Kep -siellä missä pippuri kasvaa

Vettä satoi Sihanoukvillessä ihan reippaanlaisesti vielä lähtöpäivämme aamunakin. Bussifirman tuk tuk tuli hakemaan meidät sovitusti hotellilta ja kun matkalla bussin lähtöpaikkaan otettiin kyytiin vielä kaksi ranskatarta isojen rinkkojensa kanssa, olimme totisesti tuolla tuk tuk-mopon kopissa kuin suomalais-matkalaukku-ranskalais-rinkka-reppukerrosvoileipä (vieläpä hieman sateesta vettynyt sellainen). Mutta sopu sijaa antoi, taas kerran. Pieni hmph tulee siitä, että kun sitten lähdimme bussilla matkaan, ohitimme siinä matkalla sekä ranskattarien että meidän hotellit. Vähän matkan päästä bussi noukki vielä muutaman muun matkaajan (hotellinsa edustalta!) ja niin matka alkoi. Matka-aika Kepiin olisi kaksi ja puoli tuntia eli varsin kohtuullinen. Siis, jos kaikki olisi mennyt niin kuin olisi pitänyt. Näillä huudeillahan niin harvoin kuitenkin käy.

 

 

Matkaa oli taitettu reilu puolisen tuntia, kun bussi äkisti pysähtyi, ja tuumasimme, että kyytiin tulee lisää matkaajia. Hetken odottelun jälkeen bussi kääntyikin takaisin ja yllätykseksemme ajelimme takaisin bussin lähtöpaikkaan. Sieltä bussiin nousi kaksi pariskuntaa, olivat ilmeisemmin myöhästyneet ja ne haettiin vissiin sitten matkaan. Melkoisen hyvää palvelua myöhästyneitä kohtaan. No, taas lähdettiin, ja kun jonkin aikaa olimme eteenpäin päässeet, alkoi viimemmäksi bussiin nousseista pariskunnista toinen viittelöidä kuskille, että he taitavat olla nyt kyllä väärässä bussissa. Ei muuta kuin bussi pientareelle ja siinä sitten aikansa selvittelivät tuota bussi asiaa, ja niin jäivät väärässä bussissa olijat tien penkalle, omasta tahdostaan kylläkin. Vihdoin pääsimme taittamaan matkaa ihan kunnolla, reilu neljä tuntiahan tuohon matkaan sitten kaiken kaikkiaan vierähti. Toivottavasti hetken väärässä bussissakin istuneet pääsivät onnellisesti matkaan tien pientareelta, minne olivatkaan sitten menossa.  Bussimatka tuolta Sihanoukvillestä Kepiin tuli maksamaan kahdeksan dolluskaa/sateessa vettynyt matkustaja.

 

 

 

Kepiin saavuttuamme huomasimme, että hotellimme (majatalo oikeammin) oli ihan kävelymatkan päässä, joten ei tarvinnut kyytiä sen enempää etsiskellä, vaan tönimme matkalaukkumme suoraan kohti majapaikkaa. Olimme varanneet netistä majatalosta huoneen ja majatalohuoneen myös saimme. Pienen pieni huone, nippanappa saimme laukkumme aukinaisiksi siellä. Eikä huoneessa ollut todellakaan mitään ylimääräistä, huoneesta tuli mieleen vähän vankilan selli, melkeinpä oli samanlainen kalustus. Mutta suihku oli äärimmäisen hyvä, vaikkakin siinä piti käydä miltei wc-pytyllä istuen. Ja sijainti, majapaikkamme sijaitsi ihan meren äärellä.

 

 

Tulopäivä meni taaskin kohteessa lötköttelemiseksi, niinkuin meillä aina yleensä tulopäivä menee. Sen verran kuitenkin jalkauduimme, että kävimme käppäilemässä meren rannalla, jonne pääsimme tien ylittämällä. Rannan vierus oli täynnänsä kaupustelijoita sekä päivää viettäviä paikallisia. Pakko siinä oli ostaa ja nautiskella elämämme ensimmäinen sokeriruokomehu ja mielenkiintoista oli siinä vieressä seurata sen valmistusta. Makeaa oli, onneksi otimme vain yhden mukillisen, muutoin ehkä sokerijuopumus olisi ollut taattu. Majapaikkamme ravintolassa kävimme illemmalla syömässä ja muistimme jopa viimein tehdä netissä viisumihakemukset Vietnamiin menoa varten.

 

 

Seuraava päivä oli skootteripäivä. Skootterin sai vuokralle päiväksi viidellä dollarilla, mitään lappuja tai lomakkeita ei sen kummemmin täytelty tai passia kyselty, viitonen vaihdettiin vain avaimiin ja kypäriin, siinä se. Ensimmäisellä skootterilla päästiin noin viiden kilsan päähän, jolloin takapyörän laakeri alkoi sen verran kovaaäänisesti valittamaan heikkoa kuntoaan, että oli pakko kääntyä takaisin ja käydä vaihtamassa alle toinen menopeli. Tämä toinen pelasikin sitten jo jokseenkin kunnolla. Täällähän on oikeanpuoleinen liikenne, joten nyt oli kuskin unohdettava viimekuinen ajaminen Thaimaassa ja pysyttävä ihan oikeasti oikealla kaistalla. Bensaa oli täälläkin myynnissä katujen varsilla pulloissa, yksi pullo maksoi 75 senttiä. Jostain olimme lukeneet, että täällä päiväsaikaan valot päällä ajosta voi saada sakot, mutta senhän me olimme jo tuossa vaiheessa unohtaneet. Onneksi siinä ajellessamme viereemme ajoi motskarilla lännenmies, joka huuteli, että kannattaa laittaa valot pois päältä, jos emme halua poliisin huomiota ja siten eittämättä sakkoja. Täällä saa valoja ajopeleissä käyttää päiväsaikaan vain kuninkaalliset ja poliisi, eikä me ilmeisemmin kuuluttu kumpaankaan ryhmään. Skootterin valot sammuivatkin sitten saman tien.

 

 

Tiesimme jo ennakkoon, että täällä Kepissä ollessa kannattaa käydä katsastamassa ainakin suolapellot ja pippuriviljelmät. Vaikka meillä oli paperikartta ja puhelinäppi, niin silti onnistuimme ajamaan Vietnamin rajalle asti näkemättä yhtäkään suolapeltoa. Ei auttanut muu kuin kääntää skootteri ympäri, ja kun ajelimme takaisinpäin, löysimme viimein ne suolapellot, siinähän ne olivat ihan ajotien varrella. Näyttivät ihan ruskeilta riisipelloilta, mutta suolaa niissä ”altaissa” merivedestä ilmeisemmin kuivatettiin. Ei ihme, että eka kerran pyyhälsimme ohi. Eivät olleet nimittäin ihan sennäköisiä, mitä kuvittelimme.

 

 

 

Pippurifarmi löytyi sitten jo helpommin, niitähän lähistöllä oli useampikin. Tämä farmi oli vasta työn alla, pippurit kyllä jo kasvoivat, mutta farmin oheistuotteet, kuten ravintola, spa, hotelli ym pippureihin oleellisesti liittyvä, oli vasta rakenteilla. Saimme kuitenkin kierroksen pippuriviljelmillä nuoren miehen mukana, joka hyvin tarkkaan kertoi pippurin viljelystä ja erilaisista pippureista. Ei voinut kuin hämmästellä sitä intoa ja ihastusta, joka tuosta nuoresta miehestä kumpusi aina, kun hän bongasi pippuripusikosta pippuritertun, jossa oli punainen pippuri. Ja tämän ihastuttavan löydön hän antoi aina meille pippurianalyysin kera ja niin meillä olikin kourallinen pippuriterttuja, kun kierros oli ohitse.

 

 

Pippuriviljelmien jälkeen ajelimme melko päämäärättömästi, kunnes silmiimme osui kyltti: Kep garden ja perässä kengurun kuva. Kyllä meidän heti tekikin mieli mennä katsomaan ”Kepin puutarha” ja kovasti ihmettelimme miksi kenguru on nimen perässä. Olisiko täällä Kampodžassa sittenkin kenguruita? Päästyämme perillä portista sisään ja käveltyämme hetken eteenpäin huomasimme, ettei siellä ollut puutarhasta tietoakaan, vaan vastassa oli rakennus, jossa oli suuri luokkahuone. Opetusluokka pulpetteineen päivineen, liitutauluineen ja karttakeppeineen. Siinä vaiheessa hiipi mieliimme ajatus, että tämä mikään puutarha ole vaan koulu. Ja sitten tapasimmekin pienen matkan päässä paikan johtajattaren, joka vahvisti, että kyseessä oli tosiaankin koulu. Hän kertoi, että he olivat yhdeksän vuotta sitten miehensä kanssa perustaneet kyseisen koulun tänne Kampodžaan. Kenguru oli nimessä siksi, että he olivat kotoisin Australiasta. Loogista.

 

 

 

Uusi päivä koitti jälleen ja se tiesi sitä, että parin päivän varaus tuolla majatalossa oli asuttu (lusittu) ja päätimme siten yksimielisesti vaihtaa kortteeria. Lähistöllä oli muutamia hotelleja ja kävimme paikan päällä kyselemässä vapaita huoneita ja hintoja. Löysimmekin melkein majatalon vierestä kohtuullisen hintaisen huoneen (saimme käydä huonetta katsomassa ennen varausta) ja muutto sinne tapahtui varsin vaivattomasti. Nyt oli huone sitten hieman isompi ja oli hitusen myös viihtyvyysluksusta (yöpöydät, seinillä tauluja ja kukka-asetelmia, sänkyyn pystyi menemään sängyn molemmin puolin, ym luksusta). Muuton jälkeen panimme lenkkarit jalkaan ja lähdimme kansallispuiston alueelle patikoimaan ihan kohtuu mittaisen lenkin. Olipa mukava reitti, upeita maisemia ihasteltavana ylhäältä vuoristosta ja samaan aikaan ympärillämme viidakkometsän salaperäiset  kuiskaukset ja supattelut. Muutama apina seurasi  etenemistämme puiden oksistoista ja he varmaan ajattelivat, että outoja nuo suomalaiset. Vapaaehtoisesti hikoilevat.

 

 

Sää suosi meitä miltei koko Kepissä oloajan, muutaman kerran tuli rajustikin vettä, mutta nekin kuurot menivät nopeasti ohitse. Yhtenä päivänä ostimme liput pitkähäntäveneeseen, joka vei meidät puolen tunnin venematkan päässä olevalle Rabbit Islandille. Menopaluulippu maksoi seitsemän dollaria/rohkea merenkävijä. Tuo reissu kyllä kannatti, sillä saarella on nimittäin sanoin kuvaamattoman kaunis ranta. Rannalla oli muutamia bungaloweja ja ravintoloita, joten halutessa tuolla saarella olisi pystynyt myös majoittumaan. Ihmisiä oli vain muutamia lepäilemässä rantatuoleilla tai seurustelemassa ravintolassa. Aallot olivat kylläkin niin suuret, ettei uimaan ollut tuona päivänä mitään asiaa, joten käppäilimme vain rannalla, loikoilimme rantatuoleilla ja miltei pakahduimme onnellisuudesta. Ravintolasta saimme tilattua myös hirmuisen hyvät nutellapannarit.

 

 

 

Jo menomatkalla saarelle aallokko oli suhteellisen isoa ja keikutti venettämme melkoisesti. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna tulomatkaan. Aallot olivat miltei kahta kertaa suuremmat eikä veneessä kukaan enää pysynyt  kuivana. Veneen laidoista piti pitää tiukasti kiinni, että yleensä pysyi veneessä. Olipa se kauhea myllytys! Ja pikkuisen kyllä pelottavakin. Rantaan päästyämme olimme kaikki kuin sukelluksissa koko matkan olleet. Suut, silmät ja nenät täynnä suolavettä. Onneksi olimme varanneet valmiiksi tuk tuk taksin hakemaan meidät rannasta, joten pääsimme sukkelaan hotellille suihkuun ja saamaan kuivaa päälle. Hui olkoon, vieläkin hirvittää tuo venematka! Siinä oli sitä extriimiä!

Menomatkalla aallokko oli vielä näinkin leppoisaa

 

Viisumimme eivät olleet vieläkään tulleet (netissä kerrottiin kahdesta – kolmesta päivästä), joten otimme hotellista vielä yhden lisäyön. Hotellimme omistajat olivat ranskalaisia, ja rouva varsinkin oli oikein mukava ja ystävällinen. Varmaan mieskin oli, mutta hän teki koko ajan hotellissa kunnostus- ja rakennustöitä, joten ei kerennyt olemaan siinä niin kovin usein ystävällinen. Huomioimme, että varsinkin tuolla Kepissä oli hyvin paljon ranskalaisia, niin ravintoloiden ja hotellien omistajina kuin turisteinakin. Uskaltaisin jopa väittää, että ranskalaisia turisteja oli jopa enemmän kuin kiinalaisia. Tiedän, aika uskaliaasti sanottu, voisiko se olla edes mahdollistakaan?

Viimeisenä Kep-päivänämme vuokrasimme vielä skootterin ja ajelimme pitkin maaseutua. Kävimme koluamassa luolastoa, joka ei ollut kovinkaan pitkän ajomatkan päässä hotellistamme. Oppaaksemme tuonne luoliin saimme paikan päältä Tikun ja Takun (ei ole oikeat nimet, mutta lähinnä sinnepäin, oikeat jo unohdin), hyvin terhakkaat ja puheliaat miehen alut, jotka jokseenkin auttavalla englanninkielellä opastivat meidät luolaston läpi. Puoliakaan emme poikien tarinoinneista ymmärtäneet, (ja tarinaa tuli koko ajan) mutta muuten meillä oli oikein rattoisaa. Hienot olivat luolat ja mukavat olivat opas-pojat, itse saimme määritellä sitten lopuksi heille palkkion. Omantunnon mukaan.

 

 

Luolilta pörhälsimme vielä sille toiselle pippurifarmille, mutta emme käyneet enää viljelmiä katsomassa vaan sammutimme janomme vain ravintolassa ja jatkoimme matkaa. Tiet tuolla maaseudulla olivat todella huonossa jamassa, kuin perunapeltoa, joten tuon skootterireissun tunsi kyllä erittäin ikävästi ahterissaan. Isommat tiet olivat kuitenkin suhteellisen hyväkuntoisia ja yllättävän leveitä. Hotellille palattuamme huomasimme, että viisumimme olivat tulleet, joten kipin kapin menimme heti varaamaan seuraavaksi aamuksi bussimatkaa Vietnamin puolelle. Lipun myyjä ennusteli meille kyllä vaikeuksia rajalla, koska viisumimme oli tilattu netistä, mutta meistä se olisi sitten sen ajan murhe (viisumeissa oli maininta niistä rajan ylityspaikoista, joissa ne hyväksyttäisiin, ja Ha Tien, johon olimme menossa, oli yksi niistä). Liput saimme Vietnamin puolelle seitsemällä dollarilla ja kun olimme käyneet vielä skootterilla ”kylillä” printtauttamassa viisumimme paperiversioiksi, olikin meillä taas kaikki tarvittava jatkaaksemme kohti uusia seikkailuja.

 

 

Ps. Onko kukaan koskaan kuullut, millainen ääni lähtee gekosta? Yhtenä iltana sängyllä pötkötellessämme vastakkaisen seinän kukka-asetelmasta kuului ilkeänkuuloinen, kova rääkäisy ja me siinä ihmettelemään, että mikäs se tuo sitten oli? Ja vähän ajan päästä kukka-asetelman seasta ilmestyi gekko muina miehinä/naisina: ”Minä mitään sanonut”!

Mukavaa elokuun loppuviikkoa, missä sitten lienetkin!

Smile comes always back ☺️