Vietnamin arkea ja juhlaa, osa 2

Jouluna emme syöneet kinkkua emmekä lanttulaatikkoa vaan pistelimme suihimme Club Sandwitchit kera ranskalaisten perunoiden. Jos nyt hieman purkaa tuota ruoka-annosta, saattaa siitä hyvinkin löytää joitain jouluisia elementtejä kuten limppua, kinkkua, vihreää salaattia, kurkkua, tomaattia. Ranskalaiset perunat ajoivat perunalaatikon virkaa. Mielikuvittelemalla loput. Hyvin toimi, nälkä siirtyi kuten perinteisillä jouluruuillakin eikä tarvinnut lanttulaatikosta haljeta.

Uusi osoite

Kuukauden Cosy Apartments- huoneistossa asumisen jälkeen päätimme muuttaa kortteeria. Asunnossa ei sinänsä ollut mitään vikaa (paitsi miljoonat pikkuiset muurahaiset, jotka jakoivat asunnon kanssamme), mutta yöt olivat varsin levottomia, koska baareja ja ravintoloita oli lähistöllä runsain mitoin. Varsinkin viikonloppuisin tällaiset iltauniset yrittivät monesti turhaan päästä siihen ”oikeaan aikaan” nukkumaan.

Baari- ja ravintolamekkalan lisäksi iltoihin ja öihin toivat oman lisänsä lukuisat mopokaupustelijat, jotka kauppittelivat ajellessaan mopoonsa asennetun kaiuttimen välityksellä kaikenmaailman syömistä mopon sivuilla ja perässä roikkuvista kattiloista ja pannuista. Ihan kuuluvalla nauhoitteella pitkälle yli puolen yön.

Lyhyen etsiskelyn jälkeen löysimme meille passelin huoneiston hieman kauempaa meren rannasta, ravintoloista ja melusta. Tässä talossa oli vielä hissin laitto kesken, muuten talo oli juuri valmistunut. Kaikki huonekalut ja tarvikkeetkin huoneistoissa olivat siis uusia. Jääkaapissa ja mikrossa oli teipitkin vielä paikoillaan. Suurihan asunto ei ollut mutta sopiva juuri meille.

Huoneisto käsittää tupakeittiön, erillisen, lasisella liukuovella erotetun makkarin, kylpyhuoneen + vessan sekä pienen parvekkeen, jossa miesmatkaaja mahtuu juuri ja juuri savuttelemaan. Mutta mikä parasta, tässä huoneistossa on ihan oma pyykinpesukone. Kaikille asukkaille yhteinen kuivuri on alakerrassa, ja sinne on kyllä yleensä jonoa, koska näinä kosteina aikoina (vettä on sadellut miltei koko ajan) mikään pyykki ei kuivu ilman koneellista kuivuria.

Asumme viidennessä kerroksessa ja yläpuolellamme on kattoterassi jossa on uima-allas. Kertaakaan emme ole uimassa siellä käyneet, jo kelienkään puolesta. Ennen joulua kattoterassilla oli talon asukkaitten omat BYOB -bileet, joihin mekin osallistuimme kera parin oluttölkkösen.

Muuten tämä on ihan hyvä kämppä, mutta yöunet täälläkin katkaisee aina silloin tällöin öisin haukkuvat koiŕat ja naapurin kälättävät kiinalaisnaiset. Äänieristys näissä huoneissa on aivan olematon, mutta noiden kiinalaisten aamu kolmelta alkavaan kälätykseen kyllä tainnevat herätä myös vastakkaisen talon naapurit. Lisäksi meitä kiusaa täällä tämä jumalaton kosteus. Kaikki vaatteet ja petikin ovat kaiken aikaa kosteita, ei ole yhtään kivaa mennä kosteisiin petivaatteisiin nukkumaan. Yhtenä päivänä pelastin kaapista reppumme, jotka olivat jo runsaan homekerroksen kuorruttamat. Samoin toisessa kaapissa asustava kameralaukku oli saanut myös yllensä vaalean kuorrutteen.

Perin ihmeelliseltä tässä uudessa asunnossa tuntui se, että pystyi laskemaan jonkun syötävän, esim. pullan, keksin tai hedelmän ihan vaan pöydälle ilman, että sen kimpussa hääräsi nanossekunnin nopeudella tuhansia pikkumuurahaisia. Täällä noista pikkuisista kiusankappaleista emme ole onneksi nähneet vilaustakaan!

Joulu

Olemme monena vuonna viettäneet joulun ulkomailla ja vaikka se on ollut erilainen, on se aina jollain tapaa tuntunut joululle ja mieleen on laskeutunut sellainen seesteinen joulurauha. Paitsi nyt täällä Da Nangissa. Täällä joulu tuntui aivan tavalliselta arkipäivältä, niinkuin se sitä olikin. Vietnam ei pysähtynyt, ei edes hiljentänyt tahtiaan joulun aikaan. Joogaohjaajakin äimistyi, kun kyselin asiasta ja ihmetteli, miksi sen vuoksi, että pukki tuo lahjoja, pitäisi olla vapaapäiviä . Ehei, täällä painettiin arkea koko joulun aika.

Kun utelimme, tiesivätkö vietnamilaiset, että joulupukki asuu Suomessa, kukaan ei tiennyt. Eivät ole oikeastaan tuota asiaa vissiin pahemmin pohtineetkaan, monet ajattelevat joulupukin asuvan taivaassa tai jossain siellä ylhäällä pilvissä, sieltähän se sitten laskeutuu lentävine poroineen ja lahjanyssäköineen. Niinpä niin.

Tämä maalauksen tekijäkin asuu Suomessa

Toki perheet täälläkin kokoontuvat jouluna yhteen ruokailemaan ja juhlistamaan joulua, mutta töiden loputtua. Täällähän monet tekevät kuusipäiväistä työviikkoa, myös koululaiset. Vapaapäivä on yleensä sunnuntai, mutta lähistöllä työskentelevät raksamiehet painavat näköjään töitä joka ikinen päivä.

Meillä jouluaatto, joulupäivä ja tapaninpäivä olivat siis samanlaista arkea kuin muutkin päivät. Pientä juhlan poikasta oli ilmassa, kun aattoiltana avasimme kaupasta ostetun suḱlaakarkkipussin ja kohotimme Bailey-mukilliset Joosefille ja Marialle. Yle Areenakaan ei näytä täällä ohjelmiaan eli Lumiukko jäi sekin tänä vuonna katsomatta. Illalla emme jaksaneet lähteä enää edes ulos bongailemaan vietnamilaisia apupukkeja, jotka kuulemma sankoin joukoin pöryyttelivät skoottereillaan pitkin Da Nangin katuja ja kujia.

Tervetuloa vuosi 2019

Vuosi vaihtui niinikään täällä melko rauhallisissa merkeissä. Olimme jo aiemmin kyselleet tutuilta, olisiko täällä minkäänlaista ilotulitusta ja monelta taholta tuli tieto, että kyllä olisi. Lohikäärmesillalla alkaisi ilotulitus kello 21 ja tuon ilotulituksen lisäksi siellä olisi muitakin esityksiä, valoshowta ja ruokamarkkinoita. Ja vaikka mitä muuta.

Niinpä sateisen sään vuoksi nappasimme aattoiltana Grabin allemme ja suunnistimme hieman ennen iltayhdeksää tuonne Lohikäärmesillalle. Hieman siinä ihmettelimme, kun kansaa ei ollut paikalla hirveästi, mutta jäimme siitä ja sateesta huolimatta hengailemaan sillan läheisyyteen. Ruokakojuja oli sillan vieressä useita (niitä on aina), mutta mitään juhlavaa markkinahenkeä ei tuolla kyllä ollut. Eikä tullut. Ei tullut ilotulitusta eikä mitään muutakaan esitystä joten kymmenen maissa päätimme lompsotella mereen rantaan katsomaan, josko siellä tapahtuisi jotain juhlavampaa.

Lohikäärmesillalla uuden vuoden aattona -18

Ei tapahtunut sitten sielläkään. Rannalla hiippaili ainoastaan muutamia nuoria pareja sekä melko runsaslukuisesti rottia. Jäimme kuitenkin viimein rannalle istuskelemaan kuunnellen aaltojen pauhuntaa, skoolaten uudelle vuodelle siidereillä ja hätistellen tuiki tuttavalliseksi heittäytyviä rottia kauemmas kintuista. Kun vuosi oli vaihdettu, lompottelimme kämpille nukkumaan.

My Khe Beach iltavalaistuksessa, ei näy juhlijoita

Seuraavana iltana yhdeksän aikaan kuulimme asuntoomme pommien jytkettä ja ikkunasta katsoessamme huomasimme tuolla Lohikäärmesillalla alkaneen aivan mahtavan ilotulituksen. Onneksi huoneistomme ikkuna on juuri tuonne sillalle päin joten saimme edellisen illan pettymyksen tilalle nyt oikein kunnon iltulitusnäkymän. Eikä tarvinnut seistä sateessa. Eli ilotulitus oli, olimme vaan vääränä päivänä sitä katsomassa. Ei kukaan älynnyt sanoa meille, minä päivänä tuo ilotulitus olisi ja me ilman muuta ajattelimme, että uuden vuoden aattona paukut ammutaan niinkuin tapana on, siis muualla. Mainittakoon vielä erikseen, että tuo ilotulitus oli kerrassaan upea ja kestikin miltei 15 minuuttia.

Vietnamissahan vietetään Uuden vuoden juhlaa oikeasti vasta helmikuussa eli samaan aikaan kuin kiinalainen uusivuosi. Tämä juhla vastaa miltei meidän joulua ja uuden vuoden juhlia yhteensä. Tänä vuonna tuo uuden vuoden juhla, TET, ajoittuu juhlittavaksi 5.2. eli lähdemme juuri suuren juhlan alta pois. Tuolloin täällä kuulema juhlitaan ihan kunnolla ja monet paikat ja virastot ovat silloin kiinni. Ja ihmisiä on sitten joka paikassa.

Hiuksiin kultaa…

Olin pitkään venyttänyt täällä kampaajalle menoa ja loppujen lopuksi sinne oli sitten jo aivan pakko mennä. Koska hiukseni on värjätty vaaleammiksi, alkoi juurikasvu olemaan sitä luokkaa, että lippis pysyi aina vaan hanakammin päässä julkisilla paikoilla liikkuessamme.

Viime vuonna jouduin saman harmituksen vuoksi käymään värjyyttämässä ja leikkauttamassa hiukseni Thaimaassa ja siellä kyllä kampaaja onnistui täydellisesti. Kuvasta näytin kampaajalle, millaisen värin ja leikkauksen haluaisin (englantia ei kampaaja osannut, ei edes jees-sanaa) ja ne myös sain. Kampaamo ei ollut suuri, siellä työskenteli ”pääkampaajana” ainoastaan tämä vanhemman puoleinen rouva ja sitten pari apulaista.

Eli tuosta kokemuksesta rohkaistuneena suuntasin karttaäpistä etsimälleni kampaajalle. Täälläkään meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta Google Kääntäjän ja valokuvan avulla kyselin kampaamossa hääräilevältä hieman jo vanhemmaltaa rouvalta, onnistuuko hänen saada hiuksiini sama väri kuin kuvassa (kyseessä siis oma kuvani). Jees, kyllä onnistuu. Muutaman puhelin soiton jälkeen skootterimies toi ilmeisesti tarvittavat värit kampaamoon ja värjäys alkoi.

Hieman jo mieltäni painoi, ettei mitään sekoituksia tehty, vaan samasta putkilosta kaikki yhteen astiaan ja siitä sitten suoraan kammalla väri päähäni. Koko hiusmitalle, tyvestä latvaan sama väri. Ja vähän ajan päästä alkoi ihan niinkuin vetyperoksidi kirvelemään silmiä ja päänahkaa. Äkkiä piti ottaa Google kääntäjä esiin ja laittaa kysely kampaajan nenän eteen, tuleeko nyt varmasti oikea väri? Vastauksena tuli JEES, ja hienoinen ihmettelyn tapainen, miksi moisia nyt kesken kaiken kyselen. Hetken päästä oli väri päässä ja kuontalo muovihupun alla hautumassa.

Ja niinhän siinä loppupeleissä kävi, että päässäni oli kuin olikin mitä keltaisin vetyperoksidiblondaus. Samanlaisen hirvityksen olen saanut itselleni minä ite- värjäyksellä joskus -80 luvulla. Kampaaja oli tyytyväinen tulokseen ja minä niin järkyttynyt, että maksoin sovitut 300 000 (11 euroa) ja painelin kämpille jo rakkaaksi käyneen lippikseni suojiin.

Ja koska jouluna meillä ei kämpillä koristeita eikä kynttilöitä ollut, toimitti keltainen pääni joulutähden virkaa valaisten jouluyön pimeyttä tuhansien muiden tähtien tavoin.

…ja hopeaa

Pari viikkoa yritin nähdä vetyperoksiditukassani edes jotain hyvää ja tottua keltaiseen pörröpäähäni. Vetyperoksidi aiheutti siis myös sen, että tukkani ei ollut kyllä enää missään hyvässä kunnossa (ei ollut kyllä ennen värjäystäkään) vaan oli palanut miltei karrelle.

Sitten tuli se hetki, että oli vaan käppäiltävä toiseen kampaamoliikkeeseen kysymään apua. Valitsin hieman isomman kampaamon jossa oli nuoria ihmisiä töissä. Alkoi sama kysely. Onnistuuko, voitteko auttaa? Ja vastaushan oli tietenkin JEES. Nämä kampaamopojat tuntuivat olevan ihan ammattilaisia, englantia kuitenkaan ei kukaan heistä osannut vaan taas piti turvautua Googlen palveluun ja mukanani oleviin valokuviin. Siinä he ensin tutkailivat ja pörröttelivät tukkaani kauhistellen sen kuntoa ja väriä.

Ja sitten alkoi värjäys. Luottamukseni sai vahvistusta siitä, että pieneen tupsuun takatukkaa tehtiin koevärjäys. Itse en tulosta nähnyt, mutta itse kampaajapoika oli tyytyväinen. Pikkuisen olin kyllä epäileväinen, kun väriaineen vaikuttaessa hiukset näyttivät ihan violetilta, mutta en tuosta vielä kauheasti kuitenkaan huolestunut. Värin vielä vaikuttaessa kampaajapoika näytti kääntäjän avulla, että minun kannattaisi ottaa joku superhoito hiuksiini, sillä ne olivat todellakin huonossa kunnossa, minkä kyllä tiesinkin. Eli heti värjäyksen ja pesun jälkeen hiuksiin valeltiin lämmintä tököttiä jonka vaikutusta tehostettiin vielä höyrykoneella. Ja tuon jälkeen Elmukelmutus päähän ja hoitoaine vaikuttamaan. Ja tukka näytti edelleen kelmun alla tosi, tosi violetilta.

Kun hoito oli vaikuttanut ja tukka jälleen pesty, alkoi kuivatus. Ja mitä kuivemmiksi hiukset tulivat, sen sinisemmäksi ne kävivät. Ja lopputulos oli reippaasti sinisenharmaa tukka, niinkuin aikoinaan Liinamaan Pirkolla. En ollut uskoa silmiäni ja kysyinkin kampaajapojalta, onko tukka hänen mielestään nyt samanvärinen kuin kuvassa. No yellow, matki poika minua. Niinpä.

Hetken viestiteltyämme Google kääntäjän avulla toinen kampaamopojista kertoi (hiukset värjännyt kampaajapoika luikki jo tuossa vaiheessa tiehensä), että parin shampoopesun jälkeen hiukset olisivat haluamani väriset. Kun kerroin, että okei, tulen sitten parin shampoopesun jälkeen maksamaan, oli poika sitä mieltä että laitetaanpa hiukset nyt samantien oikean värisiksi. Ja taas värjättiin.

Lopputuloksena sain sitten hopeanharmaat, kuivankoppurat hiukset. Hiuksiini tehty hoito tuntui olevan poispyyhkäisty tuon uuden värjäyskerran jälkeen. Kirjoitin pojalle kääntäjällä, että näytän ihan mummoltani Lyydialta, tai siis sellaiselta, kun hän siis oli vielä elossa. Ja taas utelin, olivatko hiukset hänen mielestään ihan toivomani väriset. On kyllä, kahden shampoopesun jälkeen, tuli vastaus. En tiennyt, itkeäkö vai nauraa, maksoin kuitenkin värjäyksen, painoin lippiksen tiukasti päähäni ja läväytin sellaisen hyvästelykatseen lähtiessäni, että luulenpa heidän näkevän minusta painajaisia vielä pitkään.

Missään nimessä en täällä enää kampaajalle mene, vaan tyydyn nyt kuulumaan harmaahapsien kerhoon. Toistaiseksi.

Varokaa pääskyset, se on ansa!

Tässä aivan meidän naapuritalon katolla on pieni vaja, josta on kuulunut kaiken aikaa lintujen sirkutusta. Nuo linnut ääntelevät aamusta iltaan, ja me olemme ihmetelleet, että mitähän lintuja siellä oikein asustelee ja miksi. Siihen asti ihmettelimme, kunnes meille hieman valaistiin näitä elämän ikäviä tosiasioita.

Vajassa ei todellakaan asu lintuja vaan se on lintuansa. Lintujen sirkutus tulee mikrofonista houkutellen lintuja lentämään vajaan jolloin ne jäävät sinne ansaan. Täältä ne myydään sitten eteenpäin ravintoloille ja kaupoille ihmisten popsittaviksi. Ajatelkaas, että ne syövät meidän pääskyset!

Varsinkin, kun päivä alkaa kääntymään kohti iltaa, pääskysten virta ansavajaan on miltei katkeamaton. Niin moni lentää sisään mutta juuri kukaan ei tule ulos. Eikä ne kuuntele, vaikka niille huutaa, että älkää menkö sinne, se on ansa! Kyllähän noita pääskysiä riittää niin kuin järvessä kaloja, mutta miksi tämä tuntuu vaan niin paljon pahemmalta kuin esimerkiksi verkkokalastus?

Suomalaisen höpötyksen kaipuu

Vaikka ulkomaan matkailu on tehnyt hyvää englannin kielen taidolleni (joka alkuaikoina oli täysin olematon), en vieläkään pysty täysin ”rupattelemaan” muun maalaisten kanssa englanniksi. Olen edelleenkin hieman pihalla noista keskusteluista. Varsinkin kun ihmiset puhuvat nopeasti, en tahdo millään pysyä perässä ja ymmärtää. Tai oikeastaan ongelmani on se, että ymmärrän melko hyvin, mutta itselläni puheen tuottaminen on vaikeaa. Miesmatkaajalla ei ole mitään ongelmia, hän ymmärtää ja puhuu suhteellisen sujuvaa englantia, joten hänellä puheseuraa ja myös puhetta riittää.

Sen verran toki osaan kieltä, että pystyn toimittamaan asioita ja jutustelemaan perusjuttuja. Zumbaryhmän korealaistyttöjen kanssa oli tavallaan helppoa jutustella, kun hekään eivät kunnolla englantia osanneet. Se oli jollain tapaa lohdullista. Nyt nekin juttelutuokiot loppuivat.

Kyllähän minä muutaman oluen jälkeen puhuisin varmaan (ainakin omasta mielestäni) hyvinkin sujuvaa englantia. Very, very well. Vielä muutama olut lisää, niin puhuisin varmasti sujuvasti vaikka venäjää. Tokihan me miesmatkaajan kanssa rupatellaan, ja vielä toistaiseksi ihan suomeksi, mutta välillä sitä kaipaa toisenlaista jutustelukaveria, höpöttämään, juoruilemaan. Voi, kuinka aloinkin kaipaamaan sellaista jonninjoutavaa höpöttelyä. Sen minä kyllä osaan. Ja vielä sujuvasti.

Tämäkin pikku lounaskaverimme osaa vaan koiraa

Vallan mainiota viikonloppua!

One Reply to “Vietnamin arkea ja juhlaa, osa 2”

  • Olipa mukava taas lukea tarinaanne ja katsella kaniita kuvia. Jukalla on kuvaus hallussa ja sinulla tarinan kerronta. Osaat kuvailla harmillisenkin asian niin mukavasti, että pakostakin hymyilyttää.Parempi tämä harmaahapsikerho kuin kultapossukerho.Minulle kävi aikoinaan Turkissa kampaajalla,siinä pestiin hiukset,pusero ja selkä samaan hintaan.Siinä sai pesijäpoika sapiskaa, ilmeisesti isältään äänestä päätellen Mukavaa matkailua ja toivotaan arinkoisia päiviä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *