Angkor Wat -ja muutama muu temppeli

Keskiviikkoaamuna puhelimen herätys herätti meidät jo varttia vaille neljä. Siksi herätys tuohon aikaan, koska olimme varanneet edellispäivänä hotellin respasta päiväretken temppeleille, ja ahneuksissamme halusimme nähdä tuon retken aikana sekä auringon nousun että -laskun. Eli verraten pitkä päivä olisi siis edessä. Lisäksi olimme (tai luulimme olevamme) aivan ylienergisiä siten, että päivän aikana halusimme tehdä isomman temppelikierroksen, jonka varrella olisi monia, monia temppeleitä koluttavana. Noille temppeleille tehdään siis kahdenlaisia retkiä, pienellä retkellä kierretään muutama temppeli, isommalla sitten paljon enemmän. Toki tuota temppelialuetta voi kierrellä ihan itsenäisestikin, vaikka mummomankelilla, jos vain jaksaa. Kaiken maailman temppeleitähän tällä Siem Reapin alueella riittää, joten kaikkia ei toki millään tule meidän ainakaan nähtyä. Eikä kai ole tarpeellistakaan. Eikä kyllä jaksaisikaan.

 

 

Puoli viiden aikaan siis ilmoittauduimme respaan (respan työntekijät koisivat tyytyväisinä sohvilla, joten heidät piti tökkiä ensin hereille), saimme aamupalanyssykät mukaamme ja tuk tuk- matka alkoi kohti Angkor Watin temppeliä. Matkan aikana pistelimme suihimme aamupalaa paperinyssyköistä, molemmissa nyssykässä oli kaksi pullaa, kaksi pikkiriikkistä banaania ja vesipullo. Pulla ei kyllä oikein uponnut ihan noin aamusta, mutta pikkiriikkinen banaani oli oikein makoisa. Jotenkin outoa ja jännää oli siihen aikaan olla liikkeellä, yö ei ollut vielä luovuttanut paikkaansa aamulle, ilma oli samettisen pehmeää ja lämmintä, ja liikkeellä oli vain monia kiiruusti temppelialueelle päin viilettäviä tuk tukeja kyydissään unisia turisteja.

 

 

Ennen temppelialuelle menoa meidän piti vielä käydä ostamassa liput. Ja se olikin sitten verraten hidas ja massiivinen tapahtuma. Tullessamme paikalle lippujonoissa oli jo ainakin miljoona ihmistä kymmenissä jonoissa, joten eihän siinä meidän auttanut muu kuin mennä vaan jonkin jonon hännille. Ja jälleen kerran veikkasimme väärää hevosta, naapurijonot molemmin puolin suhasivat eteenpäin puolta nopeammin. On se vaan perin outoa, että oli jono mikä ja minne hyvänsä, aina olemme siinä hitaimmassa jonossa. Hmph. Mutta olen kuullut, että monet muutkin ovat yhtä epäonnekkaita tuon asian suhteen. Joten emme ole yksin.

Tuonne temppelialueelle oli myynnissä yhden päivän, kolmen päivän sekä viikon lippuja. Me olimme sitä mieltä, että meille kyllä yksi päivä riittää oikein hyvin, koluamme sitten temppelit sitäkin sukkelammin. Tämä osoittautui kyllä sitten myöhemmin meille liian vaativaksi tehtäväksi ja samalla meille selvisi tuk tuk-kuskimme ihmettelykin, kun kerroimme hänelle, että päivän lipulla se isompi temppelikierros, kiitos! Päivän lippu maksoi 37 dollaria nenältä, lippua varten tiskillä otettiin oikein naamavalokuvakin. Jonottaessa tuntui menevän hirmuisen kauan aikaa, ja kirjoittaja oli aivan varma, että aurinko olisi noussut jo korkealle, ennen kuin temppelille kerettäisiin. Mutta eikös vain hyvin keretty, ja niin mekin saimme olla monen miljoonan muun turistin kanssa tätä spektaakkelimaista näkyä todistamassa: Angkor Wat auringonnousun aikaan.

 

 

 

 

Temppeliä kierrellessä ei voinut kuin suuresti ihmetellä, kuinka tämänkaltainen rakennus on voitu yleensäkään rakentaa sen aikaisilla menetelmillä ja välineillä. Niinkuin ei riittäisi, että kivet, joista temppeli on rakennettu, ovat isoja ja painavia, vaan niihin moneen on tehty vielä taidokkaita kaiverruksia ja kohokuviointeja. Monta tekijää on täytynyt olla tätäkin pytinkiä tekemässä, ja monta henkeä varmaan rakentamisessa myös mennyt. Temppelin sisällä pystyi aivan aistimaan sen kukoistusajan elämää: varjojen vilahdukset kiviholveissa, kiireisten askeleiden taakseen jättämä kaiku sisäpihalla, tornista kantautuvat rukoukset. Temppelin seinät kertoivat vuosisatojen takaisia tarinoitaan sekä kuiskivat vierailijoille temppelin nurkkiinsa kätkemiään salaisuuksia. Kaikki oli jotenkin taianomaista ja salaperäistä.

 

 

 

 

 

Angkor Watissa on viisi tornia ja yhdelle noista pääsi kiipeämään ylös asti. Torniin oli melko pitkä jonotus, sillä sinne päästettiin vain 100 ihmistä kerrallaan. Lisäksi aikaa vei vartijoiden ja joidenkin turistien väittely siitä, millainen pukeutuminen olisi tuonne torniin sopivaa. Täällä oli annettu selvä ohjeistus, että naisilla pitää olla polvet ja olkapäät peitettynä kunnolla, huivit eivät käy. Aina on kuitenkin sellaisia, joille selvääkin selvempi ohjeistus ei oikein avaudu. Ja sitten selitellään ja yritetään olla joku ihmeellinen poikkeus.

Torniin vei todella jyrkät ja korkeat portaat ja jo puolivälissä kirjoittajalle tuli sellainen ilkeä tunne, että noinkohan nyt ollaan menossa pikkuisen liian korkealle. No, takaisinkaan ei voinut enää kääntyä, joten ei auttanut muu kuin kiivetä tiukasti portaat ylös asti (samalla ajatus siitä, että miten hitossa täältä uskaltaa kuunaan päivänä tulla alas, käväisi jo hetken häivähdyksenomaisesti mielessä).

 

 

Kirjoittaja on varmaan aiemmin tehnyt jo selväksi sen, että on mitä suurimmassa määrin korkeanpaikankammoinen. Aikoinaan, jossain päin Suomea, vieraillessamme kyseisen kaupungin linnassa, tornikierroksella kirjoittajalle iski korkeasta paikasta johtuen jonkinasteinen ”paniikkikohtaus”. Yhtäkkiä ei voinutkaan liikkua milliäkään ylöspäin, mutta ei myöskään alaspäin. Mieli ja keho tekivät täydellisen stopin. Piti vain istahtaa tiukasti pienille kiviportaille ja yrittää olla kiven kanssa yhtä. Itkuhan sinä tuli. Jonkin aikaa siinä sitten piti istua ja vollottaa, mutta olihan siitä sitten pakko uskaltaa lähteä valumaan alaspäin jotenkin (muitten linnassa vierailevien väistellessä) ja niin paljon kyllä pelotti, etten muistanut edes siinä tilanteessa hävetä. Myöhemmin kyllä sitten hävetti, ja kunnolla. Eli tuon jälkeen olen aina hyvin varovasti pyrkiytynyt korkeille paikoille, mieluummin jäänyt maantasalle odottelemaan miespuolisen matkaajan käydessä yläilmoissa. Mutta nyt jostain syystä sinne korkeuksiin piti siis kirjoittajankin änkeytyä.

Komeat olivat maisemat yläilmoista, sitä ei käy kiistäminen. Ja komeita olivat myös tornin sisäseinämät ja holvit kaikkine erilaisine kiven muotoineen, pylväineen ja kaiverruksineen. Niistä ei kirjoittaja kuitenkaan oikein saanut mitään irti, koska mielen täytti kaiken aikaa tuo edessä oleva alaspoistuminen. Pitkittääkseen väistämätöntä, kirjoittaja oli näistä kaiverruksista kuitenkin sangen kiinnostunut  ja pysähteli tuon tuostakin tarkistellakseen niitä paremmin. No, pakkohan tuolta tornista oli  joskus pois lähteä ja niinpä suuntasimme miespuolisen matkaajan kanssa takaisin tornin aukolle, josta portaat avautuivat ulkomaailmaan. Miljoonat (ehkä vähemmän) ihmiset odottivat näiden portaiden alapuolella (muurahaisen kokoisina) pääsyä torniin. Ja heidän kaikkien katseet olivat kohdistuneet juuri kirjoittajaan (tämä vain siis kirjoittajan huomio). Minuun, onnettomaan korkeanpaikankammoiseen, jonka keho ja mieli yrittivät tehdä tiukkaa stoppia portaiden yläpäässä. Paniikki nosti päätään ja sieluni silmin näin jo kampodžalaisten temppelin vartijoiden juottavan minua känniin, jotta uhotuspäissäni uskaltaisin tehdä mitä vain, tulla portaat alas vaikka käsillä seisten laulaen samalla ”oli hepokatti maantiellä poikittain….”. Tai antamassa rauhoittavaa piikkiä takamukseeni tai sitten kampeamassa minua väkisin vintturilla ulos tornista minun huutaessa armooooooaaaaa………. No, ei siihen tarvittu sitten loppupeleissä muuta kuin miespuolisen matkustajan lempeän tiukka suostuttelu ja ohjaus, kuinka kannattaa portaita alaspäin edetä. Katse yläviistoon. Kaiteesta molemmin käsin kiinni. Askellus sivuttain. Step by step. Step by step. Ja vihdoin olin alhaalla, maa tukevasti jalkojeni alla. Hallelujaa, eikä tarvinnut hävetä! Ja kerrottakoon, että nuo portaat olivat jotain 20 metriä korkeat.

 

 

Aurinko oli jo tässä vaiheessa pois polttanut ilman samettisen lempeyden ja nyt oli jo todella kuuma ja molempien paidat aivan hiestä märkinä. Lymyilimme temppelin varjoissa, mutta sekään ei vilvoittanut, sillä kivet hokasivat jo lämpöä joka puolelta. Aikamme kierreltyämme päätimme vaihtaa temppeliä. Tuk tukille (kuskimme odotteli parkissa meidän käydessä temppeleillä) päin käppäillessä kävimme kahvilla kuppilassa, jossa joimme miltei koko reissumme karseimmat kahvit. Hetken aikaa seurasimme myös parin apinan roskiksen dyykkaus touhuja.

Seuraava temppelikohde oli Bayon temppeli, jonka lukuisiin torneihin on kaiverrettu joko lempeän hymyilevät tai sitten hyvin omahyväisiltä näyttävät kasvot. Mistä suunnasta noita kohokuviokasvoja sitten katsookin. Jossain on kerrottu, että nuo kasvot on hakattu kiveen puoliksi silloisen kuninkaan, Jayavarma VII:n, ja puoliksi buddhan näköisiksi. Eli siinä kasvojen ilmeiden eron syy sitten varmaan selvisikin. Vaikuttavan näköinen oli tämäkin temppeli, hieman tiivistetympi versio edellisestä. Paljon tälläkin temppelialueella oli kierrettävää, vettä kului litrakaupalla ja olo alkoi olla melkoisen nihkeä, tukala ja uupunut. Ja vasta kaksi temppeliä oli kierretty! Tässä vaiheessa otimme aikalisän ja neuvottelimme tuk tuk-kuljettajamme kanssa, josko ainakin tuosta auringonlaskusta luovuttaisiin. Kuskimme myös neuvoi, että kannattaisi nyt alkuun mennä sen pienen temppelikierroksen kautta ja jos vielä paukkuja löytyy, niin sitten lähtisimme käymään noilla kauempana sijaitsevilla temppeleillä. Se oli mielestämme oikein hyvä suunnitelma, näin siis teimme.

 

 

 

 

Huilatessamme varjossa ennen seuraavalle temppelikompleksille siirtymistä, jäimme juttelemaan englantilaisen nuoren parin kanssa, jotka kertoivat olevansa samanlaisia kulkureita kuin mekin. He olivat myyneet myöskin kaiken omaisuutensa ja lähteneet matkustelemaan. Tämä pariskunta oli ollut reissussakin yhtä kauan kuin me eli nelisen kuukautta. He olivat käyneet jo Intiassa, Thaimaassa, Laosissa sekä Vietnamissa ja edelleen täältä jatkavat Malesiaan, Balille (jossa menevät naimisiin), Indonesiaan ja sitten kohti Australiaa, jossa yrittävät saada vähäksi aikaa töitä. Mukava pariskunta, onnea vaan heille kovasti, kummallekin matkalle.

Huilimisen jälkeen suuntasimme kohti Ta Keon temppeliä. Tämä temppeli oli parhaillaan suurien restaurointitöiden alla, mutta pääsimme käymään kuitenkin sen sisällä. Hieno oli tämäkin rakennelma, kiviholvia holvin perään. Vaikuttava rakennus myös ulkopuolelta. Näiden temppeleiden sisäänkäynnillä kerrotaan näistä restaurointiöistä ja siitä, mikä maa avustaa missäkin kohteessa. Temppelin takapihalla kohtasi nykyaika ja menneisyys toisensa, kun kiinalainen turisti lennätteli droneaan temppelin yläpuolella. Siinä olisi aikanaan munkkien niskahöytyvät nyrjähtäneet, kun sellaisen olisivat taivaalla havainneet.

 

 

 

Ta Keolta matkasimme ”Indiana Jones” temppelille eli Ta Prohmille. Täällä luonto oli ottanut takaisin jo suurelta osin omaansa, puun juuret olivat kietoneet monin paikoin temppelin rauniot tiukkaan syleilyynsä. Monet suuret puut työntyivät temppelin muurien ja seinien läpi. Kylläpä oli vaikuttavan näköistä. Suurin osa näistä Angkorin alueen temppeleistä on aikoinaan raivattu ja kaivettu esiin viidakon keskeltä, mutta tämä temppeli on annettu osin jäädä luonnon huomaan. Se on ollut hyvä päätös.

 

 

 

 

Vielä oli jäljellä koukkaus Banteay temppelille, josta kirjoittaja ei oikein muista mitään enää näin muutaman päivän jälkeen (blogia kirjotettu neljän päivän päästä käynnistä). Tuossa vaiheessa lähestyvä ”lämpöhalvaus” himmensi aisteja jo siten, että kokeminen tämän temppelin suhteen oli lähinnä ” whatever” meiningillä. Tässä kuitenkin pari kuvaa sieltä (älyttiin vielä sentään kuvata, toivottavasti on edes oikea temppeli).

 

 

 

Tässä vaiheessa päivää (kello oli kahden tietämillä)  olimme jo suurin piirtein siis puolikuolleita, neljän sentin päässä lämpöhalvauksesta, auringonpistoksesta, nestehukasta ja aliravitsemuksesta. Joten temppelit riittivät tältä osin meille ja pyysimme tuk tuk -kuskiamme viemään meidät johonkin hyvään ravintolaan syömään ja sitten mentäisiinkin jo takaisin hotellille. Tiettyhän kuski vei meidät melkoisen kalliiseen kuppilaan, mutta maistui se ruoka sielläkin hyvin. Tosin kuuden dolluskan kevätkääryleet. Hmph. Ravintolan pihassa, niinkuin myös tuolla koko temppelialueella, oli erittäin sitkeitä kaupustelijoita (myös pieniä lapsia oli kaupittelemassa jos minkäkinlaista huilua ja huntua), millään ei meinannut kelvata ”ei kiitos” heille.

Hotellille päästyämme olimme tosi uupuneita ja ähkyyntyneitä temppeleistä ja päätimme, että temppelit oli nyt tässä tällä erää. Paljon jäi näkemättä, monia temppeleitä ihastelematta, mutta olemme näidenkin näkemiseen tosi tyytyväisiä ja kiitollisia. Ja kiitokset ansaitsee ystävällinen tuk tuk -kuskimme Borat (ei ole oikea nimi, mutta lähin mahdollinen, jonka muistan), joka käytti meitä kuvaamassa muitakin paikkoja sen jälkeen, kun temppelit eivät enää jaksaneet innostaa.

Kuvagalleriassa on lisää kuvia näistä temppeleistä.