Norsuja Khao Lakissa

Meille on tullut nyt hieman sellainen vaihe tässä lomailemisessa, ettei me keksitä oikein mitään tekemistä. Istumme koneilla ja vilkuilemme toisiamme, menemme kahville ja vilkuilemme toisiamme, menemme syömään ja siinä syödessä taas vilkuilemme toisiamme. Siitä tämä tiivis vilkuilu, josko toisen ilme paljastaisi sen, että tekemistä olisi keksitty, syttyisikö lamppu toisen pään päällä. Varsin pimeetä on ollut kuitenkin niillä huudeilla. Mietimme jo vähän aikaa sitten, että pyytäisimme siivoojalta harjat ja pesuainetta ja harjaisimme allastasanteen lattian, se olisi kyllä ihan harjapesun tarpeessa. Samoin tuolit ja pöydät olisi voinut samalla pesaista, muovituolit lähtisi puhtaiksi hyvin ihmesienellä (en tiedä saisiko täältä). Onneksi olemme malttaneet mielemme tuon suhteen, olisimme tuon jälkeen varmasti henkilökunnan mielestä hiukkasen omituisia. Jamaikalla pidimme kyllä hiekasta puhtaana rantaan menevän laatoituksen. Luulemmepa, että olimme siellä muutenkin jo henkilökunnan mielestä hieman omituisia ”saksalaisia”, juhannuskokkoinemme. Eli liian pitkäksi ajaksi varasimme asumisen tänne Phuketiin samasta hotellista. Nyt sitten siis huokailemmme. Ja vilkuilemme toisiamme. Kökkö.

 

Huhuu, löytyykö sieltä tekemistä??

Koska lamput eivät kummankaan päällä ole osoittaneet edes pienintäkään kipinöintiä, päätimme lähteä mukaan Khao Lakiin tehtävälle päivän retkelle. Esite lupasi kilppareita, ananasfarmia, joen laskemista bambulautoilla, norsuja, temppeliä ja hedelmämarkkinoita. Hintakaan ei ollut kova, 1200 bahtia/hemmo. Ei muuta kun puhelimeen herätys maanantaiaamuksi klo 6.30.

Aika turhaahan tuo herätyksen asettaminen on, eikä sitä tarvittu tänäkään aamuna. Mutta varulta. Seitsemän maissa tuli sitten respan ihminen koputtelemaan ovelle, että retkelle hakija kyselee jo aulassa (esitteen mukaan lähtö olisi 7.15-7.30). Peräti ihmeellistä, yleensähän näitä hakijoita saa itse odotella. Matkaan siis. Ajoimme kolmen muun hotellin kautta kerätessämme bussiin muita retkelle lähtijöitä, matka tuonne Khao Lakiin kesti kaikkinensa yhteensä sitten kaksi ja puoli tuntia (melkoisen puuduttava matka). Bussiin (mini) nousi lisäksemme australialainen ja puolalainen pariskunta sekä kaksilapsinen arabiperhe. Tuo pariskunta Australiasta oli todella mukava, olivat molemmat varmaan jotain kahdeksan-yhdeksänkymppisiä. Varsinkin rouva oli kova puhumaan, mieskin sitten, kun sai puheenvuoron. Todella miellyttäviä ihmisiä. Oppaamme tuolla retkellä oli nuori mukava nainen, joka puhui hyvää, ymmärrettävää englantia. Ja mukana oli tietenkin (aina yhtä huomaamaton) bussin kuljettaja, kuskithan ovat yleensäkin melko hiljaista ja piiloutuvaa väkeä.

Oppaamme Tuki

Jo aamusta hotellilta lähtiessämme sateli hieman vettä ja meidän tuurillamme vettä satelikin sitten koko päivän, välillä todella rankastikin. Ensimmäinen etappimme oli kilpikonna-hoitola, jossa pieniä kilppareita hoidetaan ja kasvatetaan isommiksi ennenkuin ne vapautetaan (takaisin?) luontoon ja mereen. Kirjoittajalle jäi epäselväksi se, mistä nuo pienet kilpparit ovat niihin altaisiin ilmaantuneet, mutta se lienee tässä tarinassa sivuseikka. Pääasia, että niitä hoidetaan kunnolla silloin kun ovat pieniä, ja sitten isompina päästetään vapauteen. Tuolla hoitolassa oli kyllä muutamia oikein isojakin kilpikonnia, lienevät olleet paikan ”pesämunia”. Kaikki kilpparit olivat sangen liikkuvaista ja virkeää sakkia, eivät vain möllöttäneet paikallaan. Sellaisia onnellisia kilppareita. Saimme täällä maistella myös jotain ihme merilevää, jota kasvatetaan myös näissä altaissa. Inhan ja oudon oloista suussa, ja maksaa maltaita.

Antibakteeriaineella kyllästettyjä vauvakilppareita

 

Hyvä hoito, parempi mieli

Retkemme jatkui kilppareiden luota kohti jokea, jonka tulisimme laskemaan bambulautoilla. Kuinka jännittävää. Joen varteen saapumista seurasi uikkareiden vaihto ja kelluntaliivien pukeminen. Kirjoittaja empi aikansa, ottaako puhelimen mukaan vai ei (kaikki pitäisi saada aina kuvattua), mutta jätti sen kuitenkin muiden tavaroiden kanssa autoon. Mikä osoittautuikin taas melko järkeväksi ratkaisuksi. Miespuolinen matkaaja otti mukaansa Go Pron halvan kopion (meillä ei ole siis sitä aitoa), tämäkin on kuitenkin vedenpitävä kamera. Jokaiseen lauttaan kävi istumaan kaksi retkeläistä peräkkäin ja lautanohjaaja seisoi edessä pitkän keppinsä kanssa. Ja sitten mentiin. Ei mitään huippuvauhtia, pikkusen lipumista nopeampaa. Yhdessä kohdassa jokea oli notkelma, jossa lautta meni hetkeksi huppeluksiin ja kirjoittaja meinasi pudota joen mutaiseen syleilyyn. Ainakin se tuntui siltä. Poika lautalla teki hartiavoimin kyllä töitä, että sai tuon lauttansa pysymään kurssissa. Kovin oli nuori ja hintelä poika meillä lautan ohjaajana (ei voi varmaan kirjoittaa lautturina) ja kirjoittajan mielessä kävi jo hetken epäilys voimassaolevasta kuljettajaluvasta. Mutta hyvin hoiti poika hommansa, hintelyydestä ja nuoruudesta huolimatta. Kun olimme jonkin aikaa jokea alaspäin lasketelleet, veti poika lautan joen varteen, kiinnitti sen köydellä puskaan ja viittelöi meidät mitään sanomatta mukaansa. Me heti ajattelemaan, että nyt käydään tässä välillä katsomassa jotain kyllä perin ihmeellistä siellä joen varrella. Go Pro oli valmiina laukaisemaan. Mutta yllätykseksemme päädyimmekin autolle, jossa toiset retkeläiset jo odottivat, joen laskeminen päättyikin siis jo tähän. Poika katosi samantien paikalta, mikä oli harmi, sillä hän jos joku, olisi kyllä tippirahansa ansainnut.

Joki, jolta oli paluu (nopeammin kuin arvasimmekaan)

Tässä samaisen joen varrella oli ravintola jossa kävimme lounaalla (kuului retken hintaan). Tälläkin retkellä tuo lounas oli kyllä hyvää, tarjolla oli aluksi kirkasliemistä kasviskeittoa, sitten kanaa kahdenlaisessa kastikkeessa, riisiä, kevätkääryleitä ja ranskalaisia. Kahvia ja ananasta jälkkäriksi. Olipa taas hyvää, eikä ollenkaan liian tulista. Ja vettä tuli koko ajan niin kuin ennen vanhaan Esteristä itsestään, onneksi ravintolassa oli pitävä katto.

Muutama sananen tuosta ruokailusta muutekin näin reissatessa. Olemme huomanneet monen kirjoittavan reissuiltaan, että ruoka on miltei pääasia matkustaessa. Tärkeää se on meistäkin, mutta ei se saa kuitenkaan kovinkaan korkeaa sijoitusta meidän Tärkeintä matkassa- listallamme (oikeesti meillä ei ole kyllä tuollaista listaakaan). Emme ole koskaan olleet erikoisesti mitään kulinaristeja. Meille on tärkeää, että  ruokaa on ja masut saa täyteen, plussaa tietenkin on, jos ruoka on hyvää. Emme mene toki sellaiseen ravintolaan kovin montaa kertaa uudelleen, jossa saa vaan pahaa ruokaa. Mukava on myös kokeilla paikallista sapuskaa, mutta kirjoittajan ruokarajoittuneisuuden vuoksi ainoastaan niissä pitäytyminen tietäisi mahanahan siirtymistä tiukemmin kohti selkärankaa. Ruokarajoittuneisuus ei  tässä tapauksessa tarkoita allergioita, sairautta tai uskonnollista vakaumusta vaan pelkästään on enemmänkin henkistä, oman pään ja masun sisäistä. Kirjoittaja ei ole esimerkiksi koskaan pystynyt pistämään edes katkarapua luukusta alas, saati sitten muuta rapua, simpukkaa tai merenelävää (lohi ja sei ovat ok). Siitä seuraa välitön ja automaattinen öksötys. Kuten monesta muustakin ”kummallisesta” ja ei tutusta. Esimerkkinä Filippiineiltä, kun illastimme suuressa buffeeravintolassa, monien pöytien kansien ja kulhojen alla oli vaikka mitä ”paikallista herkkua”. Kaikki padat ja pöydät kierrettyään kirjoittajan lautanen oli tämän näköinen (tiedän, melko sairasta):

Eli kirjoittaja on  suomeksi sanottuna ihan vaan ronkeli ja piste. Miespuoliselle matkustajalle uppoaa sitten kaikki syötäväksi tarkoitettu.

No, se siitä sapuskapuolesta.  Me jatkoimme tuota retkeämme joelta vesiputoukselle ja siitä edelleen ananasfarmille. Tuo vesiputous oli kyllä melkoisen vaatimaton, mutta siellä pystyivät halukkaat käydä uimassa. Täällä oli jopa hetki, jolloin ei satanut. Paikallinen mies tyrkytteli siellä iguaaniaan kuvattavaksi 100 bahtilla ja niin vaan tuo eläin päätyi miespuolisen matkaajan käsivarsille, pään päälle ja olkapäälle loikoilemaan. Kirjoittaja tyytyi vaan kuvaamaan ja tökkäämään kyseistä olentoa sormella: oikea elävä olento oli kyseessä.  Putoukselta suuntasimme anansfarmille, joka pitää kyllä laittaa sitaatteihin. Siis mitään farmia ollut, bussi pysähtyi pellon reunaan, jossa noita ananaksia kasvoi. Porukka purkautui sateeseen ihmettelemään ja kuvaamaan kasvustoa ja sitten oitis takaisin autoon. Oppaamme kerkesi sen verran kertomaan, että yhden hedelmän kasvaminen kypsäksi kestää vuoden. Eikä ananakset kasvakaan puussa, niinkuin kookokset (näin olemme ajatelleet), vaan vakaasti ihan maan päällä. Vähän niinkuin pensaassa.

Alla tava hattu ja sitten päällä vähän erikoisempi nahkahattu

 

Ei mikään Niagara Falls, mutta vesiputous yhtäkaikki

 

Ananakset kasvavat siis maassa

Seuraavana oli vuorossa norsut ja norsun selässä matkaaminen. Olemme aikaisemmalla reissulla tehneet tämän saman hommelin, silloin ei kirjoittajaa pelottanut läheskään niin paljon kuin nyt. Nyt kirjoittaja oli suorastaan kauhuissaan. Vettä satoi kaatamalla (saatiin sateenvarjot tuon ratsastuksen ajaksi) joten se penkki, jossa istuimme norsun selässä, oli liukas ja vietti kaiken aikaa kirjoittajan perän alta. Ja norsun kulkureitti oli todella vaikeakulkuinen, välillä se löntysteli kivikkoista mäkeä alaspäin, niin että sai toden teolla pitää penkistä kiinni, ettei valuisi norsun ohjaajan niskaan (istui norsun pään päällä). Välillä norsu joutui kipuamaan niin jyrkkää mäkeä ylös, että matkaajien jalat sojottivat suurin piirtein kohti taivasta. Olimme varmaan melko koominen näky.  Olisi ollut mukavampaa sekä norsulle että matkaajille, jos norsu olisi saanut kävellä ihan vain tietä pitkin. Tai norsulle olisi ylipäänsä mukavaa, ettei tarvitsisi kuljetella selässään ketään. Jossain vaiheessa tuota ratsastusmatkaa norsun ohjaaja kysyi haluammeko, että hän käy alhaalla ottamassa meistä valokuvia. Kirjoittaja teki siinä vaiheessa ohjastalle hyvin selväksi sen, että hänen on vaan paree pysyä paikallaan norsun pään päällä eikä lähteä hillumaan minnekään muualle, niinkuin näytti tekevän edellä menevän norsun ohjastaja. Ratsastuksen päätteeksi norsumme sai meiltä banaania ja taputuksen päälaelle, ohjastaja sai vain bahteja, ei taputusta. Molemmille kuitenkin jotakin.

Norsulla eteenpäin, yli mutakoiden ja kivien

 

Täältä meinasi liukua väkisinkin kohti norsun otsalohkolla istuvaa nuorta miestä

Ennen siirtymistämme eteenpäin pieni norsu esitteli meille vielä temppujaan. Tuo teki viimeistään mielen lopullisesti surulliseksi tuolla norsupaikalla. Vai mitä mieltä olette kun katsotte allaolevan videon? Kirjoittajan täytyi lopettaa katsominen kesken, koska mieli tuli tuosta liian surulliseksi. Täytyisi varmaan ajatella niin, että norsupoika nauttii yhtä paljon esiintymisestä kuin vaikka Robin tai Cheek. Jotenkin kuitenkin epäilyttää, kun katsoo tuon eläimen silmiin.

Retkestämme oli enää jäljellä temppeli ja hedelmämarkkinat. Kurjaa oli tuossa vaiheessa, se että vaatteemme olivat aivan märät. Onneksi oli mukana pyyhkeet, johon saimme kuivattua jotenkin itseämme, mutta esimerkiksi kirjoittajan hame oli niin märkä, että siitä piti puristaa enimmät vedet pois. Myös jäljellä oleva murhemieli pienestä norsusta alensi vielä hetken aikaa retkitunnelmaa. Mutta pian olimme temppelillä ja pieni norsu temppuilemisineen siirtyi ajatuksissa taka-alalle. Tuon temppelin, Wat Suwan Khuhan, pihassa oli nimittäin vilisemällä apinoita. Ja samaten puluja taistelemassa osuudestaan turistien antamista herkkupaloista. Vaikka noita apinoita oli paljon, näyttivät ne kuitenkin käyttäytyvän suhteellisen siivosti, väkisin syömisen viemistä ihmisten käsistä emme nähneet. Välillä ne ottivat yhteen toistensa kanssa mutta muutoin mallikkaasti kerjäsivät ja nappasivat itselleen syötävää. Temppeli itsessään oli hyvin erikoinen koska se oli luolan sisällä. Ei ollut hienoja krumeluureja vaan kaikki oli kiveä. Kerrassaan upea. Muutama buddhan patsas oli heti sisään mennessä, ja sitten oli vain luolastoa. Munkki piti vastaanottoa luolaan eteenpäin mentäessä, hänen edessään kävi ihmisiä (turistejakin) vissiinkin siunauttamassa itsensä. Todella kaunis paikka.

Temppelin edustaa

 

Temppelin sisääntuloluola

 

Luolasto jatkuu

 

Hyvät käytöstavat omaava apina

 

Viimeisenä ennen kotimatkaa kävimme hedelmätorilla ihmettelemässä paikallista hedelmäantia. Tuo olikin oiva paikka kysellä, miten mikäkin hedelmä syödään ja maistella miltä mikäkin maistuu. Hedelmien suhteen ei kirjoittaja ole  mitenkään rajoitteinen, paitsi kiiwin, josta tulee suu kipeäksi. Aiemminhan me jo facessa kyseltiin apuja parin paikallisen hedelmän avaamiseen, nyt saimme lisää uusia hedelmätuttavuuksia. Jatkossa onkin nyt  helpompi ostaa sitten kaupasta ja tien varsilta hedelmiä, kun tietää mitä haluaa ja miten niitä syödään. Ostimme tuolta torilta mukaamme lajitelman erilaisia hedelmiä (uusia tuttavuuksia), pieniä ananaksia (todella hyviä) sekä miespuolisen matkaajan suosikiksi nousseita jack-fruiteja.

 

Hedelmätorilla

 

Eivät ole perunaterttuja

 

Jam, Jam

 

Nämäkin on ihan oikeasti syötäviä

 

Paluumatka hotellille takaisin kesti miltei sen puolitoista tuntia, pikkuisen paleli märissä vaatteissa. Heti hotellille tultua oli mukava mennä lämpimään suihkuun ja saada sen jälkeen kuivat vaatteet päälle. Retki oli kaikkinensa ihan mukava, tuosta pienestä norsusta aiheutuva murhemieli kun vielä väistyy. Hieman kuivempaakin olisi saanut olla. Meillä on nyt enää pikkusen vajaa viikko täällä Thaimaassa oloa, viisumit  ja lentoliput Kampodžaan on jo hankittu. Jatkamme toistemme vilkuilua siis vielä vähän aikaa, jos emme parempaakaan keksi. Todennäköisesti keksimme.

Mukavaa alkanutta elokuuta juuri Sinulle ??, missä sitten lienetkin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *