Vaikka Chiang Raista kerrotaan, että se on Thaimaan pohjoisin kaupunki, vieläkin pohjoisempia pikkukaupunkeja kyllä löytyi kartalta. Siispä tuumasimme, että pohjoisemmaksi oli meidän vielä vaan päästävä. Mae Sai on ihan Thaimaan ja Myanmarin, entisen Burman, rajalla ja sinne päätimme seuraavaksi siis matkata.
Sen pidemmälle emme vielä suunnitelleet, kummallakaan meistä ei ole hirveitä viboja Myanmarin suuntaan ja jääkin nähtäväksi, käymmekö rajan puolella vai jatkammeko Mae Saista suoraan Megkong -joen varteen ja sieltä Laosin rajan tuntumaa alaspäin. Mutta sen näkee sitten tuonnempana.
Linja-autossa oli oikeasti tunnelmaa
Matkasimme siis paikallisella bussilla tuon puolentoista tunnin matkan (noin 60 km) Chiang Raista Mae Saihin, pohjoisimpaan paikkaan Thaimaata. Bussi oli niin paikallinen kuin olla ja saattaa, vanha ja kunnoltaan jo raihnainen, mutta eteenpäin päästiin, ja sehän tässä bussimatkaamisessa onkin yleensä se pääasia. Bussissa matkustajat hymyilivät ja nyökkäilivät meille, ja me hymyiltiin ja nyökyteltiin takaisin.
Bussissa oli ihan oikea rahastaja, joka keräsi matkaan lähtijöiltä lippurahat, meiltä matka maksoi yhteensä 80 bahtia. Erillistä ilmastointia ei linikassa ollut, mutta koska ikkunat ja ovet olivat auki, niin eihän sen parempaa ilmastointia voinut ollakaan. Niinpä matkasimme tukat hulmuten, ihan kuin avoautolla konsanaan.
Bussin perällä kulkivat matkustajien matkatavarat, eli meidän matkalaukkumme, muutama nyssykkä ja pahvilaatikollinen kanoja. Matkan aikana selvisi, että tuossa laatikossa täytyi olla myös kukko, koska laatikko alkoi jossain vaiheessa kiekua. Ja kiekuikin sitten melko pitkään, miltei koko loppumatkan ajan.
Mae Sain asemalla alkoivat taksikyydin välittäjän kanssa kuumeiset hintaneuvottelut, 200 oli hotellille kyydin pyynti, meidän vastatarjous 100 jne. Lopulta, hikisten neuvottelujen jälkeen, rouvalle viimein kelvannut maksu oli 120 bahtia ja hän viittelöi meidät eräälle lavataksille. Siispä könysimme tyytyväisinä lavalle odottamaan lähtöä.
Hetken päästä kuitenkin taksin lavalla jo valmiiksi istunut nainen alkoi kailottaa meille kuin viimeistä päivää ja huiteli käsiään. Taksin kuljettaja kailotti puolestaan välittäjärouvalle aseman pihassa ja huiteli käsillään kuin tuuliviiri. Viimein tämä taksin kuljtettaja tuli sanomaan meille, varmaankin osapuilleen jotain tähän suuntaan, ettei taksi liikahdakaan alla 200 bahtin. Maksettava oli siis tuo pyydetty summa, vaikka töitä teimmekin tinkaamisen suhteen. Aina vaan ei voi voittaa.
Quasimodo ja muuta hotelliväkeä
Hotellin respassa oli vastassa puhumaton ja ilmeetön nuori mies, jonka ristimme heti ensinäkemältä Quasimodoksi. Englantia, ja varmaan mitään muutakaan kieltä osaamattomana, hän kuitenkin ymmärsi antaa meille huoneen avaimen, viittelöi meidät peräänsä ja opasti huoneellemme. Huoneemme osoittautuikin pieneksi mökiksi, joka sijaitsi tällä suurella hotellikompleksialueella. Alueella ei ollut hotellirakennusta ollenkaan, ainoastaan resparakennus ja sitten näitä mökkejä.
Mökki oli verraten mukava ja sijainniltaan loistava, sillä se sijaitsi ihan keskellä aluetta olevan lammen rannalla. Sänkykin oli pitkästä aikaa mukavan pehmeä nukkua. Mitä nyt oven raot olivat sellaiset, että jänistä pienemmät elikot pääsivät niistä änkeytymään sisälle, mutta joka iltaisen tilkitsemissession jälkeen (onneksi olen hamsteri ja säilyttänyt kaikki Seven Elevenin muovipussit!) ei yöaikaan ketään kutsumatonta päässyt kyllä sisälle tulemaan. Kaksi geggoa asusteli huoneessamme jo valmiiksi ja he saivat jäädä.
Alue oli hyvin rauhallinen, me taisimme olla tämän hotellin ainoat vieraat. Täällä on parhaillaan low season meneillään, eli miltei kaikki hotellit ovat suurimmaksi osaksi tyhjiä. Päivisin pihoilla näkyi ainoastaan kunnostusmiehiä tekemässä korjaushommia, muita emme nähneet. Ja Quasimodo touhuili omia pikku luottoaskareitaan siinä resparakennuksen läheisyydessä. Omistaja, noin 80-vuotias leskirouva, ajeli päivittäin tiluksilla golfkärryllään ja kävi meitä usein jututtamassa (hän osasi melko hyvin englantia). Aamiainen kuului mökin hintaan ja omistajarouva toi sen itse meille joka aamu golfkärryllään tasan kello 8. Koputti oveen ja huuteli: ”Blekfast is ledy foo juuuu!”
Norkoilua rajan tuntumassa
Koska majapaikkamme sijaitsi taas muutaman kilsan päästä keskustasta, ja oli suurin piirtein ei missään, oli meidän taas vuokrattava lälläripyörä eli skootteri. Omistajarouva toi senkin mökkimme oven eteen omakätisesti, tankki täyteen tankattuna ja kypärät mukana, 400 bahtia kaksi päivää. Lähellä hotellialuetta oli vain pieniä kauppoja (omasta mielestään kuitenkin jotain supermarketteja) ja vain katukeittiöitä joissa ruokailla. Kukaan ei oikein puhunut englantia mutta elekielellä selvittiin, saimme ostoksia tehtyä ja kerran saimme jopa ruokaakin eteemme. Melkein sitä, mitä tilattiin.
Skootterilla ajelimme ensin katsastamassa raja-aseman ja ihan vain kuikuilemassa millainen systeemi siellä on. Ihan kaiken varalta. Muuta tuolla kaupungissa ei ollutkaan sitten nähtävää , Mae Saihan on kaupunkina pieni ja kaikki on oikeastaan yhden kadun varrella, sen, joka päättyy rajalle. Eikä se ole kaupunkina kovin kauniskaan. Aikamme raja-asemalla norkoiltuamme päätimme karistaa kaupungin pölyt sandaaleistamme ja suunnata läheisille vuorille.
Cappuccinoa ja kukkia hienoissa maisemissa
Karttaäpistä katsoimme, että läheisellä vuorella olisi varmasti meitä kiinnostava näköalapaikka. Sinne siis. Matkan varrella oli kahdesti sotilaiden/poliisien/rajavartijoiden/näytelmäkerholaisten checkpoint, joista ensimmäisellä pisteellä meidät pysäytettiin. Kukaan nuorista miehistä ei osannut englantia, joten emme saaneet tietää, mitä he oikein halusivat tarkistaa. Passiemme kopiot kiinnostivat hetken aikaa, sitten puomi nousikin jo ylös ja pääsimme jatkamaan matkaa. Seuraavalla tarkistuspisteellä nuoret miehet vaan moikkailivat ja näyttivät, että menkäähän siitä.
Näköalapaikalla sijaitsi todella viihtyisä kahvila ja maisemat olivat kyllä sitä ykkösluokkaa. Kahvilan sisustus oli puusta ja kankaasta ja kaikkialla oli pieniä suloisia yksityiskohtia. Keskellä kahvilaa oli riippukeinu ja seinillä hyllyissä kirjoja. Ja herran jestas sitä näköalaa jota ihaillessa saimme nauttia kahvimme. Kannatti kyllä ajella manuaalivaihteisella mopollamme vuorelle ylös, vaikkakin moponen väilllä valitti, ettei jaksaisi enää yhtään ylöspäin. Jaksoi sitten kuitenkin, turhan valittaja.
Toisena päivänä ajelimme niinikään vuorilla, miltei 1500 metrin korkeudessa. Tämän vuoren nimi on Doi Tung, jossa sijaitsee Kuninkaallinen puutarha, Kuninkaallista asumusta ym. rojalia. Meitä kiinnosti tuo Kuninkaallinen puutarha, sinne pääsimme ihastelemaan kaiken maailman kukkia maksamalla luukulla 90 bahtia per nenä.
Kaunista oli, kukkia oli ihan kaikkialla ja niitä oli paljon. Alue toi mieleen hieman Vietnamin Da Latissa sijaitsevan kukkapuiston, tämä oli toki hillitympi ja jollain tapaa arvokkaampi. Ei ollut muovieläimiä eikä satuhahmoja käyskentelemässä kukkien seassa niinkuin Da Latissa. Kelikin oli vielä tuossa vaiheessa kelvollinen joten saatoimme ihan rauhassa kuljeskella kukkamerien keskellä ja vain huokailla ihastuksesta.
Heti kun lähdimme ajelemaan takaisin päin vuorelta alas, alkoi satamaan vettä. Ei ihan kaatamalla, mutta siten, että repussamme olleet sadeviitat suojasivat meidät kuitenkin totaaliselta kastumiselta. Ei ollut kauhean mukavaa lasketella jyrkkää ja mutkaista tietä alaspäin vesisateessa ja välillä melko sakeassakin sumussa. Mutta alas päästiin ehjin nahoin ja moponenkin oli jatkossa kiitollinen, kun ajeltiin loppuaika sitten vain tasamaateitä.
Luolilla vai sittenkin vaan ”luolilla”
Ai niin, käytiinhän me vielä yhden vuoren kupeessa olevilla luolilla. Tai olisimme käyneet, jos niille olisi päässyt sisälle. Luolien suulle kyllä pääsi mutta siellä oli ilmoitus, että luolat oli suljettu jo marraskuussa -17. Silti siellä oli nytkin paljon ihmisiä käymässä ja kuvauttamassa itseään joko luolien kyltin edessä tai luolien suulla. Paikalle oli jopa pingotettu suuri kangas jossa oli kuvaa luolan sisältä. Siinä siis pystyi kuvauttamaan itseään ja mielikuvittelemaan, että olisi sisällä komeassa tippukiviluolassa. Ihanhan tuo ajoi saman asian, ainakin minulle, joka en olisi todennäköisesti noihin luoliin änkeentynyt kuitenkaan.
Mentiin Myanmariin sittenkin
Kyllä me sitten kuitenkin päätettin, että käydäänhän me tuolla Myanmarissa, kerran näin lähellä mokomaa ollaan. Mutta vain pikaisesti käymäseltään ja lähimmässä kaupungissa, ihan siinä rajan tuntumassa. Käynti olisi siis niin puhdas maabongi kuin maabongikäynti vain voi olla. Rajan ylitystä ja Myanmaria parin päivän kokemuksella sitten seuraavassa postauksessa.
Mukavaa lokakuuta sinulle, missä sitten tällä hetkellä lienetkin!
Ei postausta ilman peeässää
Nyt me ollaan selvitetty Seven Elevenistä saamiemme tarrojen tarkoitus. Seven Elevenistä (pikkuisia kauppoja ympäri Thaimaata) saa siis tarroja ostosten mukaan, eli mitä enemmällä ostat, sen enemmän saat tarroja, yhden ja kolmen bahtin edestä. Vähän niinkuin bonusta eskortilla.
No, meille oli jo kertynyt aimo pino näitä tarroja, kun sitten viimein törmäsimme englantia osaavaan Seven Elevenin myyjään (tämä tyttö on todellinen harvinaisuus täällä), jolta sitten kysyimme tarrojen tarkoituksesta.
Hän neuvoi, että meidän tulee liimata tarrat kaupasta saatavaan vihkoon ja sitten, kun on joku tietty määrä tarroja, niin saa jonkun lahjan. Me kerätään nyt tarroja sellaiseen yhdistelmäastiaan, ja tarrat on sitä varten melkein kohta kerätty. Kohta se siis saadaan, mihinkähän sitten alkaisi tarroja keräämään? (Meidän matkalaukkuunhan mahtuu nyt vaikka mitä Seven Elevenin krääsäkampetta, varsinkin kun pysytellään pois lentokoneista!)