Tupa jumissa tupajumista

Minulla on noin vuoden ajan ollut kova koirakuume. Olen kuluttanut paljon aikaa katselemalla netistä ja somekanavilta koirien kuvia ja haaveillut siitä, minkä rotuisen koiran ottaisin. Aluksi tulevan koirani rotu olisi ollut ehdottomasti yokshiren terrieri, mutta kun näin instassa trimmatun koiran, jolle oli jätetty kauhean iso pää verrattuna muuhun vartaloon, skippasin oitis mokoman isopääterrierin. Ehkä sittenkin gorgi? Pystyin jotenkin samaistumaan tähän koirarotuun koska silläkin on lyhyet jalat sekä hieman pyylevä ja pötkö olemus, koiralla tosin maansuuntaisesti. Pian gorgi sai kuitenkin jäädä sillä kekkasin jackrusselin terrrierin, Frasieristakin tutun pomppivan ilopillerin. Tämä olisi täydellinen, terhakka ja sopivan haastava lenkkikaveri Kangaslammen luontopoluille.

Siis toisiaan vain olisi, sillä eihän meidän ole mahdollista koiraa ottaa. Mihin se laitettaisiin kun taas oikeasti reissun päälle päästäisiin? Toki esimerkiksi Pihtiputaalla asuu eräs nimeltä mainitsematon henkilö, jonka syli olisi enemmän kuin avoin pikkuruiselle hoitokoiralle, mutta eihän lemmikkiä kuitenkaan oteta sen vuoksi, että sille pitää suurimman ajan vuodesta etsiä hoitokoti. Isäntä ehdotti sellaista pehmokoiraa, mutta tuohon en oikein lämmennyt. Hmph. Raahaa sitä nyt sitten hihnassa luontopolulla, mitä siitä ihmisetkin sanoisivat?

No, kun sitten tulimme tänne Espanjaan, niin iski aasikuume. Voi että, miten kivaa olisi, jos olisi ihan oma aasi. Voisi kopsutella sen selässä pitkin Mijas-vuoren rinteitä ja talutella sitä pitkin rantakatua. Välillä pysähtyä rantakuppilaan jossa aasi saisi kupillisen vettä ja muutaman porkkanan ja minä ottaisin tietysti lasillisen punaviiniä. Sitten jatkettaisin matkaa, minä ja Ihaa. Voisin virkata aasilleni kirjavan loimen, ettei sitä yöllä palelisi ja nyplätä kauniit pitsiset suitset. Mutta, mutta…. taas isäntä kiskaisi maan pinnalle. Missä aasia voisi pitää? Terassilla? Ja mitäs sitten kun lähdetään takaisin lentokoneella Suomeen, eihän aasi voisi ainakaan matkalaukussa matkustaa. Tai edes edessä istuvan penkin alla niinkuin pienet matkustavat koirat. Eli en sitten saanut aasiakaan.

Mitä minä sitten sain? No, minä sain…. tupajumin.

Uudessa asunnossa asuttiinkin jo

Edellisessä postauksessa kerroinkin, että meille tuli muutto eteen. Saimme vuokrattua netin kautta täältä Torreblancasta asunnon, joka on yhtä huonetta isompi kuin aiempi, eli tässä on kaksi makkaria. Varustetasoltaan asunto on myös edellistä parempi ja innoissamme teimme asunnosta vuokrasopimuksen toukokuun alkuun, jolloin meillä on tarkoitus palata jo takaisin kotiin. Hieman asunto tuntui tunkkaisen oloiselta, koska se oli ollut pitkään tyhjillään, ja sovimmekin vuokrananatajan kanssa, että siivoamme itse sen ennen muuttoa. Eiköhän luuttuamisella ja tuulettamisella tunkkaisuuskin häviäisi.

Siivotessamme huomasimme yhtä nojatuolia siirtäessä, että lattialla on sahanpurua. Sitä ihmetellessä käänsimme tuolin ylösalaisin ja kappas vaan, sen puujalat oli nakerreltu pieniä reikiä aivan täyteen. Googlettamalla nakertaja paljastui niinkin inhaksi olennoksi kuin tupajumi. Ja tarkemman syynäyksen jälkeen asunnon melkein jokaisesta puisesta huonekalusta löytyi tupajumien aiheuttamia pyöreitä reikiä. Viestittelimme vuokraisännän kanssa asiasta ja eihän siinä muu ole auttanut, kun kantaa kaikki reikäiset huonekalut terassille odottamaan jatko-ohjeita.

Ihminenhän ei tupajumia kiinnosta eli siinä mielessä saamme olla rauhassa. Toki, jos emme olisi kerenneet kamppeitamme jo asuntoon roudaamaan, emme ehkä olisi tähän jääneet. Vuokraisännän kanssa olemme sopineet vuokrasumman alennuksesta ja kohtuullisesta korvauksesta, jota tämä jumiepisodi meille nyt aiheuttaa. Minun kantani on, että jos ihooni tulee yksikään reikä minkään öttiäisen työstämänä, niin minun vuokrasuhteeni päättyy siihen, siitä ei neuvotella. Sängyistä emme ole löytäneet näkyviä reikiä, eikä niiden alla ole ollut sahanpurua, joten ehkä ne ovat säästyneet. Netistä luin, että jos kuuluu tikittävää ääntä, niin se tulee siitä, kun jumin toukka iskee pupeltaessaan päätään puuseinämään. Kovapäinen pupeltaja.

Tuumasin, että eihän tuo elämä kyllä jumireppanalla kummoista ole. Pupeltaa nyt puuta melkein elinikänsä. Ei suklaata, ei punaviiniä, ei kesäteatterin jälkeistä grillimakkaraa. Ja kun on tarpeeksi kauan puuta pupeltanut ja tullut siinä sivussa aikuiseksi, niin ainut tehtävä on sen jälkeen löytää toinen aikuinen jumi, lempeillä hieman ja laskea sitten munat jollekin suotuisalle puualustalle. Siten jälkeläiset pääsisivät jatkamaan yhtä puunmakuista ja tylsäntuntuista eloa niin kuin sillä itselläänkin oli ollut. Olemme kyllä huvittuneina huomanneet, että hutejakin näköjään rapatessa eittämättä tulee. Muutama pyöreä reikä on nimittäin löytynyt rottinkikalusteesta, pinnan jälkeenhän rottingissa ei ole kauheasti mitään syötävää.

Lemmmikiksi en tupajumia kuitenkaan huoli, vaikkakin sen saisi hyvin tuotua lentokoneessa kotiin, se mahtuisi oikein hyvin matkalaukkuunkin. Tosin se kerkeäisi matkan aikana syömään matkalaukussa olevat puuhelmeni ja tuliaisiksi ostamani hollannikkaat (ai niin, täältä ei tuoda hollannikkaita vaan viuhkoja mutta eniwei). Ehkä se sittenkin matkustaisi penkin alla, lentokonettahan se ei pystyisi kaiketi syömään, ainakaan kokonaan.

Sen kanssa olisi hyvin vaikea harrastaa mitään, esimerkiksi agilityä tai näyttelyitä eikä sillä voisi ratsastella täälläkään Mijas-vuoren rinteillä. Kotona se söisi sitten heti meidän mööpelit. Kyllä se on paras jättää tänne Espanjan lämpöön jo siksikin, että en ikinä pystyisi virkkaamaan niin pientä hupparia.

Valheen lyhyet jäljet

Nyt sitten paljastan, mikä viime postauksessa kertomistani tarinoista oli osittaisesti totta. No, kanoottiretki oli ihan täyttä lööperiä, mikä saattaa tulla kyllä monelle täydellisenä yllätyksenä. Täällä ei vielä kuitenkaan ole ihan niin lämmintä ollut, että olisimme meressä käyneet kastelemassa edes varpaitamme saati sitten, että olisi tehnyt mieli lähteä merelle meloskelemaan.

Niinikään George Clooneysta ei ole ollut mitään havaintoa eikä hän ole tosiaankaan tunkeutunut pöytäämme, eikä kukaan muukaan. Ei kaamasessa eikä selvin päin. Ainut ”julkkis”, jonka olemme täällä nähneet, on Suomen oma George Clooney eli huutokauppakeisari vaimoineen. Satuttiin samaan kuppilaan jossa kyseinen keisari istui seurueineen nauttimassa päiväkahviaan. Keisarikin pysyi omassa pöydässään ja vaikutti olevan ihan selvin päin. Ja vielä täytyy selventää, ettei isäntäkään ole oikeasti siis karhua tappanut, ei millään välineellä saatika sitten paljain käsin. Mutta hengästynyt hän välillä kyllä on ollut, etenkin silloin, kun patikoimme kukkulalle tervehtimään El Toroa.

Kaikki koruni onnistuin täällä kyllä kadottamaan. Otin kerran Hopeaseppien työpajalle mukaan kaikki helyseni sillä ajatuksella, että siellä voitaisiin puhdistaa ne oikein ultraäänipesulaitteella. Pesun jälkeen korut jätettiin talouspaperin päälle kuivumaan ja kyllähän niistä tuli sangen kirkkaat ja säihkyvät, aivan kuin uudet. Kun lähdimme sitten kotiin, myttäsin helyt vain paperin sisään ja paperinyssykkä reppuun muitten nyssyköiden joukkoon. Tunnustaudunkin nyt tässä julkisesti olevani siis melkoinen nyssykänkeräilijä.

Muutaman päivän päästä sitten yhtäkkiä muistin, että pitäisiköhän laittaa korvikset korviin mutta sitä helynyssykkää ei löytynyt enää mistään. Todennäköisesti olin heittänyt nyssykän repusta roskana roskiin, ei olisi ensimmäinen kerta kun siivousvimma iskee väärässä paikassa väärään aikaan (olen pessyt aikanaan pesukoneesssa aivan uutukaisen Ipodini). Täällä mukanani oli vain hopeakoruja, mutta niitäkin oli useita ja yksi riipuksista oli täysin korvaamaton. Onneksemme en hukannut samaan syssyyn sitä rooman ajan käätyä, se olisi kyllä harmittanut vielä potenssiin sata. Emmehän me tosin sitä käätyä edes löytäneet.

Koronauutisia Fuengirolasta

Tässä taas tietopläjäys täällä vallitsevasta koronatilanteesta. Ilmaantuvuusluvut ovat tulleet yhä alaspäin, keskiviikkona 10.3. tuo luku oli Fuengirolassa 99, kun se muutama viikko sitten oli yli 800. Rajoitukset ovat kuitenkin edelleen samat, eli maskipakko julkisissa paikoissa ja ulkonaliikkumiskielto öiseen aikaan ovat edelleen voimassa. Samoiten kokoontumisrajoitukset ja liikkeiden aukiolorajoitukset jatkuvat. Eli ihan tätä tämän päivän normaalia.

Vaikka olemme jo tottuneet täällä käyttämään kaikkialla tuota naamamaskia, niin joskus, onneksi harvoin, vieläkin unohtaa laittaa sen naamalle ulos lähtiessään. Tässä yhtenä aamuna auringon nousun aikaan pyyhälsin into pinkeänä tuonne rantakadulle lenkille ja yhtäkkiä siinä käppäillessäni hokasin, että eihän minulla ole maskia. Herttinen sentään! Iski hirveä sydämentykytyspaniikki, sillä maskitta viilettämisestä ropsahtaa täällä satasen sakko ja poliiseja partioi kaduilla verraten ahkeraan. Kaupat eivät olleet vielä auki, ja vaikka olisivatkin olleet, niin eihän niihin ole asiaa ilman maskia. Eikä minulla ollut kyllä rahaakaan.

Sitten muistin, että juoksijoilla ei kaiketi tarvitse olla maskia koko ajan kasvoillaan, joten eihän minun auttanut muu, kuin tekeytyä juoksijaksi ja hölkötellä rennonoloisesti takaisin asunnolle hakemaan suojaa naaman eteen. Siinä sitten puuskutin naama punaisena kotioven välissä ja kun henki taas vähänkin alkoi taas kulkemaan, vetäisin maskin renksut korvien taakse ja lähdin takaisin lenkkipolulle.

Olipa mukavaa, kun kävit lukemassa taas blogiamme, kommentit ovat aina yhtä tervetulleita ja olemme niistä kiitollisia. Pysykäähän terveinä!