Tehtävä Gibraltarilla

Olemme nyt reilut pari viikkoa majailleet täällä Espanjassa ja vähitellen elo alkaa tuntumaan ihan hyvälle, täälläkin. Toki meillä on ollut totuttelemista viileään ilmanalaan, Andalusian yöt eivätkä päivätkään ole meitä lämmöllä juurikaan hellineet. Aurinko on kuitenkin suurimmaksi osaksi paistanut, ja onhan täällä Vietnamiin nähden tosi rauhallista. Autotkin antavat ylittää tien rauhassa, Vietnamissa tien ylitti miltei aina henkensä kaupalla.

Tekemistä olemme pikkuhiljaa yrittäneet täällä kuumeisesti keksiä. Olemme olleet yhteydessä Suomelaan, jonka tiloissa voi harrastaa kaikkea liikunnasta kulttuuriin. Fuengirola. fi -lehteä lueskelemme, josko sitä kautta löytäisimme tekemistä ja yritämme tehdä tuttavuutta toisiin suomalaisiin. On tosi mukava pitkästä aikaa kuulla ympärillä suomen kieltä, täällä tosiaankin suomalaisia on paljon.

Ihanaa on ollut saada välillä ihan oikeaa suomalaista ruokaa, muunmuassa ravintola Kukossa sitä saa ja mikä parasta, torstaisin siellä on tarjolla aina hernekeittoa ja pannaria. Toinen täältä jo löytynyt suosikkipaikkamme on suomalainen Sam’s Beach Bar, josta olemme saaneet tajuttoman hyviä hampurilaisia. Jollain on selvästi vähän Suomi-ikävä!

Muutama päivä sitten päätimme vuokrata auton ja sillä olemme rullailleet pitkin lähitienoita ja tehneet päivän kestäviä retkiä, ensimmäinen päiväretkemme suuntautui… Gibraltarille.

Piinallista odottelua

”Olimme saapuneet Espanjan Malagaan jo pari viikkoa sitten ja nyt jo suhteellisen kärsimättöminä odottelimme jatko-ohjeita parhaat päivänsä nähneessä halvassa, likaisessa ja savukiehkuroiden täyttämässä hotellihuoneessa.

Huone oli kylmä, kalsea ja sen kalustus toi mieleen heikosti varustellun vankilahuoneen. Ulos raahauduimme vain syömään, muun ajan katsoimme huoneessamme Netflixiä, söimme Menthoksia ja vain odotimme. Vitamiineja ja puhdasta ilmaa olisi ollut ulkona tarjolla vaikka kuinka, mutta me pysyttelimme vain tunkkaisissa sisätiloissa.Tulevasta tehtävästämme tiesimme ennakkoon vain sen, että se olisi hyvin salainen ja selviytymisprosentti olisi hyvin alhainen.

Minä olen siis agentti Vaara, Aina Vaara. Olemme kaksi kansainvälistä agenttia, joille annetaan usein tehtäväksi pelastaa eri maissa pulaan joutuneita suomalaisia soluttautujia ja vakoojia. Niin tälläkin kertaa. Agenttiparini on Tuplavaara.

Vihdoin, pitkän odottelun jälkeen kilahti kaipaamamme koodi whatsappviestinä puhelimeeni: ”Ei, se on yks toinen Riku, Mää lennän!” Koodin avulla pääsimme lukemaan tietokoneelta ohjeen, jonka sanoma oli yksiselitteisesti se, että meidän pitäisi hakea tärkeä asiakirja koulutetulta apinalta Gibraltarvuorelta. Mukana seurasi pitkä litania muita ohjeita ja varoitus siitä, että asiakirja ei saisi missään nimessä joutua kenenkään vieraan käsiin. Luettuamme ohjeen vielä toiseen kertaan tuhosimme varulta sen jälkeen koko tietokoneen.

Varustelua tehtävää (ja muuta) varten

Tehtävää varten tarvitsimme auton, jonka vuokrasimme varsin tuntemattomasta vuokrausliikkeestä, ihan varmuuden vuoksi. Tyylillemme ja tulevalle matkareitille olisi sopinut paljon paremmin jokin avoauto, Lamborghini, Porsche, Ferrari tms. enemmän J. Bond-auto, mutta koska jouduimme pitämään matalaa profiilia, saimme ohjeen vuokrata ihan tavallisen ajoneuvon eli tässä tapauksessa romanialaisen ihmeen, Dacian. Lisäksi viileä keli olisi avoautolla matkatessa kylmentänyt liiaksi otsalohkojamme, joten Dacia olisi siinäkin mielessä parempi vaihtoehto. Ehkä sitten niin.

Koska olin salaa toivonut, että voisimme kuitenkin ajella rannikkoteitä avoautolla hiukset hulmuten, olin hankkinut itselleni jo valmiiksi hennon silkkihuivin osin kutrieni suojaksi, samalla huivi toimisi hyvin osana naamiointia. Tosin hiukseni ovat niin lyhyet, etteivät ne mitenkään voi hulmuta kauniisti kovimmallakaan tuulella, mutta etuhiukset ehkä voisivat, koska ovat pudonneet silmille jo aika päiviä sitten. Ja vaikkakaan meillä ei ollut nyt allamme avoautoa, voisinhan pitää vaikka Dacian ikkunaa auki ja siten saada aikaan hieman viettelevää hiusten hulmuamista.

Samalla ajomatkan aikana loisin tuuheuttavalla mascaralla sudittujen ripsieni lomasta pitkiä silmäyksiä agenttipariini, joka oli pikkuhiljaa kaurismäkeläistyylisellä elegantillaan vienyt sydämeni. Muistutin itseäni, että vaikka kyseessä olisi kuinkakin agenttitehtävä, oli matkalle tärkeää punata myös huulensa ja pukeutua kiiltäviin sukkahousuihin. Verkkosukkahousut voisivat olla jo liikaa…

Merenrantatietä kohteeseen

Heti seuraavana aamuna lähdimme matkaan hyvissä ajoin, sillä hyvin koulutettu apinakaan ei odottelisi meitä vuorella koko päivää. Agenttiparini haki ennen lähtöämme paikallisesta turvasäilöstä väärennetyt passit mukaamme ja niin automatkamme alkoi, määränpäänä siis huikaiseva ja paikoin sangen korkea Gibraltar.

Matkaan Fuengirolasta Gibraltarille romanialaisella ajaen kului parisen tuntia. Matkan aikana en saanut etuhiuksiani hulmuamaan kauniisti, koska ei ollut sitä avoa ja kovin tuli kylmä, jos yritti pitää Dacian ikkunaa auki. Eikä agenttiparini huomannut pitkiä, viipyileviä katseitanikaan, vaikka kuinka räpsyttelin ja huokailin, vaan keskittyi harmikseni vain liikenteeseen ja tiellä pysymiseen. Mikä kai noin tarkemmin ajateltuna oli sekin ihan hyvä asia.

Ohitimme matkan varrella komeita rantamaisemia, korkealle taivaisiin kurkottavia hotellirakennuksia ja upeita rannikkokaupunkeja, kuten Marbella. Keli oli kaunis ja aurinkoinen, viileä tuuli teki ilmasta kuitenkin kolean ja se sai minut kiittelemään Daciamme kattoa.

Viimein saavuimme raja-asemalle, edessämme siinsi Englanti ja Gibraltarin kohoava vuori. Päätimme jättää romanialaisen Espanjan puolelle parkkialueelle, ettei vain käynnistämme jäisi mihinkään mitään merkintää, ja käppäillä rajan toiselle puolen. Mutta ennen rajan ylitystä meidän piti vielä mennä passien tarkastukseen.

Väärät väärennetyt passit

Ennen tarkistuspistettä avasin meidän molempien passit katsoaksemme peitehenkilöllisyytemme ja huomasin kauhukseni, että agenttiparini oli ottanut turvalokerosta vahingossa passit, jotka molemmat kuuluivat eräille naispuolisille agenteille. Mieleni valtasi paniikki ja aioin keskeyttää tehtävän välittömästi, kiinni jäämisen vaara olisi nyt liian suuri.

Agenttiparini oli kuitenkin toista mieltä. Hän sytytti rauhallisin liikkein savukkeen, avasi poninhäntänsä ja heilautti pitkät hiuksensa valtoimeksi hiusmereksi harteilleen. Ja kyllä, ilman partaa hän voisi mennäkin toisen passin kuvassa olevasta naisesta. Mutta hänellä oli kuitenkin parta, yhtä tiukasti leuassa kun finni teinin nenässä. ”Älä huolestu, beibe” sanoi agenttiparini, puhalsi muutaman savukiehkuran korkelle ilmaan ja hymyili partaansa. ”Watch and learn! Katso ja opi!”

Edessämme passintarkastusjonossa oli vain muutama ihmistä, ja kun tuli meidän vuoromme, suuntasimme molemmat samaan aikaan tiskille ja tönäisimme passit lasin ali tarkastajalle. Minä en riisunut edes huiviani enkä aurinkolasejani. Turvatarkastaja loi noin nanosekunnin kestävän katseen passeihimme, siirsi sitten katseensa tylsän oloisesti jonnekin kaukaisuuteen, ja huusi samantien: ”Next! Seuraava!” Ja sama toistui UK:n puolella. Passintarkastajia kiinnosti siis passimme suunnilleen yhtä paljon kuin kilo jotain vähemmän miellyttävää ainetta. Ja sehän oli meidän onnemme.

Passitarkastusten jälkeen agenttiparini iski minulle silmää, sitoi hiuksensa jälleen poninhännäksi ja viittoi jatkamaan matkaa. Tehtävän suorittaminen edistyi siis suunnitelman mukaisesti. Levollisena agenttiparini sytytti savukkeen ja puhalsi ilmaan muutaman savukiehkuran.

Lentokentän ylitys

Vielä olisi edessämme vaarallinen lentokentän ylitys ennenkuin voisimme sanoa olevamme niin kutsutusti turvallisemmilla vesillä Englannin puolella. Gibraltarille mennessä täytyy ylittää toiminnassa oleva lentokenttä, oli sitten liikkeellä jalkaisin tai jollain moottorisella vehkeellä. Agenttiparini sytytti jälleen savukkeen, mittaili katseellaan lentokenttää ja puhalsi ilmoille muutaman savukiehkuran. ”Lets go, mennään!”

Kun olimme ylittäneet jo jonkin matkaa tuota lentokenttää, alkoi jostain kuulua niin kova moottorin jyrinä, että olin lähes satavarma lähestyvästä lentokoneesta. Yhtäkkiä agenttiparini kaatoikin minut maahan ja heittäytyi päälleni suojellakseen minua omalla kehollaan, ja kuin unen läpi kuulin tuskaisen huudon :”Se on lentokone, nyt matalaksi!” Pikkuisen säikähdin, päässäni oleva soma huivi putosi silmilleni ja polveni miltei murtuivat saadessaan kosketuksen kentän betoniseen pintaan, mutta sydän pakahtui onnesta tuon sankarillisen teon vuoksi. Myöhemmin kyllä ajattelin, että paljonkohan olisi tuo toinen päällä auttanut, jos lentokoneen alle oltaisiin jääty, mutta niinkuin lahjoja annettaessa, ajatushan se on tärkein.

Päällemme ei ollut tulossa kuitenkaan lentokonetta vaan jyrinän syynä oli muutaman harrikkapyörän kentän ylitys, vielä ihan kunnon matkan päässä meistä. Mutta siitä viis, tuo agenttiparini urhoollinen pelastusyritys sai minut viimein lopullisesti lankeamaan loveen, lähes murtuneista polvista huolimatta. Maasta noustuamme pudistelimme vaateitamme, minä oikaisin silmille tipahtaneen huivini takaisin paikoilleen ja agenttiparini sytti hieman nolona savukkeen. Muutama savukiehkura leijaili ilmassa hetken ajan hajoten tuuleen. Hiljaisina jatkoimme kävelyä loppumatkan läpi lentokentän.

Kaksi sanaa: U ja K

Lentokentän ylittämisen jälkeen ympäristön atmosfääri muuttui perin brittiläiseksi. Kadulla vastaan tuli kaksikerroksisia, punaisia busseja ja punaisia puhelinkoppeja oli kadun vieruksilla tasaisin väliajoin. Suunnitelmissamme oli nousta vuorelle sinne menevällä kaapelihissillä vaikkakin olin agenttikoulutuksestani huolimatta kovasti korkeanpaikankammoinen. Mutta se olisi nopein reitti ylös ja saisimme tehtävän siten pikaisesti suoritettua. Molemmilla meillä oli vahva tunne seuraajista ja vanavedessämme kulki kaiken aikaa savukiehkuroiden lisäksi selittämätön vaaran uhka.

Kaapelihissille oli sievoinen kävelymatka kaupungin halki ja olinkin tosi onnellinen, etteivät polveni tuossa lentokentällä sattuneessa kompuroinnissa sen pahemmin loukkaantuneet. Kaupungin läpi kävellessämme huomioimme monessa ravintolassa olevan myynnissä suosittua brittiruokaa, fish and shipsejä eli kalaa ranskalaisilla. Useiden avoinna olevien ovien pielissä oli myös kylttejä, joissa mainostettiin auki olevista teehuoneista iltapäiväteekannuineen ja -kakkuineen. Vaikka iltapäivätee houkuttelikin, jatkoimme kiiruusti matkaa kohti kaapelihissejä.

Saavuttuamme kaapelihissin ala-asemalle agenttiparini sytytti savukkeen, puhalteli ilmaan muutamia savukiehkuroita ja antoi katseensa kiertää ympäristössä. Itse silmäilin myös lähitienoota ja huomasin erään miehen istumassa läheisellä penkillä naama kiinni The Timesissa. Tuossahan ei olisi ollut mitään ihmeellistä ja outoa, jos lehti olisi ollut miehen käsissä oikein päin, mutta se ei ollut! Nyökkäsin agenttiparilleni sovitun merkin (kaksi nykivää nyökkäystä tarkoittaa pakoon ja sassiin) ja hivuttauduimme pikkuhiljaa takaisin tulosuuntaamme, käännyimme kannoillamme ja lähdimme rivakasti kävelemään pois päin kaapelihissiasemalta. Taaksemme jäi leijumaan muutama agenttiparini savukkeesta jälkeen jäänyt savukiehkura.

Bussilla kohti korkeuksia

Kävellessämme ripeästi kaupunkiin päin huomasimme kadun vieruksella pikku-busseja ja niiden vieressä mainoskyltit, joissa mainostettiin bussiretkiä vuorelle. Kyltit kertoivat, että bussit pysähtyisivät muutamalla näköalapaikalla retken aikana sekä myös vuorella asustelevien apinoiden oleskelupaikalla. Ja missäs muussa paikassa meidän koulutettu apinamme odottelisi, jos ei siellä, missä muutkin apinat olisivat? Tuota miettiessämme agenttiparini kerkesi sytyttämään savukkeen ja puhaltamaan ilmaan muutamia savukiehkuroita jo navakaksi yltyneen tuulen vietäviksi.

Bussimatkasta vuorelle maksoimme pyydetyt 20 puntaa per agentti, kaapelihissimatka olisi kustantanut suurin piirtein saman verran. Agenttielämään kuuluu, että lompakossa on aina pieni käteiskassa kaikkien maiden valuuttaa, joten nytkin meillä sattui olemaan mukanamme myös puntia. Samaan pikkubussiin nousi viisihenkinen brittiläinen seurue. Brittiseurue meni istumaan bussin takaosaan ja me istuimme edessä kuljettajan vieressä. Jos autossa olisi saanut polttaa, olisi agenttiparini sytyttänyt siinä ajon aikana yhden savukkeen ja häirinnyt savukiehkuroilla tukevaa kuljettajaamme.

Matka vuorelle oli hyvin jyrkkää nousua ja matkan teko suhteellisen hidasta, mutta ei mennyt kuitenkaan kovinkaan kauaa, kun olimme saavuttaneet sen korkeuden, joka olisi ollut minulle ihan riittävä. Mutta kuskimme jatkoi vaan yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Vaaran merkkejä

Ennen apinapaikkaa pysähdyimme kerran valokuvaamaan maisemia ja onneksi minullakin oli agentin varusteissani mukana valokuvauslaite eli siis kamera. Huolitellusti hain kuvauskulmia ja annoin kamerani laukasimen laulaa sillä saihan niistä komeista maisemista otettua melkoisen hienoja kuvia laitettavaksi vaikka instaan.

Agenttiparini sytytti saukkeen ja tutki sillä aikaa ympäristöä, etsien katseellaan merkkejä jostain poikkeavasta. Samalla hän puhalteli levottomana ilmaan savukiehkuroita. En ollut nähnyt agenttipariani ennen niin levottomana, ja tuo levottumuus tarttui minuunkin. Seurasin katseellani lähistöllä olevia ihmisiä ja hain joukosta mahdollisia vakoojia tai vieraan vallan agentteja. Levottomuuksissani kumarruin jopa tutkimaan erään viisivuotiaan kasvoja, jos vaikka olisi ollut kääpiöagentti. Ei ollut, pojan äiti nappasi lapsen kädestä kiinni ja raahasi hänet mukaansa, minä sain osakseni vihaisen mulkaisun.

Tapaaminen

Maisemapysähdyksen jälkeen bussimatkamme jatkui yhä korkeammalle kohti apinoiden kokoontumispaikkaa. Tie oli hyvin kapea, vain yhden auton levyinen, joten vastaan tuli vain patikoijia ja muuten vaan jalkaisin liikkellä olijoita. Jyrkänteen puolella ei ollut minkäänlaisia kaiteita, joissain kohdin oli vain muutama kivimurikka peräkkäin tai hentoinen aita pikkuisen matkaa, noin niinkuin nimeksi. Ja koska tieltä näkyi suoraan alaspäin monta sataa metriä, jouduin aina mutkissa sulkemaan silmäni ja kallistumaan oikealle eli vuoren puolella. Kehoni oli pelosta kireä kuin viulunkieli.

Viimein saavuimme apinapaikalle, jo aiemmin muutamia apinoita hyppäsi automme katolle tai seurasi matkaamme juosten tien vierellä olevalla kaiteella (täällä oli siis kaiteet!) Apinoita näytti olevan paljon. Niitä hyppeli kivillä, puissa, autojen katoilla ja konepelleillä sekä joidenkin ihmisten olkapäillä. Myös ihmisiä oli paikalla runsaslukuisesti, samanlaisia pikkubusseja oli pysäköityinä tielle peräkkäin muutamia. Apinoilla oli täällä oma ruokintapaikka, jonne oli tuotu kaikenlaista vihannesta, myös bussien kuskit jakoivat apinoille auliisti herkkupaloja saaden ne näin pysymään ihastelevien matkaajien keskuudessa.

Muiden poistuessa autosta minä jäin vielä autoon istumaan (en uskaltanut lähteä ulos, sillä jos astuisin tielle, mielessäni putoaisin aivan varmasti rotkoon, koska olimme niin korkealla) ja tarkkailemaan apinajoukkiota. Mistä ihmeestä erottaisin kontaktiapinamme? Apinoita oli kovin runsaslukuisasti, pieniä ja isoja, niitä hyppeli kaikkialla ja ne olivat todella vikkeliä.

Jotkut niistä hyppäsivät ihmisten kimppuun ja yhtäkin apinaa näytti olevan vaikea saada irti erään tytön pitkistä hiuksista. Tuntui, että ne odottivat vaan oikeaa hetkeä napatakseen yllätetyltä matkailijalta saaliin, kaikki kelpaisi. Kukaan apinoista ei näyttänyt kuitenkaan mitenkään erikoiselta, olikohan apinaan luottaminen virhe? Radiosta tuli tunnettu kappale ja aloin vihellellä sitä samalla kun etsin katseellani kontaktitapinaamme.

Yhtäkkiä auton puoliavonaiseen ikkunaan hyppäsi apina killumaan ja tuijotti minua ruskeilla silmillään. Tajusin oitis että siinä se oli, kontaktiapinamme. Se päästeli kurkustaan outoja ääniä ja kaivoi samalla vatsapussistaan (onko apinoilla edes vatsapusseja vai vaan kenguruilla) tai jostain karvojensa seasta esiin A-nelosen kokoisen, neljään osaan taitellun paperin ja ojensi sitä minulle auton ikkunasta napittaen minua koko ajan suklaasilmillään.

Salainen lista

Juuri kun olin tarttumaisillani paperiin, se nykäistiin takaisin ja apinan tilalla näin pelottavan rumat, ahavoituneet miehen kasvot jotka olivat vääntyneet ivalliseen hymyyn. Vastapuolen agentti! Ja hän oli saanut napattua paperin itselleen. ”Damn, kirottu!” karkasi suustani. Kontaktiapinasta ei näkynyt enää kuin hännänpää sen luikkiessa herkkujen perään ihmismassan syövereihin. Ei siis kovinkaan lojaali koulutettu apina. Tuuli toi nenääni savukkeen hennon tuoksun ja auton takaa levisi ilmaan muutama savukiehkura. Aika pysähtyi.

Vaikka kaikki tapahtui valon nopeudella, selvisi minulle tuon paperin sisältö kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli lista kaikkien Espanjan Fuengirolaan soluttautuneiden suomalaisvakoojien henkilöllisyyksistä! Eli äärettömän salainen asiakirja! Kun paperi lipui käsistäni viholliseagentin ryhmyisiin kouriin, näin vilaukselta luettelon, jossa esiintyi sanoja Gia, Sonja, Eeva…..ja ihan kuin siinä olisi ollut myös maininta shampanjaa muovimukista nauttivasta henkilöstä ja toisesta matkakuumeisesta henkilöstä, peitenimiä kaiketi. Ja kaikki nämä henkilöt paljastuisivat nyt viholliselle, koska olimme epäonnistuneet tehtävässä! Kyynelten sumentamilla silmilläni näin auton sivupeilistä, kuninka agenttiparini käveli autolle, nojasi sen kylkeen, sytytti savukkeen ja vihelsi sitten pitkään.

Samassa apinajoukosta kimposi apina kuin luoti kohti vihollisagenttia, nappasi paperin vihollisagentin kädestä ja kiipesi se mukanaan korkealle kiven päälle tutkimaan varastettua saalistaan. Hetken aikaa se käänteli paperia karvaisissa käsissään ja pisteli paperin sen jälkeen tyytyväisen oloisena poskeensa. Vihollisagentti hävisi paikalta kuin tuhka tuuleen, samoin kuin agenttiparini puhaltamat savukiehkurat. Apina olikin koulutettu toimimaan vihellyksellä ja agenttiparini tiesi sen. Vaikka asiakirjaa emme saaneetkaan, oli tehtävä kuitenkin suoritettu, sillä Fuengirolan suomalaiset vakoojat olisivat nyt turvassa.

Tehtävä suoritettu

Jatkoimme huojentuineina ja tyytyväisinä bussiretkeämme. Ennen retken pättymistä ajelimme vielä yhdellä näköalapaikalla kuvailemassa maisemia ja täältä näkymät avautuivat suoraan alas salmeen jossa espanjalaiset sotalaivat uhittelivat brittilaivastolle. Tuostahan brittilaivasto ei luonnollisestikaan juurikaan provoisoitunut, vaan vastasi uhitteluun kohteliaasti, että menkäähän siitä itkemästä.

Viimein olimme laskeutuneet alas lähtöpaikkaamme ja kävelimme halki kaupungin ja poikki lentokentän takaisin Espanjan puolelle. Passimme tarkastettiin rajalla täysin samalla mielenkiinnolla kuin tullessammekin. Rajan toisella puolen huokasimme syvään, tehtävä oli kuitenkin suoritettu onnistuneesti. Ei ihan odotetulla lopputuloksella, mutta suoritettu kuitenkin.

Ennen autolle menoa kävimme vielä syömässä suosikkiravintolassamme juustohampurilaiset, jännitys tekee kansainvälisestä agentistakin kovin nälkäisen. Kun saavuimme vihdoin autollemme, väsyneinä mutta onnellisina, agenttiparini sytytti savukkeen, puhalsi ilmaan muutaman savukiehkuran ja kuiskasi korvaani: ”Beibe, eiköhän vaihdeta lavasteita!”

To be continued….