Salut Romaniasta

Haudi, haudi rakkaat blogimme seuraajat. Hitsin nopsaan menee nykyään aika, ei ehdi blogia päivittämään yhtään siinä tahdissa kun maa ja valuutta vaihtuu. Tai sitten me ollaan itse ihan liian nopeatempoisia. Jotenkin tuntuu, että pitää ehtiä moneen paikkaan vielä ennen Englantiin menoa, ihan kuin matkamme tyssäisi lopulta tuonne Englantiin. Höh. Olemme kyllä hieman tuumanneet keksivämme jotain tekemistä vähäksi aikaa tuon Englannin etsintäreissun jälkeen, onko se sitten ihan oikeita töitä (voi olla melko vaikee saada) tai vapistöitä (ei ole helppo saada näitäkään), who knows? Jotain kuitenkin tekisi mieli välillä ihan oikeasti tehdä. Muutakin kuin matkustaa.

 

Videon pätkä aiemmalta etsintäreissultamme Englannissa

 

Mutta mennäänpäs kuitenkin nyt takaisin matkalle. Matka Romaniaan alkoi melko takkuisesti, Bangkokista lähtevä lento oli nimittäin yli kolme tuntia myöhässä. Ja koska oikea lähtöaika olisi ollut pikkusen jälkeen kaksi yöllä, tiesi tuo myöhästyminen meille koko yön valvomista lentokentällä. Hmph. Puoli kuuden aikaan pääsimme lopulta nousemaan ilmaan ja lento Dubaihin kesti osimmoilleen seitsemän tuntia. Fly Dubai hoiti lentoyhtiönä hyvin sen tärkeimmän hommansa, eli kone pysyi ilmassa ja saavutti määränpäänsä, muutoin kaikki olikin sitten melkoisen syvältä. Varaukset koneeseen netin kautta oli vaikeimmat tehdä ikinä, kentällä tsekkaus voitti hitaudessaan jopa Air Canadan (ja se on paljon se). Fly Dubai on siis halpayhtiö siinä missä muutkin, joten mitään ilmaistarjoiluakaan ei koneessa ole, kaikesta maksetaan erikseen. Yllättävän leppoisasti ja nopsaan lentomatka kuitenkin sujui, nukutuksihan koneessa emme taaskaan saaneet. Dubaissa sitten tuon koneen myöhässä lähdön vuoksi ei tarvinnut jatkolentoa odotella vaan vauhdissa nappasimme Mc Donaldsista juustohampparit mukaamme ja painelimme suoraan Romaniaan lähtevään koneeseen (joka oli ihan sama kone millä lensimme Dubaihin). Romaniaan lento kesti reilut viisi tuntia, pikkuisen torkahtelimme lennon aikana mutta nukkuminen jäi kyllä tuollakin lennolla hyvin vähiin. Silmäpussit olivat väistämätön tosiasia. Ja voitte kyllä arvata, ettei kyseessä olleet mitkään ihan pienet pussukat.

 

 

 

Saavuimme siis  Bukarestiin, neuvostoaikaisen näköiseen kaupunkiin, ihan kuin olisimme lentäneet ajassa taaksepäin suoraan kuusi-seitsemänkymmentä luvulle. Kaikki talot, kadut, maisemat ja vanhemmat ihmiset toivat ihan lapsuusajat mieleen. Miltei kaikilla vanhemmilla ihmisillä oli mustat vyölliset nahkatakit, monella miehellä oli päässään vielä sellainen metsästäjän kotsa mutta ilman sitä sulkaa. Nuoret sitten olivatkin järjestään tyylikkäästi pukeutuneita, monet kulkivat ihan merkkivaatteissa. Kontrasti oli siis täydellinen nuoruuden ja kokemuksen välillä. Hotellimme oli ihan ok, paitsi siellä haisi vahvasti tupakka, niinkuin tässä kaupungissa haisi tupakka vähän kaikkialla. Minä sairastuin siltä seisomalta heti uudestaan flunssaan, ensin kyllä luulin, että tuo tupakan haju otti vaan henkeen, mutta kyllä sieltä yskä ja kurkkukipu sitten pölmähtivät takaisin riesakseni (Kuala Lumpurin flunssa kerkesi jo parantua tuossa välillä). Kökkö sille. Hotellimme respan mies näytti ihan siltä, että heti kun huoneestamme ulos lähtisimme, hän kyllä kävisi keventämässä laukkujamme turhasta elektroniikasta ja muustakin vähän arvokkaammasta. Onneksi hän vain näytti siltä.

 

 

 

 

Tuolla Bukarestissa emme olleet kuin kaksi yötä mutta kerkesimme tuossa ajassa näkemään ne meille tärkeimmät ”nähtävä-kohteet”. Mitään kovin ihmeellistä ja hienoa emme tuossa kaupungissa odottaneetkaan näkevämme, mielestämme kaupunki on melko mitäänsanomaton verrattuna Euroopan muihin suuriin vanhoihin kaupunkeihin. Pakkohan kaupungissa oli kuitenkin käydä toteamassa se yhden sortin hulluuden monumentti, nimittäin Nicolae Ceaușescun rakennuttama ”Kansan talo”. Jumalattoman suuren rakennuksen tieltä oli aikanaan purettu rakennuksia kahdeksan neliökilometrin alueelta. Purettujen rakennusten joukossa oli luostareita, kirkkoja, sairaaloita ja teattereita sekä monien kymmenien tuhansien asukkaiden kodit. Joillekin asukkaille häätö kodista oli tullut vain vuorokauden varoajalla. Nykyään tuo rakennus toimii parlamenttitalona. Että semmoinen poika oli Nicolae, tosin hengellään joutui myöhemmin maksamaan hulluutensa.

 

 

Toinen käymisen arvoinen paikka oli vanha kaupunki. Sen lukemattomat pienet putiikit ja terassit olivat tavattoman mukavan ja viihtyisän näköisiä. Vaikka sää oli täälläkin jo verraten syksyinen eli ei enää mitenkään lämmintä, näkyivät terassit olevan vielä suosittuja oleskelupaikkoja, kaikilla terasseilla oli huovat ja viltit jo kuitenkin ahkerasti käytössä. Nytkin niillä oli paljon porukkaa istuskelemassa, voi vaan kuvitella, miten terassit pursuilevat kesäaikaan. Liikenne täällä Bukarestissa, vaikka onkin pääkaupunki, on verkkaista ja hiljaista verrattuna Aasian maihin. Ihan pöllämystyimme, kun täällä annetaan oikeasti jalankulkijalle tietä katua ylitettäessä (eikä katua tarvitse ylittää henkensä kaupalla). Sepä tuntuikin erinomaisen mukavalta. Kyllä saivat monet autoilijat meiltä takaisin vilkutuksen ja leveän hymyn siihen päälle.

 

 

 

 

Kaupunkikierroksen jälkeen piti sitten tuumata taas minne sitä suunnattaisiin seuraavaksi. Olimme lukeneet netistä Brasovissa sijaitsevasta Branin linnasta, jota myös Dracula-linnaksi kutsutaan, vaikkakaan sillä ei ole mitään tekemistä kyseisen verenimijän kanssa. Koska linnan ympärillä liikkuu suuri ”dracula-bisnes” ja linna on hyvin suosittu turistikohde, skippasimme sen yhteistuumin ja päätimme sen sijaan poiketa Sinaiassa, kaupungissa Bukarestin ja Brasovin välissä. Ainakin nettikuvien perusteella paikka olisi kaunis vuoristomaisemineen ja olisi varmasti käymisen arvoinen paikka. Siispä asetuimme tikettijonoon, ostimme junaliput ja lähdimme matkaan. Junamatka Sinaiaan kesti tunti ja neljäkymmentä minuuttia ja kun perillä hyppäsimme laukkuinemme pois junasta, ensimmäinen ajatus oli: Jestas sentään, miten täällä onkin kylmä!

 

 

 

Kylmä tosiaan oli, olimmehan nousseet Karpaattien vuoristoon noin 800 metrin korkeuteen. Tosin aurinko kyllä paisteli ja lämmitti päiväsaikaan mutta varjossa oli kylmä ja öisin lämppäri putosi jo pakkasen puolelle. Pipoa, lapasia ja villasukkia tuli ikävä. Ja muumipyjamaa. Onneksi meillä on kuitenkin takit ja farkut vielä säästyneet realisoinnilta joten kun laitoimme kaikki pitkähihaiset ja -lahkeiset päällemme, niin tarettiin. Eikä onneksi öiseen aikaan tarvinnut liikkeellä olla. Sinaiassa oli ihan niin komeat maisemat kuin netissä luvattiinkin. Lähellä hotelliamme sijaitsi Pelesin linna, jonka Romanian kuningas Kaarle I rakennutti aikoinaan itselleen kesäasunnoksi. Linna on valmistunut vuonna 1914 ja se on mainittu yhdeksi kauneimmaksi linnaksi Euroopassa.

 

 

 

Miespuolinen matkaaja kävi taas katsastamassa maisemat gondolalla minun jäädessä lueskelemaan alapysäkille kirjaa. Hienoja olivat olleet maisemat ylhäältä käsin, tosin niiden ihastelemiseen ei tarvinnut edes lähteä gondola-ajelulle. Sinaian vuorella on suuri hiihtokeskus ja siksi kaupungissa on lukematon määrä hotelleja ja muita majoituspaikkoja. Nyt oli hiljainen kausi, monet hotellit olivat tyhjillään tai niissä asusteli vain muutama asukas. Meidänkin hotellissamme näimme parin päivän aikana vain yhden toisen pariskunnan. Mitään ihmeellistä emme tuolla Sinaiassa sitten tehtykään, kiertelimme kaupunkia (keskusta ei ollut kovinkaan suuri) ja ihastelimme taloja, jotka olivat kuin mistä tahansa alppikylästä. Liikennettä ei paljoakaan ollut, paikalliset näyttivät ajelevan tosi hyvillä autoilla ja miltei kaikki talot olivat melko prameita. Julkinen liikenne tuntui toimivan hyvin ja bussilla kaupungissa olikin helppoa ja edukasta liikkua.

 

 

 

 

Hotellimme oli kuin alppihotelli konsanaan ja hyvin rauhallinen, eihän siellä juuri muita asukkaita ollutkaan. Koirat mokomat (ja täällä Romaniassa noita kulkukoiria riittää, niistä on jopa varoiteltukin) pitivät viimeisenä yönä kunnon haukkukonsertin. Tuli mieleen silloin yöllä, että noinkohan karhulle haukkuvat, koska täällä on myös karhuja paljon, näistä oli jopa tiedotustaulu gondolan ala-asemalla.

 

 

Seuraava etappimme Romaniassa oli Timisoara josta ajattelimme olevan helppoa sitten jatkaa matkaa Serbian Belgradiin. Jostain kumman syystä meillä oli taas aivan väärä käsitys matkan pituudesta, sillä kuvittelemamme kuuden tunnin junamatkan sijasta matka kestikin miltei 12 tuntia. Ja tämäkin selvisi meille vasta junassa, kun aloimme matkalippuja paremmin tarkastelemaan. Arvatkaa vaan, riittivätkö eväät. No, eivät riittäneet, ne oli nimittäin syöty jo heti alkumatkasta. Onneksi junassa toimi ”ravintola”, josta sai ostaa suolatikkuja ja limsaa. Tuo junan ravintola oli kyllä ankein näkemämme junan ravintola. Mutta suolatikut kelpasivat oikein hyvin loppumatkasta. Juna oli todella hidaskulkuinen, välillä mentiin sellaista vauhtia, että fillarillakin olisi pyyhkäissyt ohi. Ja joka ainoalla aseman tapaisellakin juna pysähtyi, välillä ei ollut asemasta tietoakaan. Ei sitten ollutkaan mikään ihme, että tuo matka kesti niin kauan.

 

 

 

Timisoarassa olimme vähän ennen puolta yötä ja nukuimme yhden yön ehkäpä koko matkamme parhaimmassa hotellissa. Oikein kenkutti, kun oli niin lyhyeksi aikaa varattuna niin hyvä hotellihuone. Mutta ei auttanut, sillä seuraavana päivänä matkamme jatkui kohti Serbiaa. Suora junayhteys Serbiaan oli peruttu jonkin syyn vuoksi (meille kerrottiin se Romaniaksi mistä syystä ei oikein ymmärretty), joten tuumimme että ajelemme junalla rajalle ja siitä pyyhkäisemme sitten taksilla Serbian puolelle Vrsaciin, joka ei olisi kaukana rajalta. Juna tuonne Romanian rajakaupunkiin Moravitaan oli kyllä melkoisen kolho, pyörätkin olivat varmaan kuusikulmaiset, sen verran juna konklotti mennessään. Mutta kovaa juna kuitenkin kulki, varmaan puolet kovempaa kuin se juna, jolla matelimme Timisoaraan. Ja kun saavuimme perille Moravitaan, huomasimme, että olimme tulleet kyllä varsinaiseen mörön perseeseen (miespuolista matkaajaa lainatakseni). Asema, johon jäimme, oli ihmisistä ja kaikesta muustakin tyhjä, ei takseja, ei busseja, ei kertakaikkiaan mitään. Jostain huoneesta löytyi kaksi äijää, jotka eivät halunneet meitä lainkaan ymmärtää. Siinä sitä sitten seistiin keskellä aseman lattiaa kun ööt aapisessa, mikäs nyt sitten neuvoksi? Kunnes paikalle pölähti avulias pieni ukkeli, joka tarjoutui viemään autollaan meidät rajalle viidellä eurolla.  Niinpä tungimme itsemme ja laukkumme pikkuisen ukkelin pikkuiseen autoon ja huruuttelimme rajalle. Romanian puolella jäimme kyydistä (ukkeli kääntyi takaisin, viittoi, että takseja on saatavissa sitten rajan toisella puolella) ja niinpä käppäilimme siitä sitten matkalaukkuinemme rajan yli Serbiaan. Tuosta rajan ylityksestä ja paljosta muusta mukavasta sitten seuraavassa postauksessa.

 

 

 

Leppoisaa syksyn jatkoa itse kullekin, muistakaa käyttää heijastimia ? Sonmoro!