Chumphonin sieluttomat hotellit

Majoitukset reissuillamme ovat olleet yleensä melko vaatimattomia ja hotellit suurimmaksi osaksi pieniä, vain muutaman huoneen majoituspaikkoja. Tietysti huoneen valintaan on aina vaikuttanut hinta, mutta kuitenkin suurimmassa osassa näitä hotelleja on ollut aina jokin erityinen juttu, joka korvaa huoneen mahdolliset puutteet. Se on voinut olla tutuksi käyneen henkilökunnan erityinen ystävällisyys ja aito välittäminen, toisten asukkaiden kanssa rupattelu tai mukava pieni kahvila tai terassi hotellin aulassa istuskella. Näissä paikoissa on ollut aina se oma tunnelmansa kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta.

Aina nämäkään majoitukset eivät ole menneet nappiin, hutejakin on eteemme osunut. Mutta jos pitää tehdä valinta ison hotelliketjun ja pienen perhehotellin välillä, kallistumme yleensä jälkimmäisen puoleen, vaikka se ei ihan aina olisikaan se halvempi vaihtoehto.

Khiri Khanin juna-asema on pieni kopio Hua Hinin asemasta, miltei samanlainen karamelli. Asemalle ajelimme tuktukilla, jossa istuinosa oli vain toisella sivustalla. Vettä satoi kaatamalla, joten kyyti juna-asemalle sujui pienessä vesisadepärskeessä tuktukin katoksesta huolimatta. Asemalla jouduimme venailemaan parisen tuntia junan lähtöön. Koska emme saaneet rinkkaamme mihinkään säilytykseen, oli toisen meistä juostava sateessa hakemaan noin puolen kilometrin päässä olevasta 7-elevenistä matkaeväät ja take away-kahvit. Nakki napsahti Toivakalle, mutta onneksi ei tarvinnut kastua kuin menomatkalla, sillä 7-elevenistä sai ostettua kertissadetakin paluumatkalle. Vain 50 prosenttinen kastuminen siis.

Juna oli puolisen tuntia myöhässä ja matkaan pääsimme vähän ennen neljää iltapäivällä. Juna oli samanlainen paikallisjuna kuin millä matkasimme Hua Hinistä Khiri Khaniin. Penkit olivat kulahtaneet ja osin rikkinäiset, ilmastointi toimi avonaisten ikkunoiden kautta. Ja taas pysähdeltiin kaikki pikkuisenkin asemaa muistuttavat pysäkit.

Sieluttomat hotellit

Kun saavuimme Chumponiin, oli jo pimeää, mutta koska varaamaamme hotelliin oli vain lyhyt matka, päätimme kulkea sinne ihan vaan apostolin kyydillä. Hotelli, josta olimme varanneet huoneen yhdeksi yöksi, oli iso persoonaton hotelli jossa oli pitkiä käytäviä ja monessa kerroksessa lukuisa määrä huoneita. Sisääntuloaula oli suuri ja tyhjä kaikesta ylimääräisestä, respan ihmiset istuskelivat korkean tiskin ja pleksisuojan takana siten, että heistä näkyi vain päälaet. Illalla pitkien käytävien päässä suorastaan odotti näkevänsä Hohto-elokuvan kaksoset. Ihan ok paikka yhden yön majapaikaksi ja kohtuullisesti nukutun yön jälkeen päätimmekin vaihtaa majapaikkaa hieman kodikkaampaan hotelliin.

No, aina ei vaihtamalla kovin paljoa parane eli ei nytkään. Tämä toinen hotelli oli miltei yhtä suuri ja ankea, luvattua puutarhan virkaa toimitti muutama palmu hotellin edessä olevalla asfalttisella parkkipaikalla. Tänne päätimme kaikesta huolimatta pariksi seuraavaksi yöksi jäädä, hotelli oli kuitenkin siisti ja aamiainenkin kohtuullinen. Aamiainen, samoin kuin edellisessäkin hotellissa, kuului huoneen hintaan. Buffetissa olisi ollut paljon valinnan varaa, jos esimerkiksi tykkäisi syödä heti aamusta riisiä kera erilaisten soossien ja kanan osien mutta me vetelimme länsimaisittain vain paistettua kananmunaa, paahtoleipää ja kahvia. Tuo riisiruoka tai nuudelisoppa ei vaan uppoa ihan aamusella.

Mopolla maantielle

Chumponissa ei sinänsä ollut meidän tietojen mukaan paljoa nähtävää, monelle se onkin pelkkä läpikulkumatka reissatessa lähellä sijaitseville lomasaarille. Me päätimme kuitenkin ottaa moposen alle ja suhailla sillä pitkin poikin Chumponia. Hotellilta saimme skootterin vuokrattua 300 bahtilla vuorokaudeksi, 2000 bahtia piti jättää mopon tuoneelle kaverille pantiksi. Skootterin varasimme seuraavaksi aamuksi kello kahdeksaksi. Puoli yhdeksän aikaa kävin respassa tiedustelmassa, että missä viipyy mopo, ja nopean välipuhelun jälkeen tyttö ilmoitti mopon tulevan viiden minuutin kuluttua. Melkein tulikin, ja tällä kertaa vuokraus olikin vähän virallisempi. Vuokrauspaperiin laitettiin nimi, hotellin osoite ja joitain muita tietoja. Otin vielä skootterin ympäri pienen viedonpätkän mahdollisten vaurioiden takia. Oltiin sillai virallisia molemmin puolin.

Sitten vaan kypärää muistuttavat muovipotat päähän ja menoksi. Googlen avulla olimme saaneet selville, että Chumphonin pohjoispuolella pitäisi olla ehkä Thaimaan kaunein hiekkaranta. Laitoimme siis koordinaatit puhelimeen ja suuntasimme kohti kyseistä beachia. Matkaa tälle Thung Wua Laen Beachille oli hotellilta noin 16 kilometriä, mukava aamumopoilu siis tiedossa.

Google mapsin mukaisesti ajeltuamme ei oikein kaunista hiekkarantaa näkynyt missään, tien viereinen merenranta muistutti lähinnä kivikkoista ja mutaista jättömaata. Oliko meitä jymäytetty ja oliko kysessä ehkä ollut sittenkin Thaimaan rumin ranta?

Skootterin takaritsiltä Toivakka alkoi morsettamaan kypärään siihen malliin, että tiesin emännän kahvihammasta kolottavan. Koska edessäpäin ei ollut näkyvissä mitään kahvipaikan tapaistakaan, ei auttanut muu kuin ottaa mapsista uudet koordinaatit takaisin päin. Karttaohjelman mukaan eräässä niemen kärjessä olisi näkemisen arvoinen paikka (kartassa oli kameran kuva) ja samassa paikassa myös kahvila. Muutaman mutkaisen kilometrin jälkeen tuo niemenkärki löytyi kuvauspaikkoineen mutta kahvilasta ei ollut tietoakaan, ainoastaan pari kapista koiraa makoili paikalla. Siispä päätimme ajella hiukan eri reittiä takaisinpäin, jospa se kaivattu kahvipaikka matkan varrelta löytyisi.

Rantoja ja sorkkaeläimiä

Muutaman kilometrin päässä niemenkärjestä sellainen löytyikin, Panangtak Cafe&Bar lievitti kummasti kahvihampaan kolotusta. Jotenkin siinä kahvia nautiskellessa jäi vaivaamaan tuo asia siitä Thaimaan kauneimmasta rannasta ja päädyimme tarkistelemaan karttaohjelmaa syvällisemmin. Olimmekin kääntyneet kilometrin liian aikaisin ympäri. No, samaa reittiä ajeltiin takaisin pohjoisen suuntaan, nyt vaan kilsan pidemälle. Löytyihän se biitsi lopulta.

Ranta osoittautuikin etsimisen arvoiseksi, pitkälti sileää hiekkarantaa eikä juurikaan ketään muita meidän lisäksemme. Jonkin aikaa käpimme rannalla ja kuvasimme toisiamme, maisemia ja sitten vielä toisiamme maiseman kanssa. Rantakadun varrella olevassa kuppilassa kävimme juomassa virkistävät kolat. Päivä oli tähän mennessä ollut hyvin aurinkoinen ja näin matkustelun ”ammattilaisina” olimme unohtaneet aamulla ottaa tuon UV- säteilyn huomioon. Molempien nahka alkoi muistuttamaan sitä kuuluisan paviaanin ahteria. Rantakadulla ei ollut mitään kertoimia kaupan, joten pakko oli sitten löytää aurinkorasvaa jostain muualta. Muutaman kilometrin päässä näytti olevan 7-eleven kauppa, sieltä löytyi apu ja rasvailun jälkeen jatkoimme mopoajelua seuraavaan kohteeseen.

Vajaan 15 kilometrin päässä Thung Wua Laen Beachilta on paikka nimeltä Suspension Bridge – Deer. Meillä ei ollut mitään käsitystä paikasta, mutta sehän selviäisi tuota pikaa. Paikalla on jonkinlainen rakennettu vesikanaali ja sen toisella puolella pieni tekojärvi. Tekojärven yli meni kaunis silta saareen jota asuttivat lukuisat kauriit. Ihan saareen asti ei sillalta päässyt mutta kauriita näki sillaltakin. Muutamat sarvipäät tepastelivat ihan siinä sillan tuntumassa odottaen sillalta heiteltyjä herkkupaloja. Suurin osa kauriista makoili kauempana puiden alla varjoissa ja tyytyi luomaan vain väsyneen katseen sillalla käppäileviin ihmisiin. Kohtuu nopeasti tämä paikka oli nähty ja päätimme lähteä hotelille jäähdyttelemään palaneita nahkojamme.

Kun olimme jäähdytelleet tarpeeksi ja todenneet, etteivät ne päällysnahat nyt niin pahasti olleet palaneet, ajelimme vielä ennen pimeän tuloa Pak Hat beachille jossa vain kävimme kuvailemassa upeita maisemia. Kaukana ulapalla sijaitsevat saaret näyttivät hassuilta, ihan kuin ne olisivat leijuneet ilmassa. Tämä ranta oli aika pieni eikä siellä ollut juurikaan muita meidän lisäksemme mutta tien toisella puolen olevissa katukeittiöissä oli paljon väkeä. Pian alkoi ripsimään vettä ja onneksemme meillä oli kertissadetakit matkassa. Vetäisimme nopsaan nuo muovikauhtanat päällemme ja ajelimme helmat hulmuten takaisin kaupunkiin.

Tekevälle sattuu

Meillä kävi pieni vahinko tuolla Bangkokin lentokentällä, nimittäin pienempi läppärimme putosi turvatarkastuksessa lattialle ja läppärin kulma otti osumaa. Myöhemmin huomasimme, että tietokoneen näyttö ei toiminut enää kunnolla vaan siinä oli raitoja. Chumphon on kuitenkin sen verran iso paikka, että sieltä löytyy useita Applen huoltoliikkeitä. Valitsimme yhden ihan summamutikassa, korjausta/arviota varten. Jospa vaikka vakuutusyhtiö korvaisi jotain, sitä vartenhan matkatavaravakuutus otetaan.

Kik Apple Servicen pojat olivatkin ripeitä ja korjausarvio oli 8000 BHT = 210€, uudet osat pitäisi tilata Bangkokista, mutta saataisiin pikana seuraavaksi päiväksi. Kiitin nopeasta palvelusta ja ilmoitin, että ei kun korjaten. Seuraavana päivänä tuli sitten viestiä, että kone oli saanut sen verran isosti osumaa, että koko näyttö pitäisi vaihtaa ja hinta nousisi 19000 Bahtiin, korjausaikakin venähtäisi viiteen päivään. Toivakan kanssa pidetyn pikapalaverin jälkeen totesimme, että viisi lisäpäivää Chumphonissa ei oikein sovi meille, ja ilmoitinkin huoltoon, että sori nyt vaan pojat, mutta tullaan hakemaan kone pois. Kysäisin kuitenkin samalla, voisivatko he kirjoittaa meille vahinkoraportin vakuutusyhtiötä varten. No sopihan se.

Kävimme sitten hakemassa tietokoneen takaisin ja kysyin mitä tämä lysti tähän mennessä oikein maksaa, olivathan he jo tehneet töitä asian eteen ja tilailleet osia Bangkokista. ”Sir, no charge, no charge”, eli ei maksua, mutta jos voisivat ottaa yhteiskuvan minusta ja heistä. Nyt sitten meikäläinen poseeraa lippalakissa ja norsuhousuissa firman markkinointimateriaalissa: ”Kik Apple Service, maailmanlaajuista toimintaa jo vuodesta 2022! ”

Matkatavaravakuutuksesta saimme sitten ruhtinaalliset korvaukset. Läppärin uushankinta-arvo 1500 €, ikävähennyksen jälkeen arvo 150 €, josta vähennetään omavastuu 85 €. ”Korvaus 65 euroa on maksettu tilillenne, kiitos kun valitsitte Pohjantähti Oy:n”

Ja taas vaihtuu piirikunta

Maanantaina päätimme karistaa Chumphonin pölyt jaloistamme ja suuntasimme takaisin rautatieasemalle ostamaan junalippuja Surat Thaniin, joka sijaitsee noin 180 kilometriä Chumponista etelään. Junan lähtöaika Surat Thaniin olisi 16:26, me olimme ostamassa lippuja hyvissä ajoin jo puolenpäivän jälkeen. Lipunmyyjä ilmoitti hymyillen, että lipunmyynti junaan alkaisi vasta tuntia ennen lähtöä. Jotain piti siis keksiä pariksi kolmeksi tunniksi ennen lipun ostoa. Matkalaukkusäilytystä asemalla ei ollut olemassakaan, vaikkakin kyltti sellaista näytti. Infopisteestä kysely tuotti tulosta ja virkailija ohjasi meidät yhteen toimistohuoneeseen jonne jätimme rinkan ja repun säilytykseen.

Ihan siinä aseman vieressä sijaitsee ravintola nimeltä Aeki’s ja päätimmekin käydä siinä syömässä ennen junamatkaa. Tämä persoonallinen ravintola (sisällä oli ihan oikea nyrkkeilykehä) ansaitsee kyllä oman mainintansa blogissa, sillä ruoka oli miltei parasta, mitä siihen mennessä olimme Thaimaassa saaneet. Lisäksi omistaja oli kovin sydämellinen ja jäi rupattelemaan kanssamme antaen samalla vinkkejä reissullemme. Ravintolassa menikin tuo odotusaika rattoisasti ja masut pinkeinä palasimme parin tunnin jälkeen takaisin juna-asemalle

Juna Surat Thaniin lähti noin 45 minuuttia myöhässä ja matka kesti noin kaksi ja puoli tuntia. Nyt matkasimme junalla, jossa oli nykyaikaisemmat ja vähemmän rispaantuneet penkit sekä suljetut ikkunat. Ilmastointikin junasta löytyi ja saimme junaan ihan paikkaliputkin. Eikä juna pysähtynyt nyt ihan kaikkien pikkukylien pysäkeillä.

Niiden asemien kohdalla, joissa juna pysähtyi, junaemäntä kulki vaunujen läpi huudellen saavutetun asemapaikan nimeä. Junan jatkaessa matkaa konduktööri kulki jonkinlaisen naskalin tapaisen kanssa rei’ittämässä junaan nousseiden matkaajien matkaliput. Me mussutimme taas onnellisina koko junamatkan ajan Seven Elevenistä ostettuja herkkuja ja nautimme ohikiitävistä maisemista. Niin, ja sitten tietenkin roikuimme netissä aina silloin kun ei oltu kiinni kolme geessä (tuolloin ei bitti pahemmin kulkenut) ja instan päivittämisen, uutisten lukemisen ja kuvien selaamisen lomassa rustasimme myös hieman blogitekstiä.

Juna saapui Surat Thanin asemalle sen 45 minuuttia myöhässä, eli saman verran kuin se myöhässä lähti Chumphonista. Hotellin varasimme junamatkan aikana ja sinne olisi matkaa asemalta reilut kymmenen kilometeriä. Onneksi Grab taksi näytti toimivan Surat Thanissa, ja tuumimmekin sillä pääsevämme tuon välin nopeasti ja edullisesti. Tai sitten ei.

Säätöä ja sähläämistä

Vaikka olemme vuosien varrella vakuuttaneet itsellemme ja muille, ettei noita paikallistakseja ynnä muita suhareita pidä milloinkaan käyttää, niistä kun tulee vain harmeja, mutta taas kerran hairahduimme tältä polulta. Ihminen ei näköjään koskaan opi.

Aseman ulkopuolelle päästyämme muutama kiilusilmäinen taksisuhari jo viittoili suuntaamme, mutta tässä vaiheessa päättäväisesti näytimme käsimerkeillä, että ei kiitos. Kävelimme hiukan syrjemmälle ja laitoin Grab-apin varamaan meille kyytiä. Kerta toisensa jälkeen appi kuitenkin ilmoitteli, että valitettavasti vapaita autoja ei ole, odottakaa kärsivällisesti vielä hetkinen.

Eipä aikaakaan, niin paikalle ilmestyi joku ajojärjestelijä kyselemään, että mihin olemme menossa. Ilmoitin hotellin nimen ja kaveri heitti ilmoille yllättävän kysymyksen: ”Paljonko maksatte kyydistä hotelliin?” Grab kyydin hinta olisi n.180-200 bahtia, tämä on yleensä noin puolet ”oikean” taksin hintatasosta, joten tarjosin samat 200 kuin Grab olisi maksanut. Tämä säätäjä ilmoittikin yllättäen, että hinta on ok, kävellään tuonne autoille niin saatte kyydin. Paikalla oli yksi taksiauto ja yksi tuktuk mies odottamassa ja säätäjä alkoi pakata rinkkaa ja reppua auton takakonttiin. Autokuskille annoin sovitun 200 rahaa kouraan, kun yhtäkkiä sählääjä-säätäjä ilmoittikin, että meidän kyyti on sittenkin se tuktuk. No eipä siinä, lämmin keli eikä satanut, mennään sitten tuktukilla. Varmistin vielä sähläriltä, että mites tuo maksu, kun annoin jo 200 tuolle autokuskille. ”Don’t worry about this” ”älä huoli, homma hoidossa”, vapaasti suomennettuna.

Tuktukin penkiltä huomasin, että sähläri antoi tuktuk miehelle ohjeita ja löi rahaa kouraan, oletin siis tuktuk miehen saaneen sen 200, minkä maksoin ensin autokuskille.

Matkaan lopulta päästiin ja ihan mukavan vauhdikkaasti, johan siitä nukkumaan joutaisikin. Pari kilomertiä ennen hotellia kuski pysähtyi tien reunaan erään toisen hotellin eteen ja näytti käsimerkeillä, että perillä ollaan. Näyttelin vastakäsimerkeillä, että ei olla, jatketaan vielä jonkin matkaa oikeaan hotelliin.

Oikean hotellin pihassa hyppäsimme sitten kyydistä pois reppuinemme ja rinkkoinemme ja kiittelimme kyydistä. Tuktuk ukko ihmetteli hetken, alkoi hieroa sormiaan yhteen ja hokea ”money, money”. Vielä tässä vaiheessa totesin ystävällisesti hymyillen, että olimme jo maksaneet sovitusti kyydin ennen lähtöä, joten emme aio maksaa enempää. Kaveri jatkoi edelleen hokemistaan ”money money, 100 baht per person, 200 baht together”

Tässä vaiheessa juonikuvio alkoi selvitä minullekin. Asemalla ollut säätäjä-sählääjä oli saanut meidät koukkuun edullisella 200 bahtin hinnallaan, antoi 100 rahaa tuktuk miehelle ja opasti, että pyydäpä sitten perillä tyhmiltä turisteilta lisää rahaa. Ei onnistunut meidän kohdalla.

Otin sitten isot kirjaimet käyttöön ja ilmoitin kuuluvalla äänellä pikku-ukolle: ”OLEMME MAKSANEET TÄSTÄ MATKASTA JO SOVITUT 200 BAHTIA ASEMALLA OLLEELLE MIEHELLE JA LISÄKSI NÄIN, ETTÄ HÄN ANTOI SINULLE RAHAA. JOS JOTAIN PUUTTUU, MENE ASEMALLE PYYTÄMÄÄN LISÄÄ. ME EMME MAKSA YHTÄÄN ENEMPÄÄ!”

Johan tokeni, tuskinpa ukko ihan kaikkea puhetta ymmärsi, mutta hyppäsi kulkuneuvoonsa ja häipyi paikalta perävalot leimuten.

Pasanen-Toivakka kiittää ja kuittaa. To be continued….