Pleikussa pyörähtämässä
Buon Me Thuotista siirryimme eteenpäin taas kätevästi pikkubussilla. Matka seuraavaan kaupunkiin eli Pleikuun kesti noin kolme ja puoli tuntia ja maksoi yhteensä 500 000 dongelia eli reilu 15 euroa. Bussimatka meni alkuun ihan mukavasti, puolivälissä pysähdyttiin taukopaikalle syömään ja tuo taukopaikka oli kyllä siitä ankeimmasta päästä missä ollaan konsanaan pysähdytty.
Paikka oli likainen ja ankea, eikä siellä oikeastaan mitään ruokaa myyty eikä myyty oikein mitään muutakaan. Pari pientä sipsipussia saimme sieltä ostettua ja koska repun sivutaskusta löysimme vielä kaksi Snickersiä niin ei ihan nälkäkuolema päässyt yllättämään tuolla matkalla. Bussikuski kävi itse keittiönomaisessa nurkassa paistamassa itselleen lounasta ja me odottelimme pihalla, että herra sai appeensa syötyä. No, tulihan siinä kuitenkin jaloiteltua istumisen välillä sekä henkäiltyä raitista vuoristoilmaa. Tosin tuon raittiin vuoristoilman lisäksi nenän hajunystyröitä hellittiin vahvoilla luontaisilla aromeilla joita myös nautaeläimen päästöiksi kutsutaan.
Taukopaikalta pääsimme jatkamaan matkaa vain muutaman kilometrin verran ennen kuin bussimme hajosi. Onneksi takana tuli saman firman busseja jotka noukkivat meidät matkalaiset siitä tien pientareelta kyytiinsä. Tilaa meille tehtiin siten, että etupenkillä matkanneet paikalliset kyörättiin pienille puutarhatuoleille bussin käytävälle istumaan ja meidät kermapyllyt ohjattiin kuskin viereen etupenkille. Ei yhtään kyllä kehdattu katsoa, millä fiiliksellä nämä puutarhatuoleille komennetut matkaa jatkoivat, kaipa nämä paikalliset ovat kaikkeen tottuneet.
Olimme varanneet Agodan kautta Pleikusta hotellihuoneen joka olikin hieman erikoinen, sellainen pieni mökin tapainen majoitus. Luulimme siis varaavamme mökin jostain hotellin sivurakennuksesta mutta paikan päällä ilmenikin, että nämä pikkumökkiset olivatkin hotellin katolla kuudennessa kerroksessa. No nyt oli sangen erikoista, näitä söpöjä puolikkaan tynnyrin muotoisia mökkejä oli vierekkäin kolme. Pienihän toki tuo huone oli mutta sievä ja siellä oli kaikki tarvittava mitä nyt hotellihuoneessa yleensäkin on.
Juuri kun asetuimme mökkiimme, alkoi taas satamaan ihan kaatamalla vettä, mutta sateesta huolimatta oli pakko lähteä etsimään ruokaa, koska koko päivänä olimme syöneet vain vähän sipsiä ja suklaatia. Meillä on mukanamme vain yksi sontikka joten olimme tosi kiitollisia kun hotellin respasta lähetettiin meille toinen. Onneksi löysimme melko läheltä hotellia ravintolan, jossa saimme vähän vaihtelua riisisapuskaan sillä paikassa sai ihan länsimaista ruokaa. Suut suikeina pistelimme sitten herkkusieni-kanapastaa ja pulled pork-tacoja luukuista sisään ja ihan varmasti kuulin kuinka mahahapot huusivat iloissaan: hallelujaa pojat, vihdoinkin saatiin töitä!
Kun masut pinkeinä ja kintut märkinä palasimme sitten takaisin hotellille, respan henkilö ilmoitti, että hän halusi siirtää meidät ihan tavahuoneeseen koska satoi niin paljon vettä. Ei siinä päästy ihan varmaan tietoon, miten se vesisade vaikutti mökissä asustamiseen mutta päätimme ottaa neuvosta vaarin ja siirtyä siihen tavalliseen hotellihuoneeseen. Olisiko mökin katto vuotanut tai jotain, olimme kuitenkin tavahotellihuoneeseen lopulta ihan tyytyväisiä, olihan se paljon isompi ja mikä on tärkeää ainakin näin sadekaudella niin se oli kauttaaltaan vesitiivis.
Seuraavana päivänä jalkauduimme kaupungille syynäämään mahdollisia nähtävyyksiä joita kaupungilla ei kyllä ollut kovinkaan runsainmitoin tarjota. Toki tämän tiesimme jo tullessa, sillä kaupunki olisi meille vain läpikulkupaikka matkalla kohti Laosin rajaa. Aikamme talsittuamme kaupungilla, ja koska ei näyttänyt satavan, päätimme vuokrata hotellista mopedin jolla sitten ajelisimme hieman kaupungin ulkopuolella. Pitkälle ei sillä mopedilla päästy kun Pasanen huomasi, että jarrut eivät siinä mopedissa kunnolla toimineet joten teimme U-käännöksen ja kävimme hotellilla mopedin vaihdossa.
Ensimmäisenä ajelimme kaupungin hienoimmalle temppelialueelle joka oli kyllä hieno ja suuri, mutta vain osassa aluetta pääsi kiertelemään. Tosin sinne ei ollut mitään pääsymaksuakaan, joten ei kannattanut siitä kauheasti alkaa harmistumaan. Paikka oli tosi rauhallinen, munkkeja liikuskeli alueella melko harvalukuisesti eikä maallisia henkilöitäkään näkynyt kuin muutama.
Googlemapsista selvitimme, että n. 30 km kaupungista olisi joku kaunis vulkaaninen kraateri joten sinnehän me sitten pitkästä matkasta huolimatta mopoilimme. Matkalla ajelimme muutaman pienen kylän läpi ja tuli taas todettua, ettei näillä seuduilla ole kyllä yhtään niin pientä kyläpahasta jossa ei olisi ainakin yksi kynsistudio, joogahuone tai spa. Näitä on siis ihan kaikkialla.
Maaseutu oli tosi kaunista palmuineen ja riisipeltoineen, täälläkin viljellään kahvia joten kahvipensaita näytti olevan taas silmänkantamattomiin. Pleiku sijaitsee siis vuoristoalueella keskiosassa Vietnamia, joten maisema on varsin vuoristoista ja tiet kiemuraisia ja jyrkkiä. Alueen tärkeimmät tuotannot pohjautuvat ennenkaikkea riisiin, puutavaraan ja paljolti myös erilaisiin käsitöihin. Siksipä suurin osa näistä vuoristolaisista eli bahnar- ja jaraikansasta saa elantonsa viljelmillä tai käsitöillä. Myös kynsien tekeminen ja niiden fiksaaminen on mitä suurimmalta osin käsityötä.
No, vulkaaninen kraateri kyllä löytyi mutta ei tietä miten olisimme sinne perille päässeet. Mapsin koordinaattien mukaan ajauduimme aina vaan jonkun paikallisen immeisen talon pihatielle. Tuli ihan sellainen dejavu-elämys, että olemme olleet aiemminkin perillä mutta emme kohteessa. Aikamme kuikuiltuamme nielimme taas harmituksemme ja ajelimme pyllyt puuduksissa sen 30 kilsaa takaisin hotellille. Kaupungin ulkopuolella olisi ollut myös hienoja vesiputouksia, mutta niille emme lähteneet edes yrittämään koska oli satanut niin paljon, että tiet olisivat todennäköisesti myös täällä melko huonossa kunnossa.
Vaikka täällä reissatessa ei tuolla ulkoisella habituksella ole niin kauheasti väliä, tuli Pasaselle tunne, että naamakarvoja voisi kyllä välillä vähän siistiä. Google maps näytti parturiliikkeitä olevan runsaslukuisesti hotellimme ympärillä mutta parin kilometrin kävely ei vaan tuottanut tulosta. Barberia ei joko ollut ollenkaan mapsin osoittamassa paikassa, se oli suljettu tai he eivät halunneet tehdä parranajoa.
Päätimme vielä tehdä kierroksen korttelin ympäri jospa se tuottaisi tulosta. Kulmassa olikin lupaavan näköinen liike nimetään For Boss. Sisällä odotteli pari liivipukuista nuorta tyylikästä herraa ja pari neitokaista, toivottelivat tervetuloa ja pyysivät istumaan, teetäkin tarjoiltiin heti. Ilmoitin heille haluavani parranajon ja tokihan se heiltä onnistuu. Paikan tyylikkyys ja hienovarainen toiminta kyllä viittasi, että nyt ei olla ihan halvimpaan paikkaan tultu, joten ajattelin kysäistä hintaa operaatiolle, käteisvarat olivat sillä hetkellä aika vähissä, ja jospa luottokortti ei kelpaisi. Täällä monessa paikassa maksaa voi vain käteisellä joten siksi maksutapa on aina hyvä kysellä etukäteen.
”Sir, hinta parranajolle ja trimmaukselle on 30000 VND”. Siis hetkinen, 30000 dongia, joka on 1 euro! Paikka, joka näyttää sellaiselta luksusparturilta jossa filmitähdet ja parempi väki käyvät. Hyväksyin tuon tarjouksen ja lopputulokseenkin olin todella tyytyväinen. Pojat ja neitokaiset olivat ilmeisesti aikalailla uusia bisneksessä joten kerroin heille kääntäjän avulla, että seuraavan kerran turistin tullessa liikkeeseen voitte huoletta antaa hinnaksi vaikka 300.000 dongia, ja se on vieläkin todella halpaa. Kaverit kiittelivät kovasti bisnesvinkistä poistuessamme.
Pleikussa ei ollut kovin paljoa nähtävää ja ne vähäisetkin nähtävyydet jäivät siis näkemättä. Mietintämyssyt päässä mietimme kuumeisesti mihin kaikkialle täältä oikein pääsisi. Toivakan myssyyn syttyikin lopulta valo ja hän ehdotti, että jospa mentäisiin rannikon suuntaan ja sieltä sitten piipahdettaisiin Da Nangissa. Nimittäin molempien purukalustossa on jatkuvasti jotain ongelmaa ja meidän täällä Vietnamissa hyväksi kokemamme hammaslääkäri on Da Nangissa. Yhtäsoittoa Da Nanagiin olisi kuitenkin turhan pitkä matka, ja bongasimme muutama sata kilometriä Da Nangin alapuolella kaupungin nimeltä Quy Nhonh. Sopiva välietappi meren rannalla.
Pleikusta varasimme pienen limousine bussikyydin yhteishintaan 340.000 VND. Limusiini olikin sitten ihan Amerikan luksusta; hierovat nahkapenkit selkänojan säädöillä, tunnelmavalaistus, selkänojien näytöt. Tosin turvavyöt puuttuivat, mutta eihän nyt näin hieno pikkubussi kolareita ajaisi, varsinkaan Vietnamissa.
Quy Nhonh, taifuunin runtelema
Reilun neljän tunnin leppoisan matkan jälkeen aloimme lähestyä Quy Nhonia ja rantakadulle päästyämme alkoikin karu totuus paljastua. Edellisen viikon taifuuni Kalmaegin keskus oli kulkenut suoraan kaupungin yli. Rantakadun ja sisempien katujen puita sekä sähkötolppia oli kaatunut paljon ja laatoitettu rantapromenadi oli aivan hajalla. Kivilaattoja oli hujan hajan ja rantahiekkaa oli kasautunut isoiksi kinoksiksi toiselle puolen katua. Kaupungin kaduilla oli runsaasti lasinsiruja ja muuta roinaa vähän kaikkialla. Meidän hotellin kattouima-altaan lasiseinät oli myrsky vienyt menneessän ja uima-alas oli suljettu. Ihminen on kyllä aika voimaton luonnonvoimien jyllätessä.
Täällä ei kuitenkaan itketä apua romujen keskellä kuten ehkä joissakin muissa maissa, vaan sinipukuisia smurffipartioita liikkui siivoilemassa ja kunnostamassa paikkoja. Pari rantakahvilan omistajaa oli jo kaivamassa kuppilaansa hiekan keskeltä.
Jos nyt jotain positiivista hakee tuosta taifuunista, niin suuri osa turisteista oli paennut paikalta ja hotellit yrittivät houkutella heitä takaisin alennetuilla hinnoilla. Meille tämä sopi mainiosti ja saimme todella hyvän ja siistin huoneen edullisesti, aamupalalla tietenkin. Lisäbonuksena hotelli antoi 20% alennuksen kaikista ruuista ja juomista, tätä luonnollisesti hyödynsimme. Skootterikin järjestyi hotellin puolesta.
Tämä Sala hotelli oli kyllä hienoista hienoin, siellä melkein teki mieli puhua kuiskaamalla kunnioituksesta tätä rakennusta kohtaan. Käytävän matot olivat niin pehmeät, että sinne upposi melkein nilkkoja myöten ja huoneessa pyyhkeet oli niputettu kanelitankojen somistamina. Kaikkialla oli kauniita kukka-asetelmia, hiljainen ja rauhallinen musiikki soi taustalla ja henkilökunta kyseli kaiken aikaa, että onko kaikki hyvin. Kylläpä meidän taas kelpasi vaikka samalla suretti hotellin ulkopuolella vallitseva kaaos.
Seuraavana aamuna sää näytti sen verran aurinkoiselta, että hyppäsimme skootterin selkään ja päätimme lähteä käymään noin 15 kilometrin päässä olevalle Ky Co beachillä. Tie tuolle rannalle kiertää ison merenlahden ja lisäksi loppumatkassa on vuori jonka joutuu ylittämään. Vuoren päälle pääsimmekin aika mukavasti, alaspäin laskeuduttaessa pienen bussivarikon kohdalla tuli sitten stoppi. Nimittäin varikolla ollut paikallinen huitoi käsillään käsimerkkejä joista ei voinut erehtyä, lisäksi tyyppi tehosti viestiään kuuluvalla äänellä ”no, no, stop, stop. Viesti oli ilmeisen selvä, tiet ovat poikki tästä eteenpäin.
Pyöräytimme mopolla ympäri ja päätimme mennä takaisin läheiseen kylään nauttimaan virvokkeita ja iltapäiväkahvit. Sekin oli helpommin sanottu kuin tehty, nimittäin kylän kaikki baarit ja kuppilat olivat kiinni taifuunin tuhojen vuoksi. Siispä ajelimme kuivin suin takaisin kaupungin keskustaan Highlands kahvilaan.
Sen suuremmin emme lähteneet mopolla vuoristoon seikkailemaan, koska sateiden jälkeen teitä oli näköjään poikki ja sortumavaara ilmeinen. Nautimmekin siis hotellimme antimista ja suunnittelimme jatkoa seuraavaan paikkaa, eli Da Nangiin.
Loppuun vielä kaupallisia tiedotteita.
Be safe. T&P