Sleeping bussilla Pakseen

Kun Netflixissä sarja oli katsottu loppuun ja Menthoksien aiheuttama turvotus masuista suurimmalta osin väistynyt, oli aika hyvästellä Vientiane ja jatkaa taas matkaa. Olimme kuulleet ja lukeneet paljon hyvää 4000 Islandsista, joka sijaitsee Laosin eteläosassa ja koostuu keskellä Mekong-jokea sijaitsevista tuhansista pikku saarista.  

Tutkittuamme karttaa ja huomattuamme, kuinka pitkä matka noille saarille noin maantieteellisesti olikaan, teimme kompromissipäätöksen matkaamalla ensin läheiseen kaupunkiin Pakseen. Siitä jatkaisimme sitten muutaman huilipäivän jälkeen yhdelle noista lukemattomista saarista, Don Detille. Eli, ei muuta kuin kamat jälleen pakettiin ja sleeping bussilla Pakseen!

Nukkuma bussi, arvaa nukuttiinko?

Bussimatka Pakseen kesti noin 12 tuntia, tuon matkan päätimme matkata sleeping bussilla, joka lähtisi Vientianesta yhdeksän aikaan illalla ja olisi seuraavana aamuna yhdeksän tietämillä perillä. Eli aikonuksenamme oli siis nukkua kunnon yöunet matkan aikana ja sitten virkeinä saapua Paksen aamuun. Niinhän sitä luulisi.

Sleeping bussit olivat täällä Laosissa hieman toisenlaisia kuin esimerkiksi Vietnamissa. Näissä busseissa makuupaikkoja oli kaksi vierekkäin, paikat olivat vähän niin kuin makuuloosseja. Loossi oli pikkusen yli metrin levyinen. Pariskuntana me mahduimme siihen hyvin (paitsi miesmatkaajan jalat eivät mahtuneet täysin suorana olemaan), mutta kun ajattelee yksin matkustavaa, joka saa vierellensä makoilemaan ihan vieraan henkilön, niin se saattaa olla himppasen epämiellyttävää. Tai riippuu viereen tulevasta henkilöstä, esim. vaikka George Clooney, ei paha. Ainakaan joistain naisista.

Ennen kuin pääsimme matkaan, oli meillä jo ongelma. Bussiin oli myyty paikkaliput ja kun menimme lippujemme osoittamille paikoille, huomasimme, että ne oli jo varattu. Kaksi hollantilaista poikaa kölli jo tyytyväisenä niillä paikoilla ja heillä oli ihan oikeasti annettu samat paikat kuin meille. Eivätkä he niistä luopuneet, tietenkään. En minäkään olisi. No, me pakkasimme itsemme bussista ulos ja virkailija alkoi selvittämään asiaa. Pikkuisen tuli dejavu-tunne, tällaistahan meille oli sattunut ennenkin.

Viimein saimme kuin saimmekin paikat bussista ja pääsimme matkaan. Makuupaikat olivat yllättävän mukavat loikoilla, niissä oli ihan kunnolliset tyynyt ja peitotkin. Tosin varmaan muutaman muun nukkujan jäljiltä. Pari kertaa yön aikana pysähdyimme suurin piirtein ei missään ja koska vessoja ei ollut matkan aikana näköpiirissä muualla kuin siinä bussissa oleva, oli sinne jossain vaiheessa yötä pakko mennä. Ja jos edellä käynyt tyttö kertoi, ettei ole moista bussin vessaa nähnyt edes puolen vuoden Intiassa reissaamisensa aikana, se kertokoon kaiken, minun ei enää tarvinne.

Auringon nousun säteet saattelivat loppumatkamme Pakseen. Nukuttinko bussissa, no eipä nukuttu. Tiet täällä päin eivät olleet sen paremmassa kunnossa kuin ylempänäkään Laosia ja täälläkin töötit ovat hyvin yleisessä käytössä, myös yöaikaan. Paksen bussiasema oli lähellä hotelliamme joten perille päästyämme hätistelimme innokkaat tuktuk-kuskit kimpustamme ja käppäilimme hotellille nukkumaan.

Onnea meille

Ensimmäinen päivä Paksessa meni tietysti ihan harakoille valvotun yön jäljiltä. Seuraavana päivänä olimme jo virkeinä vuokraamassa skootteria ja lähdössä ajelemaan pitkin maaseutuja. Tiedossamme oli, että jossain lähistöllä sijaitsisi hieno vesiputous,  joten sitä kohtihan skootterin eturengas suunnattiin osoittamaan (loppupeleissä oli ihan väärä suunta). Perille päästyämme sitten äkkäsimme, että joki siellä kyllä oli, mutta mitään vesiputousta ei ollut. Tätä emme jääneet kyllä kauaa suremaan, sillä tuo joen vierus olikin äärimmäisen kaunis. Täällä oli kyllä jingit ja jangit taas kohdillaan.

Alueella oli muutama rakennus ja ravintola, jotka olivat melko rähjäisiä ja huonokuntoisia. Kaikenlaista kamaa oli pihan reunukset täynnä. Yksi mies siellä korjaili näitä rakennuksia kahden koiran nahistellessa pihamaalla. Paikka näytti olevan täysin hylätty ja toimimaton. Yritimme mieheltä saada jotain tietoa paikasta, mutta hän vain nosteli olkapäitään ja sanoi laosiksi varmaan jotain sen kaltaista, että menkäähän siitä ihmisiä kiusaamasta, mutta sillei ystävällisesti.  

Koska tuona päivänä sattui olemaan 37:s hääpäivämme, riehaannuimme ottamaan siellä joen rannan kallioilla itsestämme joenvierusselfieitä. Varsinaiset selfie-ammattilaiset asialla! Paikalle osunut paikallinen joutuikin antamaan tähän kuvaussessioon panoksensa päätymällä napsimaan meistä muutaman gigallisen kuvia. Joistakin tuli kyllä niin korneja, ettei niitä hirvennyt edes säästää.

Hääpäiväämme päätimme sitten juhlistaa syömällä jotain muuta kuin paikallista sapuskaa. Niinpä ajauduimme matkan varrella olevaan ravintolaan syömään Club Sandwitchit ja RANSKALAISET. Eipä oltu syöty ranskalaisia mies/naismuistiin ja kylläpä maistuivat hyvälle, hyvä oli kyllä voileipäkin. Ja illalla vielä skoolattiin oluttölkkösillä ja muisteltiin menneitä. Onnea me, kiitos, että olet siinä.

Sitten se oikea vesiputous, Tad Yuang

Seuraavana aamuna otimme sitten suuntiman sinne ihan oikealle vesiputoukselle. Sinne oli hieman pidempi matka ajella kuin minne edellisenä päivänä ajelimme, mutta kyllä taas näkymät kiittelivät perillä.

Täällä Tad Yangin vesiputouksella oli kaikenlaista kauppaa parkkipaikan ja vesiputouksen välissä, mutta kaikki näytti tosi siistiltä ja huolletulta. Itse vesiputoukselle oli muutama sata rappusta laskettelua, mutta rappuset olivat melko helppokulkuisia eikä väkeäkään ollut tungokseen asti. Oikeastaan tuollakaan ei ollut juuri ketään muita kuin me ja sitten tietenkin muutama sata kiinalaista.

Kyllä oli kaunista ja vesiputous oli mahtava, itse asiassa vesiputouksia oli  kaksi ihan rinnakkain. Polkua pääsi kulkemaan ihan vesiputouksen alatasanteelle, mutta siellä kyllä kastui pahanpäiväisesti, vaikka polku jäi putouksesta vielä kauaksi. Miesmatkaaja kävi kastelemassa tuolla itsensä, minä tyydyin ihastelemaan putousta kuivemmilta tasanteilta.

Vesiputouksen ylätasanteella oli kaunis käppäilypolku ja picnic alue eväsretkiä varten. Täälläkään ei ollut muita, paikallisia lapsia oli uiskentelemassa joessa ja vähälukuinen nuorisojoukko oli kerääntynyt kiville istuskelemaan ja seurustelemaan. Tänne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, varsin,  jos mukana olisi ollut termarikahvit ja voileipiä käärepaperissa. Ja tietysti kanelipullaa.

Aurinko alkoi painua maillensa kun viimein ajelimme takaisin Paksen kaupunkiin. Ja upea olikin laskeva aurinko, joka viime säteillään syleili kaupungin, pikkuhiljaa väistyen, kuin hyvästellen.

Paksesta löytyi sentään käsidesiä

Pakse oli kaupunkina isompi, mitä kuvittelimme. Monissa matkablogissa on kerrottu Paksen olevan vain läpikulkukaupunki mentäessä 4000 Islandsille, Kampodzaan tai Vietnamiin. Ja näin varmaan on, sillä kaupungissa joka kadun kulmassa oli bussiyhtiöiden mainoksia näihin lähtevistä bussimatkoista.

Eihän Paksen kaupungissa juuri mitään erikoista ollut. Ravintoloita, kahviloita, putiikkeja kadun vieret väärällään, ei oikeastaan muuta. No, tietenkin muutama temppeli. Ja käsidesiä löysimme viimein ihan hotellimme viereisestä pikkukaupasta. Täytyy ihan mainita sellainen erikoisuus, että tässä nimenomaisessa kaupassa myyjät olivat kaikki järestään kuin myrkyn nielleitä. Tämä oli hyvin erikoista, koska koko maassa oloaikanamme olimme tottuneet ihmisten ystävällisyyteen ja iloisuuteen. Että tällaisestakin piirteestä joku voi saada erikoismaininnan, vaikkakin vain sitten vähäpätöiseen matkablogiin.

Vietnamin viisumit hakuun

Meillä alkoi Laosin viisumien loppupäivä häämöttämään joten tulevaisuutta piti oikeasti taas ihan alkaa miettimään. Toki tiesimme, että Vietnamiinhan sitä seuraavaksi mentäisiin. Joten viisumit piti jotenkin saada hankittua ja tietysti laiskoina yritimme ensin hankkia nettiviisumit.

Netistä saa kyllä hankittua Vietnamiin yhden kuukauden viisumin (viime reissulla hankimme kuukauden nettiviisumit), mutta rajan voi tällä viisumilla ylittää vain joillakin erikseen ilmoitetuilla maarajapisteillä. Kolmen kuukauden viisumia ei netistä saa, vaan sitä pitää hakea Vietnamin konsulaatista tai lähetystöstä. Paksessa sattui onneksemme olemaan Vietnamin konsulaatti. Yhdet valokuvat piti liittää viisumihakemukseen ja maksaa 50 dollaria/hakemus ja kolmen päivän päästä saimme hakea konsulaatista valmiit oleskelulupamme. Ei siis vaatinut hirveitä.

Viikonloppulomalle Don Detille

Tuon kolmen odottelupäivän päätimme viettää yhdessä niistä Mekong-joen tuhansista saarista, Don Detillä. Lähdettäisiin vähän niinkuin viikonloppulomalle maalle, Paksesta saarelle pääsi kolmen tunnin bussi-istumisella + lyhyellä venematkalla.

Jo edellisenä iltana kävimme varaamassa naapurihotellista (hotelli, missä olimme Paksessa oloaikamme asuneet, oli taas huono valinta, ei nyt ihan helvetin esikartano mutta jotain sinne päin) huoneen kolmen päivän päähän ja sopimassa, että voisimme jättää matkalaukkumme sinne hotellille säilöön. 

Aamulla pakkasimme kolmen päivän tarvikkeet reppuihimme, tönimme paksukaismatkalaukkumme naapurihotelliin säilöön ja lähdimme pikkubussilla matkaan.

Seuraava postaus tulossa siis aivan ihanalta Don Detin saarelta, siihen asti kuulemiin!