Tay Ninh
Saigonin eli Ho Chi Minh Cityn kaupunki alkoi aika nopeasti polttelemaan kulkurin jalkojen alla joten kolmen vietetyn yön jälkeen päätimme siirtyä seuraavaan kohteeseen. Itse asiassa maa ei alkanut polttelemaan vaan kastelemaan jalkojamme , sillä Ho Chin sää oli todella sateinen. Sääkarttoja ja – tutkia selailemalla päädyimme ottamaan suuntiman Saigonista pohjoisen suuntaan, samalla pienenä taka-ajatuksena oli, että voisimme rajan läheisyydestä sitten siirtyä kätevästi Kambodzan puolelle. Sadetutkien ja sääennusteiden mukaan tuolla olisi vähän paremmat säät kuin Saigonissa.
Paikka johon päädyimme oli Tay Ninh, noin 100 kilometria Saigonista pohjoiseen, siis sopivan bussimatkan päässä. Edellisessä postauksessa olikin jo maininta, että menimme aamulla väärälle bussiasemalle ja sieltä sitten ajelimme Grabilla oikeaan paikkaan. Puolessa välissä Saigonia ja Tay Ninhiä alkoi vaikuttamaan siltä, että olimme veikanneet ns. väärää hevosta, nimittäin vettä alkoi satamaan aivan taivaan täydeltä, tielläkin oli vettä jo kymmeniä senttejä ja autot matelivat kävelyvauhtia. No onneksi tuo oli vain vähän rankemman oloinen ukkoskuuro, mutta joka tapauksessa sää vaikutti aika sateiselta myös Tay Ninhissä.
Tay Ninhin bussiasema on muutaman kilometrin päässä keskustasta ja majapaikastamme. Olimme varanneet hotellin aivan ydinkeskustan tuntumasta. Majapaikka, Arina Luxury Hotel, vaikutti oikein siistiltä ja rakennuskin oli varmaan aika uusi. Huoneen ensivaikutelma oli todella hyvä, mutta ainahan kaikki ei mene niinkuin Strömsössä. Nimittäin ilmastoinnin kondessivesiputki oli ohjattu vessaan josta se sitten valutti vedet pitkin lattiaa. Ilman kenkiä ei ollut mitään asiaa toiletin puolelle, lisäksi osa vedestä ohjautui seinän väliin ja homeen haju oli melkoinen.
Mehän emme tällaista suvainneet, olimmehan varanneet luksusluokan hotellin ja maksaneet sen mukaisen hinnan (23€/yö) joten kävimme mainitsemassa asiasta hotellin respassa ja vaihdoimmekin huoneen rakennuksen toiseen päähän. Pientä lisäkorvausta vastaan, totta kai (+5€ = 28€/yö). Aamiainenkin kuului yöpymishintaan, ei se nyt ihan mannermaista tasoa ollut; vietnam kahvia, munakas, sämpylä, pari kurkkua ja tomaattia. Ja yllätyksenä vielä: kahvi ei kuulunutkaan aamiaisen hintaan. Seuraavina aamuina jätimme aamiaisen suosiolla väliin ja kävelimme parin korttelin päähän pikku kahvilaan, joka oli loistovalinta. Kahvilan nuori yrittäjäpariskunta teki hommaa täydellä intohimolla, hienostunut sisustus, mukava palvelu ja erinomainen aamiainen; granolaa, jugurttia, vastapuristettua tuoremehua, länsimaista kahvia.
Ensivaikutelma kaupungista oli hiukan outo kun tulimme kaupunkiin. Hiljaiset kadut, muutama auto siellä täällä, muutama skootteri pöristeli seassa. Missä ihmiset ? Missä hälinä ja torvien tööttäilyt ? Asia avautui parin päivän oleskelun jälkeen. Vaikka asuimme ilmeisesti kaupungin pääkadun varrella, paikalliset eivät olleet tottuneet siihen. Nimittäin muutaman korttelin päässä vietnamilainen hulina oli ihan samaa kuin muissakin kaupungeissa. Täynnä mopoja, autoja ja ihmisiä. Siis vähän kuin Jyväskylän keskusta, hiljainen koska kaikki asioivat Seppälässä.
Kaupungin outoutta lisäsi vielä se, että hotellimme edustalle oli parkkeerannut pari armeijan kuorma-autoa piiloutuneena naamioverkkojen alle. Lisäksi autojen katolle ja kadun varteen oli viritelty erilaisia antenneja. Aluksi epäilimme Vietkong sissien kuuntelevan suomalaisten turistien puhelin- ja nettiliikennettä, mutta totuus lienee joku muu koska emme joutuneet pidätetyiksi. Tai sitten meidän jorinat ja postaukset eivät heitä kiinnostaneet. Vietkong sissiliike loppui 1975, joten ilmeisesti asia kuitenkin liittyi armeijan johonkin harjoitukseen. Kaupungin laitamilla on armeijan tukikohta.
Mopon vuokrauskin onnistui kätevästi hotellilta sopuhintaan 150000 vnd / päivä. Respan tyttö kysäisi kyllä että ”onkos teillä ajokorttia”, mutta asia kuittaantui kun sanoin ”yes”. Korttia ei tarvinnut esittää. Seuraavana päivänä pörräilimme lähinnä kaupungilla etsien sopivia ruokapaikkoja sekä illalla vielä päätimme ajaa iltamarkkinoille. Kumpiakaan ei löytynyt.
Tay Ninhistä löytyy SunWorld, joka on eräänlainen teemapuisto läheisen vuoren huipulla. Näitä teemapuistoja löytyy muualtakin Vietnamista, esim. Hanoin läheltä sekä Da Nangista. Seuraavan päivän sää näytti sateettomalta, joten päätimme lähteä skootterilla katsastamaan miltä vuoren huipulla näyttää. Ainoa reitti vuoren huipulle oli köysirata / kondolihissi ja Toivakka otti pienen tuumaushetken, kestääkö pää niin korkeita paikkoja. Hyvin kesti.
Vaikka sää olikin sateeton kaupungilla, niin mitä lähemmäs pääsimme vuorta, sitä pilvisemmäksi sää kävi ja vuoren huipulla alkoikin sataa sitten ihan kaatamalla. Onneksi sade taukosi hetkesi ja saimme ihastella näkymiä vuorelta. Vuorella on myös valtavan kokoinen Lady-Buddha, joka suojelee sieltä kaupungin asukkaita. Vuorelta alas päästyämme alkoi satamaan ihan huolella, eikä meillä tietenkään ollut mitään sadeviittoja. Onneksi ala-aseman kioskin pitäjä hommasi meille sadeviitat. Tuokin sade oli paikallinen kuuro ja kaupunkiin päästyämme sade oli jo lakannut.
Hotellilla respan poika vinkkasi meille vielä isosta temppelialueesta joka oli muutaman kilometrin päässä meistä. Temppelialue olikin todella suuri aidattu alue, jonka sisällä mopo- ja autoliikennekin kulki. Me kävimme toteamassa yhden suuren temppelin sisällä, että taas on kultaa ja jalokiviä käytetty runsaasti.
Seuraavana päivänä lähdimme ajamaan läheiselle tekojärvelle, joka saattaisi olla ihan kaunista seutua. Noin 35 kilometrin mopoajelun jälkeen pääsimme kyllä järven lähelle, mutta se oli kokonaan suuren, monta metriä korkean tulvavallin takana, joten mitään siitä emme oikeastaan nähneet. Muutaman kilometrin ajelun jälkeen oli tulvavallin päälle tehty tie ja kävimme varmistamassa, että järvi siellä todellakin on. Googlemapsin mukaan edelleen muutama kilometri eteenpäin oli merkitty joku nähtävyys, mutta sekin tyssäsi siihen, että lähellä nähtävyyttä olevalla portilla aika tuiman näköinen tyyppi siivoili paikkoja ja samalla näyttäen meille, että kääntäkäähän mopo ympäri ja poistukaa käteni osoittamaan suuntaan. Siinä vaiheessa päätimme myös mopoilla takaisin hotellille.
Meillä oli majoitus varattu siis viideksi päiväksi hotellista ja olimme taas suurten kysymysten äärellä: jäädäkkö tänne vai jatkammeko matkaa. Viimeinen vaihtoehto voitti koska totesimme yhteen ääneen ”onhan tämä kaupunki jo niin nähty”.
Yksi vaihtoehto jota Saigonissa jo mietimme oli se, että jatkamme tästä pohjoiseen Kambodzan rajalle, joka on noin 40 kilometrin päässä. Toisaalta voisimme myös mennä ylöspäin Vietnamin puolella sen verran pohjoiseen, että pääsimme suoraan Laosin puolelle. Meitä ei tällä hetkellä Kambodza kauheasti kiinnosta, joten olisi turhaa maksaa 100 dollaria viisumeista ja porhaltaa sitten suoraan Kambon läpi Laosiin. Aikaahan meillä täällä Vietnamissa on runsaasti ennenkuin 45 päivän oleskelumme umpeutuu. Päätös jäädä Vietnamin puolelle oli yksimielinen.
Vexere.com sivustolta löytyy kätevästi Vietnamin bussireitit ja sieltä etsikelimme bussikyytiä seuraavaan kaupunkiin nimeltään Buon Ma Thuot. Suoraa linjaa tähän kaupunkiin ei sitten löytynytkään, joten teimme radikaalin ratkaisun ajamalla bussikyydillä takaisin Saigoniin josta sitten lentäisimme Buon Ma Thuotiin.
Tällä kertaa osuimme heti oikealla bussiasemalle Tay Ninhissä, varmaan siksi, että siellä on vain yksi bussiasema, ja toiseksi, varattuihin bussilippuihin kuului myös nouto hotellilta. Aseman tiskillä naishenkilö tarkasti lippumme, ja antoi sitten vielä 20.000 dongia rahaa. Ihan ei meikäläiselle auennut huonolla Vietnamin kielen osaamisella mikä tuo 20 kilodongin palautus oli, mutta epäilen sen liittyvän jotenkin siihen että bussimme vaihtui pienemmäksi mitä oli luvattu. Eipä siinä, ihan käypää valuutta tuokin, sillä saa täällä kupin paikallista kahvia.
Buon Ma Thuot
Bussimatka Saigoniin kesti takaisin suurin piirtein saman verran kuin menomatkakin paitsi että bussikuski meinasi unohtaa jättää meidät oikeassa paikassa lähellä lentokenttää pois joten pikkuisen ajettiin yli. Onneksi saimme paikalle aika nopeasti Grab-taksin jolla sitten pääsimme lentokentälle. Lentokentällä kerkesimme vielä juoda kupilliset kahvia kaikkien turvatarkastusten jälkeen.
Täällä Saigonin lentokentällä pitikin turvatarkastuksessa tyhjentää laatikoihin miltei koko rinkan sisältö sekä lisäksi housuista vyöt, ranteista kellot, taskuista metallikama ja jaloista sandaalit. Tarkkaa oli paitsi että Pasasen rinkkaan unohtunut täysi vesipullo meni läpivalaisusta läpi että heilahti. Englannista lähtiessämme rinkasta ei tarvinnut ottaa mitään näkysälle, riitti että laittoi rinkan hihnalle ja käveli itse portin läpi kaikkine kelloineen, takkeineen ja sandaaleineen. Eroja on siis lentoasemien käytänteissä ja aina on yhtä hölmö olo, että mitäs lootaan pistetään tällä asemalla.
Koneeseen meno keskeytyi siinä vaiheessa kun olimme kävelleet portista ulos ja ahtautuneet koneelle kuljettavaan linja-autoon. Kaikki matkustajat komennettiin takaisin sisään asemalle, virkailijasta sai sen verran selkoa, että tämä oli kapteenin päätös koska lentämiseen olisi liian huono sää. No, kyllähän silloin toki vettä satoi, mutta ei kai nyt kone sokerista ollut? Vai liekö ollut sitten itse kapteeni sokerinen, sillä Da Nangiin lähtevä lento nousi taivaalle normaalisti. Säätietoja selaillessa huomasimme, että todellakin myräkkä oli tulossa, sama taifuuni Kamalaegi, joka oli tehnyt tuhoja jo aiemmin Filippiineillä. Koska ei ollut nyt kunnollista tietoa viivästyykö lento kuinka kauan vai peruuntuuko tykkänään, lähdimme yläkertaan ostamaan syömistä. Kun sitten palasimme lähtöportille takaisin, oli jo boarding täydessä vauhdissa uudelleen, lentäisimme siis sittenkin.
Meillä oli Pasasen kanssa lentokoneessa peräkkäiset paikat sillä lento ei kestäisi tuntiakaan, joten ei ollut lippuja varatessa niin nökönuukaa vaikka ei saatukaan vierekkäisiä paikkoja. Paitsi tietysti tällä lennolla olikin sitten ihan vatsanpohjassa tuntuvat turbulenssit, ja koska ei ollut Pasasen käsivarsi vieressä mitä puristaa (enkä toki kehdannut lähteä vieressä olevaa vietnamilaista käsivartta hamuamaan) piti vain pistää silmät kiinni, puristella käsinojia ja hokea mielessään: turbulenssi ei ole vaarallinen, turbulenssi ei ole vaarallinen, turbulenssi ei ole vaarallinen….
Sen verran kone heittelehti matkan aikana ja myös laskeutuessa, että kapteeni sai muhkeat aplodit koneen pyörien ottaessa kosketuksen Buon Ma Thuothin lentokenttään. Nykyäänhän ei enää kapteenia aploreedata niin kuin aikoinaan mutta silloin kun on aihetta kiitokseen siitä, että huonoista olosuhteista huolimatta pääsee turvallisesti maan pinnalle, silloin minäkin taputan.
Ilta oli jo pimenemässä kun pääsimme lentoasemalta ulos ja ennenkuin kerkesimme lähteä hotelille, meni koko lentoasema kiinni, kello oli siis kuusi illalla. Vettä sateli ihan taas kunnolla ja koska emme saaneet varattua jostain syystä Grab-taksia, otimme paikallisen tava-taksin joka yllätys yllätys tuli halvemmaksi mitä Grab olisi tullut. Ajelimme n. puolen tunnin matkan hotellille rankkasateessa ja melkoisen kovassa tuulessa. Hotellilla seurasimme Kamalaegiksi nimetyn taifuunin kulkua, sen oli povattu kulkevan juuri keski-Vietnamin yli aiheuttaen kovia tuulia ja sateita. Loppupeleissä nuo sateet ja tuulet jäivät ainakin niillä seuduilla vaisuiksi, povatusta 490 millin sateesta satoi vain murto-osa eikä tuulikaan kattopeltejä pahemmin kolisuttanut.
Olimme varanneet tästä hotellista majoituksen vain yhdeksi yöksi ja vaikka hotelli oli ihan kelvollinen, päätimme vaihtaa majapaikkaa lähellä sijaitsevaan Hami Gardeniin joka ainakin Agodan sivuilla näytti varsin mukavalta paikalta viidakkopuutarhoineen ja uima-altaineen. Ja kyllähän vaihto kannatti, samaan hintaan saimme tosi mukavat puitteet ihan vaikka vaan aloillaan lokotteluun. Hotelli oli aivan ihana, henkilökunta ystävällinen ja palvelualtis (niinkuin täällä nyt on kaikkialla) ja huoneen hintaan kuuluva aamiainen maittava. Paitsi se vietnamilainen kahvi, joka vielä vaan saa varpaan kynnet kiprustelemaan.
No, eihän me jaksettu kauaa olla aloillamme eikä loikoilla uima-altaalla vaan vuokrasimme pariksi päiväksi skootterin jolla suhailimme niin, että kilometrejä tuli varmaan parisataa, auringon polttamia käsivarsia neljä ja punaisia nenänpäitä kaksi. Skootterin päivävuokra oli 150 000 dongia eli n. 5 euroa eikä täälläkään kyselty sen enempää ajokortin perään kuin edellisessäkään paikassa.
Vaikka aamiainen tässä hotellissa oli hyvä, ruokalista olikin sitten sellainen, ettei me ruokaronkelit tahdottu löytää siitä oikein mitään syötävää. Ensimmäisenä päivänä rohkaistuimme tilaamaan jotain mausteista riisiä joka oli niin mausteista, ettei siihen yksi olutkolpakko riittänyt kyytipojaksi sitten millään. Ruoka oli myös kovin hintavaa joten kävimme syömässä sitten loppuajan kaupungilla jonne pääsimme kätevästi ajelemaan skootterilla.
Toisena iltana hotellissamme oli häät. Häävalmistelut alkoivat heti aamulla, ulos järjesteltiin ruokailuryhmiä juhlaväelle ja allasalueelle viriteltiin jumalattoman suuria ämyreitä, näin vietnamilaiseen tapaan. Täällähän juhlitaan kovin äänekkäästi, musiikki soi nappulat kaakossa ja odottakaas vaan, kun päästään karaokevaihteelle…. Mutta, mutta, häiritsevää melua ei tullutkaan sitten koko iltana vaan kaunis musiikki soi hiljaa koko illan, toki puheet pidettiin äänekkäästi mikin kautta ja mekin siitä jotain saimme selvää koska puolet puheista oli englanniksi länsimaalaisen sulhon vuoksi (tämä tiedettiin siksi, että sulho oli samaan aikaan aamiaisella eikä vietnamilainen juhlakostuumi meitä hämännyt). Illalla olimme sitten kuin Ulla Taalasmaat terassilla notkumassa kaulat pitkällä mutta emme nähneet rehevien puskien vuoksi edes yhtä pientä vilahdusta morsiusparista. Hemmetin puskat.
Missäs kaikkialla me sitten skootterilla ajelimme? No tietysti pitkin maaseutuja ihailemassa tätä Vietnamin upeaa luontoa. Näillä huudeilla viljellään pääasiassa kahvia, Buon Ma Thuot tunnetaankin Vietnamin kahvipääkaupunkina, joten siellä missä ei ollut riisipeltoja, kasvoi kahvipensaita ihan silmänkantamattomiin. Miltei jokaisen talon pihassa ja osin myös kaduilla kuivatettiin ison pressun päällä kypsymisen eri asteissa olevia kahvipapuja. Buon Ma Thuotin kahvista sanotaan, että sen maku on voimakas ja monipuolinen ja siinä on usein suklaisia, hedelmäisiä ja pähkinäisiä vivahteita. No, meistä siinä oli vähän liiankin voimakkaita vivahteita, joten kävimmekin usein kahvilla Highlandissa (vastaa melkein Starbucksia) josta saimme suhteellisen hyvää americanoa.
Skootterilla suhaillessa ajauduimme Elephant Rockille, joka on Vietnamin suurin kivi. Se tunnetaan myös nimellä Mother Elephant koska kivi näyttää ihan makaavalta elefantilta. Noin viiden kilometrin päässä on pienempi kivi, joka makaa keskellä riisipeltoa, Father Elephant. Taru kertoo, että nämä elefantit olivat matkanneet yhdessä hyvin kaukaa ja väsyneinä olivat luhistuneet maahan ja kivettyneet siihen, surullisesti kaukana toisistaan. Wikipediallahan on näiden kivien syntyyn joku tyhmä fakta mutta minusta tuo tarina elefanteista on niin paljon kauniimpi.
Metsästimme kiivaasti Buon Ma Tuothin vesiputouksia, joita Googlemapsin mukaan alueella olisi muutamia hyvinkin kauniita. Noille vesiputouksille oli vaan mahdottoman huonot tiet ajella, siinä välilevyt rytkyivät ihan huolella ajaessamme kuoppaisia hiekkateitä. Ensimmäiselle vesiputoukselle pääsimme ajamaan yläjuoksulle, mutta ei keksitty millään miten päästä vesiputouksen alapuolelle, ja aikamme sitä ihmeteltyämme päätimme siirtyä toiselle putoukselle. Tälle toiselle vesiputoukselle meno katkesi miltei heti alkuunsa, sillä sinne menevä tie oli niin huonona, ettei sitä uskaltanut lähteä ajamaan ollenkaan. Kolmannen vesiputouksen kohdalla viimein tärppäsi, pääsimme perille suhteellisen vähillä välilevyvaurioilla ja putous oli kyllä hieno, vähän kuin mini Niagara.
Tam Biet, Pasanen & Toivakka