Xin chao, Vietnam: Hue

”Aikojen alussa, kun avaruudessa ei ollut mitään, maa ja taivas kuuluivat yhteen. Eräänä päivänä tuuli yltyi ja erotti maan ja veden muokaten niistä vuoren, meren, joen, puron ja pellon. Si-hedelmä putosi taivaasta maahan ja kasvoi jättiläispuuksi, joka pyöri paikallaan päivät pitkät….Puun latva muuttui auringoksi ja sen oksat kuuksi, tähdiksi ja kyliksi. Yhtäkkiä voimakas tuuli puhalsi puun yli kaataen sen. Kaatuneen Si-puun sisältä syntyi Da Dan”.                                                   -Monin ja Manin lapset, vietnamilainen eepos

Matkamme jatkuu

Laosin Paksessa kuluttelimme Don Detillä käynnin jälkeen pari päivää. Sunnuntaihan oli taas matkustuspäivä, ja vaikka matka olisi kolmen tunnin tai päivän kestävä, matkustamisen jälkimainingit ovat melkein aina yhtä väsyttävät. Eli sunnuntai meni niin kutsutusti harakoille, lepäsimme vain huoneessamme, tuijotimme Netflixiä niskat väärällään ja raahauduimme ulos vain nälän pakottamina.

Maanantaina ryhdistäydyimme sen verran, että kävimme noutamassa Vietnamin konsulaatista valmiit viisumimme. Sen jälkeen alkoikin kuumeinen halvimman bussilinjan metsästys, melkein jokaisen kadun kulmalla oli matkanjärjestäjä, joka ilmoitti tekevänsä matkoja Vietnamin Hueen. Koska matkustusaika näytti kaikissa esitetauluissa olevan suunnilleen kymmenen tuntia, päätimme, että kulkuneuvon pitää olla ehdottomasti sellainen mukava nukkumabussi, jolla olisi  leppoisaa matkustaa pitkää matkaa.

Vihdoin erään ravintolan kautta päädyimme varaamaan seuraavana aamuna lähtevään nukkumabussiin paikat. 230 000 kippiä tuli matka maksamaan per nenä, tavallisella bussilla ja bikkubussilla matkaaminen olisi ollut jonkin verran halvempaa. 

Bussillinen bettymystä

Sovitusti aamulla puoli kuuden aikaan odottelimme luvattua kyytiä hotellimme edessä. Tuntihan siinä meni ennenkuin bikkubussi noukki meidät kyytiinsä, kellonajat näyttävät näillä huudeilla olevan sellaisia suuntaa antavia.

Pikkubussi ajoi meidät pienen matkan päähän toiselle bussille, nyt ihan tavalliselle paikalliselle onnikalle ja epäröidessämme kuljettaja viittoili bussin ovella, että kyytiin vaan, ihan on oikea kulkuväline. Pikkuisen tuumimme, että eihän se lainkaan nukkumabussilta näyttänyt ja otaksuimmekin, että tällä bussilla matkattaisiin vain hieman isommalle bussiasemalle, jolta ”pitkän linjan” onnikat sitten lähtisivät.

Ei menty isommalle bussiasemalle. Meille selvisi melko pian, että tällä kyydillä mentäisiin Vietnamiin, ihan perille Hueen saakka. Takapenkeillä kanssamme istuva ranskalainen pariskuntakin hieman ihmetteli bussin pienuutta ja olemattomia nukkumasijoja, mutta koska eivät olleet koskaan nukkumabussilla matkanneet, eivät odotuksetkaan heillä olleet kovin korkealla.

Ennen Vietnamin rajaa pysähdyimme pakolliselle ruokatauolle ja tulipa siinä samalla käytyä erikoisimmassa vessassa missä olen kuunaan käynyt. Tässä vessassa ei ollut nimittäin pyttyä lainkaan eikä edes reikää lattiassa, ainoastaan tasainen laattalattia. Siihen vaan sitten kaakelilattialle pissille ja saavista kauhalla vettä päälle. Vesi pääsi valumaan sitten pisseineen ulos seinän ja lattiaan välisistä rakosista, paperi viskattiin lattian päätyyn seinän viereen. Että semmoinen pikkula. Jälkeen päin tuli tosin mieleen, että olikohan tuo siis vessa ollenkaan…..

Matkan teosta vielä sen verran, että tuon linikan kyyti oli niin pomppuista ja tutisevaa, että meidän molempien kelloissa olevat aktiivisuusmittarit aktivoituivat niin, että tuli tehtyä niiden mukaan kunnon liikuntasuoritus matkan aikana. ”Askeleita” tuli yhteensä 26 244 ja matkaa tälle tekemättömälle liikuntasuoritteelle 18,78. Ja kaloreitakin paloi mittarin mukaan vallan mainiot lukemat.  Ihan oikeasti matkan jälkeen tuntuikin olo hieman siltä, että olisi vetänyt kunnon treenit.

Rajamuodollisuudet Laos-Vietnam

Kun saavutimme Laosin rajan, bussikuskin pikku apulainen keräsi kaikilta muilta paitsi länsimaalaisilta passit/ henkilötodistukset + jokusen setelirahan (en tiedä, miksi nämä muut joutuivat maksamaan rajalla) ja kävi näyttämässä ne rajaluukulla. Me ja ranskalainen pariskunta jouduimme itse käymään passeinemme rajavartijan syynättävänä.

Ja tässä kohtaa oli taas tietysti ruokatauko. Me kävimme juomassa äärimmäisen karseat kahvit erään katoksen alla ja miesmatkaaja vaihtoi jäljelle jääneet Laosin kippimme Vietnamin dongeihin yhdeltä paikalla pörräävältä rahadiilerinaiselta.  

Pienen bussimatkan jälkeen saavuimme Vietnamin rajalle, bussi pysähtyi ennen rajaa ja kaikkien matkustajien matkatavaroineen oli tultava ulos bussista. Sen jälkeen käppäilimme rajavartijan luukulle näyttämään passimme, viisumimme ja naamataulumme. Tuon jälkeen täytyi vielä käydä erillisessä huoneessa, jossa virkailija merkitsi suureen kirjaansa passin numeron ja kaupungin, mihin olimme menossa. Pihassa oli matkalaukuille läpivalaisulaite, jonka kautta joidenkin matkaajien laukut ohjattiin menemään, meidän pullukkaamme eivät siihen halunneet.

Bussi oli siirtynyt tällä välin myös Vietnamin puolelle ja saimme rajamuodollisuuksien jälkeen sullottua matkatavaramme takaisin bussiin. Ja matka jatkui.

Perillä Huessa

Kaikkiaan bussimatka kesti noin kahdeksan tuntia, eli olimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä perillä Huessa. Bussi sylkäisi meidät tien varteen ja jatkoi matkaansa vielä Da Nangiin. Me siirryimme tien toisella puolen sijaitsevaan kahvilaan kahville ja ilmaiselle wifille, jotta saisimme tilattua Uber- tai Crab-taksikyydin hotellille. Tilaamamme jääkahvit tulivat pikkuisen erikoisemmassa muodossa, mitä olimme tottuneet, eli pahvimukeissa tuli kahvit ja mukien kylkiäisenä muovipussitetut jääpalat. No, ne kun yhdisti, tokihan siitä tuli jääkahvia!

Crabilla pörhälsimme hotellille, josta olimme varanneet taas vain yhden yön. Ja kuten Don Detilläkin, kun kerroimme respan naiselle, että voisimme olla pitempäänkin, jos hotelli miellyttää, niin jo löytyi yhden yön jälkeen parempi huone samalla hinnalla. Tällaista huoneen varaamista pitääkin siis alkaa ihan yleisesti ainakin täällä päin käyttämään.  

Tuntui perin hyvältä olla taas Vietnamissa. Ihan niinkuin olisi ollut tuttua joka puolella, vaikka tässä Huen kaupungissa emme viime reissulla käyneetkään. Liikenne näytti olevan yhtä kaoottista kuin Vietnamissa muistimmekin sen olevan, mopoja oli liikenteessä silmän kantamattomiin. Ja käppäilijälle täällä tien ylistyshän on sitten aivan oma taiteen lajinsa. 

Hue, viimeisten keisareiden koti

Hue on Vietnamin entinen pääkaupunki ja sijaitsee Vietnamin keskivaiheilla ihan muutaman kilometrin päässä Etelä-Kiinan merestä. Kaupungin halki virtaa varsin leveä joki, jolla on aivan ihana nimi, Parfyymijoki. Nimensä joki on saanut kuulema aikoinaan siitä, kun joen yläjuoksulta oli virtausten mukana kulkeutunut tuoksuvia kukkia kasvamaan pitkin joen varsia.

Joesta ja sen rannoilla olevista maisemista pääsi nauttimaan lohikäärmeveneistä, jotka sankoin joukoin tekivät veneretkiä pitkin Parfyymijokea. Me tyydyimme tervehtimään noita lohikäärmeveneitä ihan vaan siinä rannassa.

Kaupunki  huokuu historiaa ja kaikille historian ystäville Hue tarjoaa jos jonkinmoista kiinnostavaa tutustumiskohdetta ja tuhansittain tarinoita, esimerkkinä Kielletty kaupunki, joka toimi Vietnamin viimeisten keisareiden linnoituksena.  Keisari  Gia Long aloitti linnoituksen rakentamisen  1800-luvun alussa alun perin ranskalaisten rakentamalle hallintoalueelle. Linnoitusalue on suuri ja sitä ympäröi paksut muurit. Sisälleen muurit kätkevät mm. kuninkaiden palatsin, temppeleitä ym. kiehtovaa historiallista rakennelmaa. Sodan pommituksissa tämä upea linnoitusrakennelma kärsi vahinkoja, joita vasta viime vuosina on alettu korjaamaan. 

Huen kaupunki koki yleisestikin suuria tuhoja Vietnamin sodan aikana, koska se sijaitsi Etelä-Vietnamin puolella, mutta kuitenkin aivan Pohjois-Vietnamin rajalla. Nähtävyyksiensä, rakentamisen ja historiallisten kohteiden restaurointien vuoksi  Huesta on tullut varsin merkittävä turistikaupunki vaikka se ei sijaitsekaan aivan meren rannalla. Lisäksi Hue kuuluu yhteen Unescon maailmanperintökohteista.

Ainakin Netflixillä ja taitaa vielä Ylen Areenassakin olla erittäin hyvä dokkari Vietnamin sodasta, jos jotakin nyt sellainen kiinnostaa. Tosin sen katsominen on melko raskasta ja ahdistavaa, niinkuin nyt sota voi vaan olla. Mutta täytyy sanoa, että tuon dokumentin katsominen on avartanut näkemystämme niin Vietnamista kuin sen ihmisistäkin.

Meri, vihdoinkin  

Ensimmäinen päivä kului vain käppäilessämme hotellimme lähitienoita ja Parfyymijoen vartta. Varsin pian kyllästyimme kuitenkin apostolin kyytiin ja jo seuraavana päivänä vuokrasimme hotellistamme skootterin, vilkkaasta liikenteestä huolimatta. Ajatuksella, että eiköhän tuolla pärjää. Ja kyllähän tuolla liikenteessä pärjäsi, kun muisti kaksi sääntöä: pysy liikenteen virrassa äläkä kolaroi. Simppeliä.

Ensimmäisenä suuntasimme  kaupungista noin kymmenen kilometrin  päässä olevan meren rantaan. Ranta ei ollut mikään varsinainen uimapaikka mutta ranta kuitenkin. Kyllä oli aivan mahtista päästä vihdoinkin upottamaan varpaansa rannan pehmeään hiekkaan ja nauttia mereltä puhaltavasta tuulesta, aallokon pauhusta ja auringosta.  Hiekkarantaa riitti pitkälti molempiin suuntiin ja meidän lisäksemme rannalla käppäili vain muutama ihminen. Tässä kohtaa kaipasi elämälle taas sitä pause-nappulaa.

Ajelimme jotain ihmeellistä kiertotietä takaisin kaupunkiin ja matkan varrelle osui suuri hautausmaa molemmin puolin tietä. Kilometritolkulla oli tien varret täynnään suuria ja pieniä hautapaaseja, ja kun tuota vaan jatkui ja jatkui, alkoi se tosissaan tuntumaan jo hieman ikävälle. Samaan aikaan kaupunkia lähestyi takanamme tummat sadepilvet ja kilpaa noiden pilvien kanssa ajoimme kaupunkiin. Tällä kertaa voitimme, sillä heti kun pääsimme hotellille, alkoikin satamaan solkenaan vettä.

Hieman syömisestä

Minusta on tällä reissulla tullut taas melkein kasvissyöjä. Tai siis seka-kasvissyöjä, sillä välillä pistelen kyllä ihan menemään kanaruokaa, jos se näyttää hyvältä (ja jos minulla on vahva intuitio, ettei tämä ruoka ole koskaan haukkunut).  Viime Vietnamin reissullahan päädyin kasvissyöjäksi heti sen jälkeen, kun aloin ihmettelemään, että missä kaikki Vietnamin katu- ja kulkukoirat ovat.

Mitään ylistystä ei meiltä vietnamilainen keittiö saa, kaikkein parhainta ruokaa täällä Aasiassa reissatessamme olemme syöneet Thaimaassa. Kyllähän täälläkin varmasti saa hyvää ruokaa, varsinkin kun uskaltaisi kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja erilaisia ravintoloita. Ja kyllähän täälläkin saa thai-ruokaa.

Kasvisruokaravintoloita täällä on kyllä paljon ja niissä olemmekin monesti saaneet ihan kunnollista ja maukasta syötävää (miesmatkaajakin syö kasvisruokansa mukisematta). Kerrassaan mahtavia ovat myös kadun varressa myytävät täytetyt sämpylät omavalintaisella täytteellä. 

Välillä on kyllä oikeasti ikävä ihan suomalaista perusruokaa, pottua ja nakkisoosia. Ja kesäkeittoa, Fazerin Sinistä ja salmiakkipanttereita. Nyt joulun alla mielen (ja mielikuvitelmissa kielen) täyttää kaikki ihanat jouluruuat, varsinkin lanttulaatikko, jota voisin syödä niin, että halkeen.    

Hylätty vesipuisto

Vettä satoi koko yön kuin aisaa, seuraavana päivänä siinä aamupäivällä tuli sateesta sen verran taukoa, että uskaltauduimme taas skootterin selkään. Varmuuden vuoksi otimme kuitenkin sadeviitat ja sontikat mukaan, mikä osoittautui myöhemmin hyvin viisaaksi teoksi.

Suuntasimme skootterimme Huen mystistä ja ehkä omituisinta nähtävyyttä kohti. Ho Thuy Tienin hylätty vesipuisto on ollut ihan oikeasti toiminnassa vielä reilu kymmenen vuotta sitten, se on rakennettu vuonna 2004. Jo parin toimintavuoden jälkeen puisto oli kuitenkin suljettu vähäisen kävijämäärän/omistajan konkurssin vuoksi ja puisto oli hylätty niille sijoilleen.  Nyt tuo hylätty vesipuisto kuitenkin vetää puoleensa turisteja ja paikallisiakin, harvoin sitä pääsee käymään niin aavemaisessa ja oudossa puistossa.

Alueelle ei olisi ollut kuulema sisäänpääsymaksua, mutta portilla oleva miekkonen penäsi meiltä kuitenkin molemmilta 10 000 dongia, minkä maksoimme tällä kertaa jupisematta. Alueen ympäri pääsi ajamaan ihan skootterilla, joten emme jalkautuneet vasta kuin puiston pääosan esittäjän, suuren lohikäärmemuotoisen rakennelman liepeillä.

Tämän lohikäärmerakennuksen ympärillä on joistain vanhoista kuvista päätellen ollut vettä, nyt sen ympäröi mutaiset vesilätäköt. Sisällä oli pimeää, kaikenlaista rojua ja lasin sirpaleita oli paljon, joten turvallisuussyistä emme kiivenneet lainkaan portaita ylös lohikäärmeen ”kitaan”. Paikalla oli vain muutama muu puistosta vaikuttuja, tosin kelikin oli sellainen, että viisaammat olivat jääneet hotellihuoneeseen lukemaan kirjaa tai katsomaan Netflixiä. Viisasta heiltä, sillä ihan hetken päästä taivaan hanat taas aukenivat.

Kerkesimme juuri kuvaamaan lohikäärmerakennuksen ennen kuin alkoi tuo kaatosade. Päätimme kuitenkin kiertää skootterilla alueen loppuun ja matkalla ohitimme hylättyjä vesiliukumäkiä, altaita, suuren katsomon ja pari lehmää (en tiedä, olivatko nämä kantturat hylättyjä). Vettä tuli niin paljon, että kuvaukset olivat siltä reissulta ohi ja koska aluetta kiertävä tie oli laatoitettu, oli se sateen johdosta hurjan liukas, joten oli ajettavakin ihan huolella. 

Omituisen ihastuttava oli tuo paikka, ehdottomasti käymisen arvoinen. Alueella on ollut vielä muutama vuosi sitten krokotiilejä, jotka on sittemmin kuljetettu joko toiseen puistoon tai sitten niistä on tuunattu saapasta, laukkua tahi vyötä.

Muutama graffiti

Sateesta ei meinannut tulla loppua sitten millään, ja muutaman sateessa kökityn päivän jälkeen päätimme vaihtaa kaupunkia. Sitä ennen piti toki vielä käydä katsastamassa Huen kuuluisat graffitit, jotka olivat noin seitsemän kilsan päässä keskustassa. Eli sadeviitat päälle ja skootterilla sateeseen.

Huessa on tosiaankin Vietnamin pisin graffitiseinä, 820 metriä pitkä. Keväällä -18 Hue isännöi tapahtumaa, jossa 80 graffititaituria ympäri maailman loihtivat nämä upeat graffitit tien varrella olevaan kiviseinään. Ja kyllähän nuo maalaukset niin hienoja olivat, että kannatti sinne sateella ajella.

Missään temppelissä tai uskonnollisessa paikassa emme Huessa vierailleet. Upeita temppeleitä, stupia ja pagodoja toki olisi ollut monia ihailtavana mutta me emme niihin jaksaneet nyt innostua. Melko vähän tuli kaupunkia yleensäkin kierreltyä tuon loppupeleissä yhtenäiseksi muodostuneen sateen vuoksi. Sadeviitat ja sontikat kyllä suojasivat muuten mutta käppäilyvarustus oli koko ajan märkinä. Tällaista se välillä on, sadekautena.

Me mennään Da Nangiin

Da Nang olisi siis meidän seuraava etappimme. Viime vuonna vietimme siellä muutaman päivän ja se oli käymistämme kaupungeista ainakin yksi ehdoton, jonne halusimme vielä palata. Nyt sillä ajatuksella, että viettäisimme siellä hieman enemmän aikaa. Jännä olisi nähdä, miten kaupunki on vuodessa muuttunut, ainakin tuolloin oli rantakadun varteen rakenteilla huimasti uusia, isoja hotelleja.

Ja jotta pääsisimme oikein tunnelmoimaan entisessä, varasimme vielä jopa samasta hotellistakin huoneen kuin viime vuonna. Tosin osasyynä oli se, että muistimme siinä hotellissa olevan sängyissä ainakin kunnolliset patjat. Da Nangin kuulumisia tulossa sitten seuraavassa postauksessa!

Me toivotamme nyt täältä Vietnamin maaperältä erityisen mukavaa glögin huurteista joulukuun jatkoa itsekullekin säädylle! 

PS: Jos et jo tiennyt, mikä on suomen kielen tärkein sana, katso alla oleva Ismo Leikolan video, niin sitten tiedät! Kyllä tuli taas suomen kieltä ikävä!