Ancona
Splitistä lähdimme siis Adrianmeren yli Italiaan. Saavuimme Anconan satamaan aamulla klo 8:n aikoihin, sää oli Anconassa todella ankea. Vettä vihmoi ihan kunnolla ja salamat valaisivat aamutaivasta. Laivasta poistuimme samaa kautta mistä sinne menimmekin eli autokannen kautta ulos, josta eteenpäin ei sitten ollutkaan minkäänlaista opastusta tai viittoja mihinkään. Lompsimme muiden matkustajien perässä kohti terminaalia jossa pienen portin kohdalla pari virkailijaa tarkisti passimme, sateessa. Sataman terminaali olikin sitten oikea ankeuden perikuva. Ovet terminaaliin olivat lukossa ja muutenkin koko rakennus oli aivan nuhjuisen ja ränsistyneen oloinen, kattokin näytti vuotavan.
Aikamme ihmeteltyämme joku paikallinen tyyppi avasi terminaalin oven ja pääsimme sisään ihmettelemään lähes tyhjää terminaalia. Pari kolme virkailijan näköistä henkilöä touhuili omia pikku puuhailujaan tiskien takana meistä välittämättä mutta mitään muuta ei sitten koko terminaalissa ollutkaan. Ajatuksenamme oli jatkaa matkaa lautalla Riminiin, mutta koska koko satama-alue näytti vähän hylätyltä, päätimme kokeilla jospa pääsisimme bussi/juna asemalle, josta sitten matka jatkuisi eteenpäin.
Satamaterminaalin ulkopuolella seisoskeli joukko ihmisiä odottelemassa ilmeisesti bussia eteenpäin, joten menimme joukkion jatkoksi. Kävikin ilmi, että tämäkin ryhmä oli yhtä kuutamolla kuin mekin. Kellään ei oikein ollut mitään havaintoa miten satamasta pääsisi keskustaan. Aikamme ihmeteltyämme ja muiden kanssa keskusteltuamme eräs, ilmeisesti amerikkalais turistiryhmä, oli sitä mieltä että parin kolmensadan metrin päässä voisi olla pysäkki josta bussi sitten ajaisi rautatieasemalle. Siispä siirryimme ryhmänä kyseiselle pysäkille josta pääsimmekin sitten muutaman kilometrin päähän rautatieasemalle, ilmaiseksi koska bussin lippuautomaatti ei toiminut. Ancona oli niin ankea ettei siitä ole edes kuvia.
Rimini
Anconan rautatieasemalta nappasimme junaliput Riminiin, tuon puolen tunnin matkan aikana sääkin alkoi paranemaan, Riminiin päästyämme aurinko jo paistoi mukavasti ja lämpötilakin alkoi olla siedettävissä lukemissa. Ensikosketus Italian maaperään alkoi aamulla aika ankeissa tunnelmissa sään, huonosti nukutun yön ja ankean sataman vuoksi, mutta Riminissä Italia alkoikin jo näyttämään huomattavasti paremmalta. Hotellikin oli oikein mukava, Royal Plaza nimeltään, ja paikan aamupala oli suorastaan loistava. Meillä oli varaus tähän hotelliin vain yhdeksi yöksi ja seuraavan päivän suunnitelma oli mennä käymään San Marinossa, joka on ihan oma valtio Italian sisällä. Ajattelimme varata majoituksen sitten bussimatkalla San Marinoon, mutta se kaatui siihen, että San Marinossa oli viikonlopun ajan kestävä Rally Legends 2025 tapahtuma, joten käytännössä kaikki järkevänhintaiset hotellit olivat buukattu täyteen. Ihan sellaiset 400 euron hintaiset huoneet eivät oikein sovellu meidän budjettiimme.
San Marino
San Marinoon oli siis kerääntynyt iso joukko legendaarisia rallikuskeja aina Stig Blomqvistista ja Massimo Biassionista Kalle Rovanperään. Me emme kavereita nähneet, mutta ralliautojen äänet kuuluivat vuoren rinteillä pari päivää. Bussimatka Riministä San Marinoon kesti vain noin 50 minuuttia ja mitään rajamuodollisuuksia sinne ei luonnollisesti ole, kun ei ole rajoja edes merkitty mihinkään.
San Marinon huippu on noin 740 mteriä meren pinnasta ja kyllä siltäkin korkeudelta on ihan hulppeat näkymät alas laaksoon ja merelle. Meillä oli rinkat mukana koska oletimme jäävämme sinne yöksi, mutta sehän kariutui sopivan hintaisen majoituksen puuttumiseen. Onneksi saimme reppumme säilytykseen yhteen hotelliin päiväksi, pientä maksua vastaan tietenkin. Noiden 10-12 kilon reppujen kanssa olisikin ollut aika hikinen iltapäivä, nimittäin San Marinon huipulla kun kadut tuppaavat olemaan aika jyrkkiä. Sinänsä tuo paikka vuoren huipulla ei ole suuren suuri ja mekin kävelimme nähtävyydet aika nopeasti läpi. Päivän reissun kruunasi kävelyreitti kolmen vartiotornin kautta ja sieltä olikin sitten tämän reissun komeimmat näkymät. Torneja on kolme, jotka on rakennettu 1000-1300 luvuilla, ja tarkoitus niillä oli tietenkin vihulaisen pitäminen loitolla. Täytyy vaan ihmetellä mikälainen työmaa on ollut rakentaa kivenmurikoista tornit jyrkkien rinteiden huipulle ihan käsipelissä. Voi kuvitella raksamiesten mumisseen kiviä ylös kantaessaan, että ”On tämä kyllä kanssa yksi s*****nan työmaa”.
Päivä meni mukavasti maisemia katsellessa ja iltapäivälllä otimme liput bussiin takaisin Riminiin. Päivän aikana olikin sitten käynyt niin onnettomasti, että hotellia ei meinannut löytyä enää Riministäkään, mutta onneksi löysimme sopuhintaisen majoituksen pienestä perhehotellista, tosin sieltäkin vain yhdeksi yöksi. Seuraavat yöt olivat siinäkin jo täyteen buukattu. Agodaa tiukasti selailtuamme totesimme, että saadaksemme jostain majoituksen meidän on vaihdettava paikkaa hieman etelämmäksi Riccione nimiseen paikkaan, parinkymmenen kilometrin päähän. Aamulla kun chekkasimme itseämme ulos hotellista, ystävällinen hotellin respan nainen pyöritteli vähän silmiään ja kummasteli valintaamme, kun kerroimme siirtyvämme pariinkymmen kilometrin päähään Riccioneen. Mitähän sekin tarkoitti? Kaikki selviää aikanaan.
Sieltä olimme löytäneet mielestämme sopivan majoituksen hyvällä hinnalla, aivan meren rannasta ja aamiainenkin näytti kuvassa hyvin runsaalta.
”Nyt on kyllä hyvä tarjous, eiköhän vietetä pitkä viikonloppu meren rannalla mukavassa hotellissa”, totesin Toivakalle
”Jep jep, ei noin hyvää tarjousta kannata jättää väliin”, Toivakka nyökytteli
Riccione
Parilla bussillla pääsimme kätevästi lähes Park Hotel Kursaalin viereen. Respaan päästyämme virkailija ihmetteli että mitenkäs te olette oikein saanut tehtyä varauksen kolmeksi yöksi (Perjantai – Maanantai), me kun suljemme tämän hotellin sunnuntaina. Aha, vai sillä lailla, kas kun Agodasta vain varaus tehtiin. Virkailijan selitys tietysti oli että tietotekniikka on tehnyt tepposet ja niin edelleen, mutta he pystyvät kyllä järjestämään viimeisen yön naapurihotelliin, tai vaihtoehtoisesti sitten hyvittävät meille viimeisen yön takaisin. Virkailija vielä mainosti, että hotellissa on luonnollisesti kaikki palvelut käytössä, aamupala, lounastarjoilu ja päivällistäkin saa sitten halutessaan. Jäimme miettimään asiaa, tosin emme kovin kauaa.
Heitimme tavarat huoneeseen ja lähdimme vähän katselemaan mitä ympäristössä tapahtuu ja nälkäkin alkoin jo mahassa kurnimaan. Ympäristössä ei tapahtunut sitten mitään, ei todellakaan yhtään mitään. Kaikki muut hotellit olivat suljettuja, ihmisiä ei näkynyt yhtään missään. Googlen haku ruokaravintoloista oli aika lohduton, kaikki ravintolat olivat kiinni lukuunottamatta paria kalaravintolaa josta sai vain ostereita, mustekalaa tai jotain äyriäistä, yök. Parin kilometrin päässä sentään oli paikallinen ruokakauppa, joten panimme monot osoittamaan siihen suuntaan. Kefiiriä, banaania, sämpylöitä ja sipsiä, sillähän pärjäisi runsaaseen aamiaiseen asti.
Seuraavana aamuna totuus iski sitten vasten kasvoja tuon aamupalan suhteen. Sulkemisesta johtuen kokkia eikä tarjoilijoita ilmeisesti voinut vähempää kiinnostaa työnteko ja se näkyi kaikessa. Kahvikuppeja ja astioita oli keräilty kasoiksi sinne tänne, pekonit olivat todenäköisesti edelliseltä päivältä lämmitettyjä ja munakokkeliin ei enää lämpöä riittänyt ollenkaan. Kahvia ja mehua onneksi löytyi sekä juustoa ja makkaraa leivän päälle. Ehkä tuolla pärjäisimme lounaaseen asti, paitsi että lounasaikaan kun menimme katsomaan lounasmenua, virkailija ilmoitti, että lounasta ei sitten ole eikä tule. Päivällistä emme enää vaivautuneet edes kyselemään.
Eipä siinä sitten, kefiirillä ja banaanilla mentiin seuraavat päivät ja hengissä selvisimme.
Hotelli oli todella rauhallinen, ja luulimme olevamme ainoat asukit koko kompleksissa, mutta molempina aamuina sisään pölähti aamupalalle iso ryhmä ihmisiä. Aamupalan jälkeen nämä ihmiset istuivat loppupäivän aulan isossa huoneessa ympyrässä keskustelemassa ja heidän keskellään lattialla paloi kynttilä. Olivat joko AA-kerholaisia ja/ tai ehkä puhuivat Jeesuksesta ja/tai DNA-liittymistä. Ei selvinnyt mitä heepolaisia olivat, mutta harmittomia tapauksia joka tapauksessa.
Lauantaina olimme molemmat sitä mieltä, että karistaisimme tämän paikan rantahiekat jaloistamme heti sunnuntaina ja jatkaisimme matkaa. Uloskirjauksessa sitten selvisi, että mitään hyvityksiä viimeisestä yöstä ei tipu, vaan hotelli järjestää meille majoituksen naapurihotellista. ”Ottakaa tai jättäkää, totesi virkailija”. Me jätimme ja samalla jätimme hotellista myös murska-arvostelut Agodaan.
Tästä suivaantuneina pyyhkäisimme sitten suoraan junalla Riccionesta pohjoiseen Como järven rannalle aivan Alppien juurelle.
Como
Junathan täällä Italiassa ovat huippuhyviä ja tätäkin väliä kiisimme 200 kilometrin tuntivauhtia aina Milanoon saakka, jossa meillä oli sitten vaihto paikallisjunaan puolen tunnin matkan päähän Comoon. Vaihtoaika oli aika tiukka vain n. 12 minuuttia, joten piti laittaa töppöstä toisen eteen ihan rivakasti etsimään näyttötauluja mistä näkyisi lähtöraiteen numero. Iso näyttötaulu löytyikin helposti ja meidän junan kohdalla luki ”cancellata”, tätä lienee tarpeetonta suomentaa. Onneksi Comon suuntaan menee junia jatkuvasti joten jäimme sitten asemalle odottelemaan seuraavaa. Ilmeisesti muutkin junat olivat ongelmissa, nimittäin Milanon asemalla oli väkeä kuin persialaisella torilla, ja suurin osa katseli näyttöaikatauluja turhautuneen näköisenä. Seuraavaan lähtevään junaan olikin sitten niin paljon menijöitä, että jäimme suosiolla kyydistä. Lopulta kuitenkin juna, joka sekin oli aivan tupaten täynnä matkustajia pääsi lähtemään Comoon.
Ilta alkoi jo pikkuhiljaa hämärtämään kun lähdimme lompsimaan parin kilometrin matkaa mäkeä alas varattuun apartmenttiimme. Ensivaikutelma kaupunkiin oli vähän ankea, koska suorin kävelyreitti kulki laitakaupungin sivuja. Nuhjuisia ja vähän ränsistyneitä taloja. Apartmenttimme oli kuitenkin oikein siisti ja mukava, ja huoneiston nurkalta pääsi kätevästi bussilla rantaan. Como järven ranta on oikein hienoa seutua ja kaupunkin ihan kelvollisen oloinen, mutta jotenkin jäi pettynyt olo, mitä matkablogeista olemme lueskelleet Comosta. Pari päivää riitti aivan mainiosti tässä kylässä ja seuraavaksi otimmekin junaliput Tiranoon.
Tirano
Tiranoon pääsee kätevästi junalla. Ensin takaisinpäin Monzaan, siellä junan vaihto josta sitten Tiranoon. Monza on muuten kuuluisa Formula1 kisoistaan ja kaupungissa on varmasti kaikkea muutakin nähtävyyksiä mutta Monzan rautatieasema ei kuulu niihin. Asemasta tuli lähinnä mieleen joku romanialainen paikallisasema, pari kolme raidetta ja ränsistynyt asemarakennus. Junat kuitenkin kulkivat ja veivät meidät Tiranaan upeiden vuoristosolien kautta. Tiranassa meillä oli varattuna hiukan mielenkiintoinen hotelli, mutta otimme riskin koska lähtisimme heti seuraavana aamuna Bernina Expressillä ST. Moritziin. Jos olemme nukkuneet Phnom Penhissä ”egyptiläisissä puuvillalakanoissa”, niin tuskin tämä voi sen huonommaksi mennä.
Hotelli osottautui oikein mukavaksi pikkuhotelliksi, tosin sisäänpääsy oli hiukan hankalaa. Olimme vähän etuajassa, noin kahden aikaan hotellin ovella, mutta ovi oli visusti lukossa. Agodassa oli kyllä maininta että check-in alkaa klo 16, mutta kyllähän monesti olemme saaneet huoneen jo aamupäivällä tai ainakin voineet jättää jo rinkkamme säilytykseen. Oven pielestä löytyi ovikello ja ovessa oli maininta: soita kelloa ”bombardieri”, tai jotain sinne päin. Bombardieri tarkoittaa suomeksi kai pommittajaa, mutta ovikellon soittaminen toi ovelle vanhan kumarassa kulkevan mummelin joka italiaksi ja käsimerkein näytti meille, ihan ystävällisesti kylläkin, että häipykääs nyt siitä ja tulkaa klo 16 takaisin. Klo 16 paikalle pyyhälsi sitten vähän nuorempi naishenkilö joka hoiteli sitten respan hommat ja ilmeisesti kaikki muutkin asiat.
Vanha mummeli oli hänen äitinsä joka ilmeisesti asui rakennuksessa. Hotelli osottautui todella mukavaksi paikaksi; siisti, hiljainen ja aamupalakin oli laitettu valmiiksi liinan alle, koska meillä oli aamulla aikanen lähtö. Seuraavassa postauksessa onkin sitten hulppeita näkymiä Alpeilta.
Se on moro, Pasanen & Toivakka