai noin 85 dolluskalla. Auton sisällä oleva hajukaan ei ollut sieltä kukkeimmasta päästä, lienee autossa joskus ammoin myöskin tupruteltu. Meille kuitenkin tuollainen vanhempi, hieman elämää jo enemmän nähnyt auto kävi oikein hyvin, sellaisellahan olimme tottuneet ajelemaan Australiassakin jo tovin. Valuuttana täälläkin on siis dollari, yksi NZD on 0,6 euroa eli miltei saman vahvuinen kuin Australian dollarikin.

 

Aivan ensimmäiseksi ajelimme hakemaan Vodafonesta uuden prepaid-kortin hotspottiimme, jotta saisimme navigointiohjelman toimimaan kännykässä. Pikkuisen oli hintava kortti, kahdeksan gigaa irtosi 99 dollarilla. Toki siihen sai kylkiäisiksi parisataa tekstaria ja jonkin verran puheaikaa, mutta mitäs me niillä tehdään, vieraassa maassa. Ei tullut heti mieleen, kenelle täällä tekstarin osoittaisi tai puhelun pirauttaisi. Ruokakaupassa (Countdown) käymisen jälkeen suuntasimme sitten varaamallemme Airbnb-kämpälle.

Tämä meidän Airbnb-kämppämme oli yksi makuuhuone kolmilapsisen perheen talossa, jossa jaoimme kylppärin, wc:n ja keittiön isäntäperheen kanssa. Olihan etenkin vessaan välillä tunkua ja lapsiperheen arki, sen ilot ja murheet, säesti oloamme tuon koko viikon ajan. Perhe oli lähtöisin Zimbabwesta, ja kesälomalla olevia alakoulu-ikäisiä lapsia kaitsi päiväsaikaan perheen isoäiti vanhempien ollessa töissä. Kai hänkin asui tuolla Uudessa-Seelannissa, tuskin nyt Zimbabwesta asti joka aamu kuitenkaan matkannut.  Asunto oli kohtuullisen siisti, mukava ja ehkä hieman kodikaskin. Huoneessamme oli kaksi erillistä, kapeaa sänkyä. Ei siinä mitään, me olemme jo sen ikäisiä, että eri sängyt käyvät jo oikein hyvin, mutta toisen sängyn jousitus oli aivan liian lähellä patjan pintaa. Kun käänsi kylkeä, jouset hakeutuivat aina uudestaan kylkiluiden ja vatsamakkaroiden väliin. Selällään nukkuessa ne löysivät jokikisen välilevyn ja nikaman raon. Mutta siihenkin tottui yllättävän hyvin viikossa. Ja oli huoneessa telkkarikin mutta se ei toiminut.

Ensimmäisenä iltana lähdimme vielä ajelemaan noin 80 kilometrin matkan etelärannikolla sijaitsevalle Akaroalle. Jo ajomatkan aikana maisemat olivat hienot ja perillä sitten jo sanoinkuvaamattoman kauniit. Tuo Akaroa sijaitsee merenlahdessa ja varsin korkeat vuoret nousevat heti sen vierestä.

 

 

 

 

Akaroassa kävimme vain käppäilemässä ja se on todella kaunis, pieni kylä. Olimme pikkuisen liian myöhään liikkeellä, sillä monet kaupat ja kahvilat olivat jo kiinni, mutta ihan mukava oli kylän kaduilla käppäillä ja ihastella kauniita, vanhoja puurakennuksia ja mahtavia kukkaistutuksia. Kylässä oli vallitsevana piirteenä vahva ranskalaisuus, niin kahviloiden kuin myös katujen nimissäkin. Viehättävät pienet putiikit reunustivat pääkatua ja liikkeellä oli vielä tuohonkin aikaan paljon turisteja, etenkin rinkat selässä kulkevia nuoria. Täältähän löytyy vierailijoille kaikenlaista tekemistä aina patikkaretkistä delfiinien ja pingviinien tapaamiseen. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

 

 

Ajellessamme poispäin Akaroasta otimme kyytiimme kaksi ranskalaista reppureissaajatyttöä, joilta oli auto hajonnut kesken Akaroan reissun. Samaan seurueeseen kuului kaksi poikaa, jotka liftasivat omaa kyytiään hieman kauempana. Auton he olivat toimittaneet jo korjaamolle, mutta koska toisen pojista piti lentää seuraavana päivänä Cc:stä Ranskaan, lähti koko joukkio häntä saattamaan, ja suunnittelivat palaavansa sitten hakemaan Akaroaan autoa, kun se on korjattu. Toinen auto oli ottanut onneksi pojatkin kyytiinsä ja kyllä olivat tytöt iloisia, kun pääsivät kyydissämme kaupunkiin ja kun vielä veimme heidät kapsäkkeinensä ihan perille asti.

Seuraavana päivänä heti aamusta otimme määränpääksemme Arthur Pass National Parkin, joka sijaitsee noin parin sadan kilometrin päässä sisämaahan päin ajettaessa. Luvassa oli vuoristoa ja huikeita maisemia ja niitä saimmekin ihastella ihan roppakaupalla miltei koko matkamme ajan. Matkan varrella pysähdyimme Castle Hillillä, joka on vuorelle ja sen rinteeseen suurista luonnon kivistä ja kalliosta muodostunut mahtava kivikeskittymä. Kivistä ei koostunut mitään Stonehengen kaltaista muodostelmaa vaan ne olivat levittyneet vain vuoren laelle ja sen rinteeseen. Tuolta kiviltä oli sitten mahtavat näkymät alas laaksoon ja viereisille vuorille. Ainut ikävä puoli tuolla oli liian monilukuisina lentelevät samettipallot (jonkin sortin kimalaisia), jotka niin tykkäsivät tulla ihmisen välittömään läheisyyteen (ainakin minun, hyönteiskammoisen).

 

 

 

Arthur Passissa kapusimme vesiputoukselle, Devil’s Punchbowl Fallsille. Yleensä vesiputouksille mentäessä olemme lasketelleet rappusia ensin alaspäin, ihastelleet putousta ja kavunneet portaat sitten takaisin ylös. Täällä kuitenkin kavuttiin portaat (ainakin miljoona) ensin ylöspäin, koska tuo putous on varsin korkealla vuoristossa. Ja jotkut portaat ovat melko korkeita, varsinkin tällaiselle hobittijalkaiselle. Upeahan tuo putous on, kyllä kannatti sen vuoksi hiukkasen hengästyä. Arthur Passin alueella on monia patikointireittejä sekä tien varressa ravintoloita ja kahviloita. Yhden ravintolan seinällä oli ilmoitus, että jos annat kean (papukaijan) syödä ruokasi, tilalle ei tule ilmaiseksi uutta. Terassin kaiteella kärkkyikin yksi erittäin innokas kea, joka häikäilemättömästi yritti anastaa ruokailijoiden pöperöt.

 

 

 

 

 

Ajoimme tuota vuoristotietä Jacksoniin asti, jossa tuumasimme, että oli aika lähteä ajelemaan pikku hiljaa takaisin päin. Mitään toista tietä ei ollut muutaman sadan kilometrin säteellä, joten ainoa keino palata kämpille oli ajella samaa tuttua tietä takaisin. Se ei ollut kauhean mukavaa, mutta onneksi maisemat olivat pysyneet samoina eli olivat edelleen mahtavia katsella. Tiet täällä ovat onneksi pääosin varsin hyväkuntoisia, tosin jatkuvasti joutui kyllä pysähtelemään tietöiden vuoksi. Liikenne kaikkialla soljui  kuitenkin suhteellisen mukavasti, mitään pahoja ruuhkia ei edes kaupungissa ollut. Ja vasemmalla kaistalla ajeltiin edelleen. Illalla myöhään olimme perillä kämpillä ja kyllä sitä oli niin väsynyt, ettei seuraavana yönä kylkiluiden väliin hakeutuvat patjan jouset pahemmin unta haitanneet.

Tämä Uusi-Seelanti maana ei ole kovinkaan suuri. Se koostuu kahdesta isommasta saaresta, toki pienempiä saaria ympärillä on lukuisia. Maaperä on suurelta osin tulivuoriperäistä, ja varsinkin pohjoissaarella on toimivia tulivuoria sekä kuumia lähteitä. Maa on maanjäristysherkkää aluetta, vuosittain mitataan yli 14 000 järistystä, onneksi suurilta osin kuitenkin pienenergisiä. Ennen Eurooppalaisten saapumista saarille täällä asusteli valtaväestönä maoreja. Maorien kulttuuri on onneksi myös nykyisin vahvasti läsnä uusi-seelantilaisten elämässä englantilaisuuden ja ranskalaisuuden rinnalla. Vuoteen 1931 maa oli brittiläisten siirtomaa, jonka jälkeen siitä tuli itsenäinen. Talous nojautuu vielä pääosin karjanhoitoon, lampaita näyttikin olevan runsaslukuisasti miltei joka pellolla.

 

Sää oli saarella käydessämme Suomen lämmintä kesää vastaavaa, lämpötila 22-25 asteen paikkeilla, öisin oli sitten viileämpää. Joitakin pieniä sadekuuroja tuli varsinkin iltapäivisin, mutta ei mitään yhtenäistä sadetta. Jännää oli bongata tienvieruksilta miltei koivun kaltaisia puita, punaisia apilan kukkia ja päivänkakkaroita, ihan niinkuin kotona. Ja komeaahan täällä tämä luonto ja maisema on, melkein kun käännät pääsi mihin päin vaan, aina näkökentään osuu jotain upeaa tai kaunista. Mitään erikoisia eläimiä (nisäkkäitä) täällä ei ole, mutta ei ole myöskään käärmeitä eikä vaarallisia hämähäkkejä kuten Ausseissa. Linnuista esimerkiksi kiwiä ja keaa yritetään kovasti suojella, teiden vieruksilla on useita kehoituksia varoa ja suojella näitä lintuja. Kea-papukaijan näimme kyllä, mutta kiwi-lintu liikkuu enimmäkseen pimeän aikaan, joten sitä emme tavanneet. Aikaero Suomeen on muuten Uudessa-Seelannissa +11 tuntia.

 

 

 

 

Cc:n kaupunki on melko pieni ja nopeasti kierrelty. Mitään kamalan ihmeellistä ei kaupunki sinällään pidä sisällään. Rakennus- ja kunnostustöitä oli menossa edelleen monin paikoin (vuoden 2011 maanjäristys aiheutti kaupungille mittavat tuohot), myös kaupungin nimikkokatedraali oli vielä perin huonossa kunnossa, korjaustöiden alla sekin. Kaupunkia värittävät monet seinämaalukset, jotka ovatkin varsin taidokkaita ja hienoja. Pieni joki halkoo kaupunkia ja sen varrella on mukava viettää lämmintä kesäpäivää syöden eväitä ja kuunnellen katusoittajien esityksiä. Me kävimme kaupungin laidalla sijaitsevassa Canterbyryn museossa opiskelemassa hieman Uuden-Seelannin historiaa. Hieno museo ja vielä kaiken lisäksi ilmainen. Ihan museon vieressä sijaitsee Botanic Garden, joka on kerrassaan upea paikka sekin. Lukuisia ihastuttavia kukkaistutuksia, erikoisia puita, niin paljon kaunista katseltavaa. Ja kaikki tuo sielunravintokin oli niinikään ilmaista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaupungissa, lähellä lentokenttää, sijaitsee Antarctic Centrum, joka tarjoaa ihan oikeaa antarktistietoutta, antarkstishupia sekä kaikkea siltä väliltä. Keskus on ihan oikea antarktinen keskus, jonka kautta monelle eteläisellä jäätiköllä sijaitsevalle tutkimusasemalle lähtee tarvikkeita ja välineistöä. Me kävimme vaan siinä ovella toteamassa, että aha, sisäänpääsy on 59 dollaria per nuppi, joten emme sen pidemmälle jatkaneet tuota meidän antarktisseikkailuamme. Suuntasimmekin kylmäkeskuksen sijasta lähellä kaupunkia sijaitsevalle suurelle biitsille. Ihan siinä rannan kyljessä oli lapsille pari suurta uima-allasta kaikkine härveleineen. Lapsiperheitä olikin rannalla runsaslukuisasti sekä altaissa että meressä polskimassa. Niin oli rannalla runsaasti myöskin lokkeja, jotka häikäilemättömästi yrittivät napata ihmisten eväitä. Kaunis ranta, merivesi oli vaan meille edelleen liian kylmää. Eikä lasten altaisiin kehdannut mennä.

 

 

 

 

Pari seuraavaa päivää hurahti ajoretkellämme, joka suuntautui länsi-rannikolla sijaitseville jäätiköille. Ajelimme sinne tuota alemmassa kuvassa olevaa pohjoisempaa reittiä pitkin. Mitään ihmeellistä ei tuon matkan varrella ollut ja tuo länsi-rannikon Ocean road oli meille kyllä pieni pettymys. Yövyimme jäätiköiden läheisyydessä hotellissa (miesmatkaajan synttäreiden kunniaksi otettiinkin tosi hieno ja iso hotellihuone sähkötakkoineen kaikkineen) ja aamulla lähdimme tutkiskelemaan nuo jäätiköt. Ensimmäiselle jäätikölle, Frans Josefille, oli autojen parkkipaikoilta noin puolentoista tunnin kävelymatka. Onneksi tuo kävelyreitti oli helppokulkuista eikä nousua ollut kovinkaan paljon. Toki jäätikön olisi päässyt katsomaan helikopterilennoillakin, joita runsaslukuisesti tehtiin vuoriston yläpuolelle.

 

 

Toiselle jäätikölle, Fox Glasierille, oli matkaa tuolta Frans Josefilta noin 30 kilometriä ja siellä pysähdyimme ensin ihastelemaan lähellä sijaitsevaa Lake Mathesonia. Järven ympäri kiersi kuuden kilometrin mittainen kävelypolku ja välillä tuntui, että kävelemme jossain satumetsässä, niin kaunista siellä oli. Tuolla järvenympärys -käppäilyllä tapasimme suomalaisen nuoren pariskunnan ja olipa mukavaa rupatella suomea pitkästä aikaa muunkin kuin matkatoverin kanssa. Olivat parin kuukauden lomamatkalla ja eivätpä hekään olleet liiemmin suomalaisiin matkallaan törmänneet.

 

 

 

 

Foxin jäätikkö oli pienempi kuin edellinen ja aivan hirvittävän nousun takana. Siinä meinasi jo usko (ja vesi) loppua kavutessa vuoren rinnettä ylöspäin. Mutta komeathan sieltäkin olivat näkymät. Jäätiköiden sulamisvesistä muodostuneet joet eivät olleet enää kirkasvetisiä, vaan aivan sameita, miltei maitomaisia. Se johtuu kuulemma siitä, että jään sulaessa vesi kahraa mukaansa kalliosta kiviainesta. Koko ajan nuo jäätiköt sulavat, tokihan uutta lunta sataa ja jäätä muodostuu aina talvisin niiden päälle. Tuolla Foxin jäätiköllä oli merkitty paikka, joka oli noin kilsan-puolentoista päässä jäätiköstä. Siinä oli ollut jäätikön reuna vuonna 1750. Eli kiivaaseen tahtiin jäätiköt pienenevät. Hienoa oli ehtiä niillä käymään, ennenkuin kokonaan katoavat.

 

 

 

 

Jäätiköillä käynnin jälkeen olimmekin sitten taas rättiväsyneitä ja vielä piti ajaa tuollaiset 400 kilometriä kämpille. Täälläkään minä en ole yhtään uskaltanut ajaa tuon vasemmanpuoleisen liikenteen takia, eli kaikki kilometrit ovat taas siunaantuneet miesmatkaajan ajettaviksi. Mutta hyvin tuo paluumatka meni, muutamalla huilauspysähdyksellä ja osin ajelimmekin jo meille tuttuja teitä, sillä paluumatkalle osui tuo Arhur Passille kulkeva vuoristotie. Matkan varrelle osui myös monia pieniä kyliä vanhoine rakennuksineen, putiikkeineen ja ”saluunoineen”. Joissakin kylissä oli aivan pakko vaan pysähtyä hetkeksi ihastelemaan, olivat ne sen verran sieviä ja erikoisia. Kämpillä olimme hieman ennen yhdeksää ja siinä pitikin heti ruveta nukkumaan, sillä aamuksi oli känny laitettava herättämään jo varttia vaille neljä. Lento takaisin Ausseihin lähti jo sitten kuuden aikaan aamulla.

Ja melkein heti Ausseihin päästyämme saimme Sylvin, jo pieneksi murheenkryyniksi muodostuneen matka-automme, myydyksi! Jippii, mikä vapauden tunne! Taas oli maailma meille avoin, minne suuntaan, siitä enemmän sitten seuraavassa postauksessa.

Nyt olemme jo reissun päällä uusiin maisemiin, täytyy lopetella ja kiiruusti rientää koneeseen, koska boarding on jo loppuvaiheessa, heipat siis tällä erää!

 

Ai niin: Hobitti ja Taru Sormusten herrasta -elokuvat on muuten kuvattu Uudessa-Seelannissa.