Kuutamolla

Tervehdys taas täältä Espanjan Fuengirolasta. Onkin vierähtänyt jo muutama tovi siitä, kun viimeksi olen päivitellyt tänne blogin puolelle kuulumisiamme. Totuushan on, ettei meillä ole ollut oikein mitään uusia kuulumisia. Päivät ovat rullailleet eteenpäin omalla painollaan, me olemme touhuilleet joitain pieniä juttuja ja ”Pitäisi keksiä jotain tähdellistä tekemistä”-kaveri kurkistelee yhä useammin nurkan takaa ja alkaa käymään samalla häpeämättömän tuttavalliseksi. Ehottelemaan ei ole vielä onneksi ruvennut.

Teitä saattanee hieman kiinnostaa täällä vallitseva tämänhetkinen koronatilanne, ja vaikka ei nyt kauheasti kiinnostaisikaan, niin kerron siitä silti. Ilmaantuvuusluvut ovat täällä laskeneet todella hyvin joten Malagan provinssin kuntarajat ovat vähitellen taas avautuneet. Muutoin rajoitukset ovat osimmoilleen entisellään eli joka paikan maskipakko ja ulkonaliikkumiskielto öiseen aikaan ovat edelleen voimassa, kuudelta illalla menevät kiinni kaikki ei- välttämättömät liikkeet ja kaupat. Poliisit partioivat edelleen tiiviisti kaduilla ja sakottavat maskitta kulkevia tai kokoontumisrajoituksia uhmaavia.

Huolimatta siitä, että nuo tapahtumiset täällä ovat olleet melko vähissä, on meille sattunut nyt ihan tässä viimepäivinä muutamia aika outoja ja kummallisia asioita. Ensimmäinen outo juttu sattui, kun päätimme käydä melontaretkellä ihan vaan tuossa rantaviivan tuntumassa mutta päädyimmekin melkein Afrikkaan saakka. Toinen, mutta melkoisen onnekas ja samalla niin onneton tapahtumasarja sai alkunsa, kun löin eräänä aamuna varpaani kipeästi rantakiveen. Ja ihan pari päivää sitten tapasimme Clooneyn. Kyllä, George Clooneyn.

Ensin asumisjuttuja

Meidän vuokrasopimuksemme tässä nykyisessä asunnossamme alkaa olla lopuillaan ja jatkoa emme tälle asunnolle enää anna. Syyt ovat seuraavat: a) täällä ei tuo varustetaso ole ollut kovinkaan kummoinen kun vertaa huoneiston suhteellisen korkeaan vuokraan. Kahvikupit loistivat poissaolollaan niinkuin myös vispilät, kauhat, lastat ynnä muut keittiökapustat. Kahvinkeitintä ei ollut, tosin sen saimme pari viikkoa sitten välittäjältä kuten myös vedenkeittimen, kun näitä pyysimme. Imuria kyselimme myös mutta sitä emme saaneet, täällä siivotaan kuulemma suuren sähkölaskun pelossa ihan vaan harjalla ja rikkalapiolla. Sähkölasku tästäkin huolimatta saattaa vuokranantajallemme aiheuttaa pienimuotoisen shokin ja tykytyksen johtuen ilmalämpöpumpun jatkuvasta lämmittävästä hönkäämisestä.

Ja sitten se suurin syy siirtymiseemme muualle eli kohta b): pari viikkoa tänne asettumisemme jälkeen talossa alkoi julkissivun maalaustyöt, jotka kestänevät vielä lähtömmekin jälkeen pitkään, sillä kyseessä on suuri talokompleksi. Täällä oloajastamme parvekkeemme edessä on tönöttänyt miltei koko ajan maalaustelineet ja espanjalaista remontti- ja maalausukkoa on viuhtonut maiseman edessä edes takaisin. Lisäksi siivo on ollut melkoinen, joten parvekkeella ei ole voinut pahemmin päiväkahveista nauttia saati sitten mistään muustakaan, jos nyt ei noita espanjalaisukkoja sitten lasketa. Asunnonvälittäjä kertoi, ettei tiennyt remontista etukäteen, mitä en kyllä usko, koska moni asunto tässä talossa on varmaan tyhjillään juuri tämän remontin takia.

Lisäksi keittiön altaan putkisto on vuotanut alusta lähtien, sitä on nyt kaksi espanjalaista putkimiesheeboa käynyt katsomassa, mutta eihän tuo katsomisesta ole parantunut. Viimeksi käynyt putkiukko kävi rynkyttämässä viemäriputkea ja selitti, että dos dias ja osoitti sormillaan silmiään ja sitten vatia, johon vesi alakaapissa vuotaa, eli ilmeisesti pari päivää katsotaan. No, me ollaan katsottu sitä nyt pari viikkoa, eikä tuo ole yhtään paremmaksi tullut, se putki vuotaa edelleen. No eniwei, me muutamme viikon päästä uuteen kämppään Torreblancan puolelle ja tuosta asunnosta kerron sitten seuraavassa postauksessa lisää. Ja uusi asunto on yhden huoneen isompi kuin tämä nykyinen eli olet edelleen enemmän kuin tervetullut visiitille luoksemme, jos vaan pääset!

Vain merimies merta rakastaa, oohiiohoi

Koska viime aikoina ilma on täällä lämmennyt ja aurinkoa on riittänyt, päätimme sitten eräänä aamuna vuokrata kanootit ja lähteä nauttimaan auringosta Välimeren lempeille mainingeille. Me emme ole kylläkään mitään meri/järvi-ihmisiä ja varsinkaan kanooteilla emme ole olleet vesillä kuin kerran Savonlinnan järvimaisemissa. Siitäkin huolimatta pakkasimme innoissamme eväslootamme reppuihin, ahtauduimme kanootteihin ja suuntasimme keikkuvat menopelimme kohti ulappaa. Sovimme, että melomme ihan rantaviivan tuntumassa, sillä minä ainakaan en halunnut ajautua kovinkaan pitkälle rannasta. En ole ihan varma onko Välimeressä haikaloja mutta varmuuden vakuudeksi halusin pysytellä lähellä rantaa. Ei ne isot tonnikalatkaan kanootin ympärillä kauhean kivoilta kuulosta.

Olimme meloneet siinä rauhallisesti rantaviivan suuntaisesti jo tovin, aurinko mollotteli taivaalla ja lokit kirkuivat yläpuolellamme, kun äkisti taivaanrannan valtasi valtavan suuri tumma pilvi joka vyöryi hurjaa vauhtia yllemme peittäen auringon. Tuuli alkoi puhaltelemaan yhä navakammin ja navakammin, aallot kasvoivat nopeasti raivoisiksi vaahtopäiksi jotka veivät meitä mukanaan kauas kohti ulappaa vaikka kuinka yritimme meloa kohti rantaa. Kanoottimme alkoivat ajautua erilleen toisistaan ja viime tipassa saimme köydellä sidottua ne toisiinsa kiinni. Ei aikaakaan, kun rantaviiva oli kadonnut ja vain kuohuavat aallot ympäröivät meidät. Meri raivosi ja me keikuimme kanootteinemme holtittomasti metristen aaltojen vieminä, olimme litimärkiä, suut ja silmät täynnä suolavettä ja minua tuo keikutus kaiken lisäksi oksetti.

Kun kaikki näytti jo lohduttomalta, nousivat kanoottimme yhtäkkiä korkealle ilmaan ärjyvän meren yläpuolelle. Ja kun edessämme suhahti valtava vesisuihku, tajusimme olevamme ison valaan selässä ja tuo valas kannatteli meitä uiden samalla vinhaa vauhtia eteenpäin. Vierellä ihan kyjessä kiinni seurasi pienempi valas jonka ymmärsin olevan meitä selässään kuljettavan valaan poikanen. Valas kiisi hurjaa vauhtia me kanootteimme päivinemme sen selässä keikkuen eikä aikaakaan kun edessämme siinsi rannikko ja jonkinlaisten minareettien silhuetit. Miesmatkustaja kiljui, että ”hiiohoi, rannikko horisontissa” mutta pian hoksasimme, että ilomme oli ennenaikainen, me olimme nimittäin menossa Afrikkaan.

Mietimme kuumeisesti miten valas käännetään, tottelisikohan se samoja komentoja kuin hevonen? Päätimme kysyä Googlelta. Nopean googletuksen jälkeen emme olleet yhtään se viisaampia joten kokeilimme vain koputella meloillamme valaan selkää toiselta puolelta ja kappas vaan, sehän kääntyi! Onneksi meillä oli eväsrasioissamme sardiineja joita heittelimme valaan eteen ikään kuin palkinnoksi kääntymisestä ja kohta posottelimmekin hyvää vauhtia takaisin kohti Espanjan rannikkoa. Myräkkä oli jo tällä välin tyyntynyt siten, että aallot olivat muuttuneet takaisin leppeiksi mainingeiksi ja tummat pilvet olivat kuin taikaiskusta tiessään.

Valas liukui meren halki poikanen vierellään ja me kanootteinemme sen selässä. Olisi siinä saattanut paikallisen laivakapteenin niskavillat nyrjähtää, jos olisi epätavallisen kulkupelimme väylälle ajautunut. Melko pian piirtyikin jo Fuengirolan rantaviiva eteemme ja melko lähellä rantaa valas yhtäkkiä sukelsi ja kanoottimme lipuivat sen selästä molskahtaen veteen. Ennen kuin meloimme rantaan, heittelimme loput eväslaatikkomme sardiineista veteen josta valas kävi ne imuroimassa hetuloihinsa. Tässä välissä täytyy ihan itsekin ihmetellä, miten meillä oli tuolla reissulla eväinä hirveästi vain sardiineja, mutta se on nyt sivuseikka tässä tarinassa. Kun kanoottimme keulat karahtivat viimein rantaan, vilkaisin vielä taakseni, ja näin valaan pyrstön heilahtavan veden pinnan yläpuolella kuin hyvästiksi ja sitten valas poikasineen oli poissa. Noustessamme kanooteista litimärkinä, jalat vapisten ja suolavesi silmiä kirvellen, päätin, että tämä kanoottireissu oli kyllä viimeisin ever.

Mijas-kävelyt ja muuta aktiviteettia

Tuon epäonnisen kanoottiretken jälkeen muutuimme totaalisen lopullisesti maakravuiksi ja olemme pysytelleet turvallisesti ihan kuivalla maalla. Sunnuntaisin täällä Fuengirolassa pääsee Suomelan porukan kanssa ohjatulle vuorikävelylle Mijaksen puolelle, toki käppäilyjä voi suorittaa ihan keskenäänkin. Nyt kun kuntarajat ovat taas auki, pääsemme patikoimaan ihan tuonne Mijaksen kylään asti. Reitti on osimmoilleen 14 km pitkä ja menomatka on melko mukavaa nousua, reidet ja pohkeet kyllä marmattavat. Matkan varrella näkee hienoja maisemia, upeasti kukkivia mantelipuita ja kullanhohtoisia mimosoja. Korkeat sypressipuut kurottautuvat kohti taivasta ja viikunapuut ovat oikeasti elossa, vaikka ne nyt näyttävätkin ihan pystyyn kuolleilta karahkoilta. Reitille osuu myös kuulema ihan oikeat paavin tilukset, Paavinlaakso. Liekö paavi siellä kuitenkaan kovinkaan usein vieraillut. Tapana on, että Mijaksessa hörpätään kahvit ja sen jälkeen kukin tyylillään palailee takaisin Fuengirolaan.

Jooga-asentoihin yritin lyhyttä varttani vääntää pari vuotta sitten Vietnamissa ja nyt heti taas täällä. Kyllähän se varmaan ihan oikeaa hyvää keholle ja mielelle on mutta jotenkin ei oma kehoni ja mieleni siihen taivu. Ihmeelliseen asentoon pitäisi varsi saada ja siinä sivussa olisi syytä/melko tarpeellista hengittääkin. No, voisihan sitä aikansa käyttää vissiin huonomminkin. Keppijumppa ulkona vuorimaisemissa pari kertaa viikossa on ollut ihan mukavaa ja espanjaa olen opiskellut epämääräisen aktiivisesti eli silloin kun muistan ja viitsin. Tosin Duolingo-sovellus kännykässä ei kyllä anna sen siunaamaa rauhaa vaan vaatii ihan JOKA päivä opiskelemaan. ”Hi, it`s your lesson time” ilmestyy joka ilta kännykän ruudulle. Välillä ärsyttää niin, että tulee siinä sitten uhkailtua ihan hyvää tarkoittavaa pöllöä delete-näppäimellä.

Pienen hetken onni

Aiemmin olenkin kertonut, että olemme tuolla Suomelan tiloissa tehneet erilaisia hopeakoruja. Jo silloin, kun olimme täällä pari vuotta sitten, teimme Hopeasepissä parit korva- ja rannekorut ja nyt täällä ollessamme omistan taas kahdet uudet korvikset ja upouuden hopeisen nilkkaketjun, made by ourselves. Tässä eräänä päivänä tuli sitten puheeksi, että voisiko simpukoita ja pieniä kiviä käyttää näissä korujen valmistuksessa ja niinpä me eräänä aamupäivänä lähdimme rantaan etsimään sopivan kokoisia simpukoita ja pieniä litteitä kiviä.

Olipas mukava heittää kengät pois ja käppäillä varpasillaan rantahiekassa, ihan ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Merivedessä ei vielä uskaltanut varpaitaan uittaa mutta kyllä hiekka tuntui anturan alla lämpimältä ja mukavalta. Oikean kokoisia simpukoita ei tahtonut löytyä millään, kaikki rannalla olevat simpukat olivat liian suuria korukäyttöön tai sitten rikkoontuneita. Vain pari pientä mustaa kiveä sain pussini pohjalle kerättyä mutta olihan tuolla rannalla mukava käppäillä ja seurata paria hassua koiraa, jotka riitelivät siitä, kummalle rannalle joltain unohtunut pallo kuului.

Kun olimme kävelemässä rannalta takaisin tielle päin, löin isovarpaani kipeästi hiekasta törröttäneeseen kiveen. Hitsi, että sattui ja suustani pääsi ilmoille kuin luonnostaan pari suomalaista voimasanaa. Laskeuduttuani tarkistelemaan lähemmin vammautunutta varvastani huomasin, että kivi johon varpaani osui, ei ollutkaan kivi vaan jonkinlaisen puisen rasian kulma. Nappasin rasiasta kiinni ja kun hieman nykäisin nousi se hiekan seasta kevyesti ylös. Rasia näytti tosi vanhalta, siinä oli sivussa joitain röpellyksiä ja pieni salpa josta sain rasian auki. Avattuani rasian meinasin aivan pyllähtää, sillä rasiassa oli melko paksu kullanhohtoinen kääty. Käätyyn oli upotettu timantteja ja smaragdeja muistuttavia kiviä ja kylläpä se olikin kaunis. Hetihän me siltä kyykkäämältä tiesimme, että käädyn täytyi olla tosi vanha, ehkä ajautunut rannalle jostain ammoin uponneesta espanjalaisaluksesta. Ujutin kärppänä rasian reppuuni ja muina turisteina hipsimme asunnolle tutkailemaan löytöämme paremmin.

Kotosalla tutkimme käätyä tarkemmin ja saimme aika pian selville, että se oli melko varmana rooman aikainen kaulakoru. Nämä rooman aikaiset kamat ovat meille Englannin reissuiltamme siinä mielessä tuttuja, että näitä sieltä olemme joka vuosi hakeneet, mutta koskaan emme ole mitään löytäneet. Google kertoi, että kääty voisi olla lähtöisin roomalaisten aluksesta, jonka hylky oli löydetty rannikolta muutama vuosi sitten. Eli nyt olimme löytäneet vihdoinkin sen rooman ajan aarteen ja vieläpä ilman etsimiä! Päätimme pitää löytömme salassa ja ihan pokerina salakuljettaa kääty sitten aikanaan Suomeen. Toki tiesimme, että miedän tulisi luovuttaa löytömme Espanjan viranomaisille mutta tässä kohtaa emme ajatelleet olevamme reiluja ja kuuliaisia, vaan yhteistuumin päätimme pitää käädyn itsellämme. Koska kääty oli hieman likainen ja pinttynyt, suunnittelimme vievämme sen korujeni seassa Suomelan tiloihin seuraavana päivänä ultraäänipuhdistukseen.

Kääty oli helppo ujuttaa muiden korujeni sekaan eikä kukaan Suomelassa kiinnittäisi huomiota niiden seassa olevaan vanhaan, erikoiseen käätyyn. Kun korut olivat puhdistuneet ultraäänilaitteessa, säihkyi kultainen kääty kuin aurinko ja timantit ja smaragdit loistivat kuin tähdet. Kieputimme puhdistetut korut nopeasti kuivauspaperin sisään ja minä laitoin tuon paperinyssäkän heti reppuuni, ettei vaan kukaan paikalla olijoista tulisi ihastelemaan puhdistettuja korujani. Aika pian sitten suoriuduimme tyytyväisinä kotimatkalle ja päätimme käydä samalla reissulla kaupassa koska kotona jääkaapissa oli suurinpiirtein vain valot.

Kauppaan mennessämme minä jäin kaupan ulkopuolelle kaivelemaan reppuani varmistaakseni, että lompakko oli varmasti matkassa ja miten ollakkaan, huomasin siinä samalla repussa olevan kaikenlaista sinne kuulumatonta roskaa. Rypistettyjä kuitteja, tyhjiä karkkipapereita, käytettyjä nenäliinoja, maskipusseja ja vaikka mitä muuta roskaa ja näitä sitten samalla nakkelin siinä lähellä olevaan roskikseen. Kun varmistuin että lompuukki on matkassa ja reppuun kertyneet roskat heitetty roskiin, jatkoin miesmatkaajan perässä kauppaan ostoksille.

Arvatkaapa muuten, löytyikö paperinyssäkkä, jonka sisällä korut olivat, repusta enää, kun pääsimme kotiin? Arvatkaa, löytyikö niitä enää roskiksesta, johon nakkasin repusta kaiken ylimääräisen roinan ja paperinyssäkät? Ei löytynyt. Tosin emme voineet roskikseen sukeltaakaan koska olin nakannut kaikki roskat sellaiseen kuiluroskikseen joka menee suoraan syvälle maan alle. Ymmärtänette varmaan, että meillä oli sinä iltana ja vielä seuraavanakin päivänä asunnollamme kovin, kovin hiljaista.

Junamatka Malagaan

Heti kun kuntarajat taas aukesivat päätimme piipahtaa junalla Malagassa. Junalippu Malagaan maksaa 4,30 euroa per nenä. Meille selvisi ihan tässä vähän aikaa sitten, että sen ostamansa tiketin voi ladata aina uudelleen ja säästää näin 50 senttiä per matka. Mehän ollaan surutta viskattu käytetyt tiketit aina roskiin, niinkuin kaikki kallisarvoiset kultakäädytkin. Matkaan Fuengirolasta Malagaan kului noin 40 minuuttia ja maisemat olivat junareitilläkin hienoja katsella. Näin mimosan kukinnan aikaan junan vieruksella kulki kuin kultavana, niin paljon mimosapuita on kaikkialla.

Sää oli tuona päivänä melko kolea ja tuulinen, joten päätimme, ettemme koko päivää Malagassa nyt luuhaa, vaan että katselemme hieman paikkoja ja keväämmällä, jos koronatilanteen vuoksi on vain mahdollista, tulemme uudelleen. Juna-asemalta käppäilimme suoraan vanhaan kaupunkiin ihastelemaan vanhoja rakennuksia, kapeita kujia ja viihtyisiä pikku kuppiloita. Sivuutimme siinä käppäillessämme Picassolle omistetun museon joten voimme kertoa käyneemme ainakin melkein Picasso museossa. Ohitimme myös kuuluisan julkkisravintola El Pimpin, jonka nimi sai näin varttuneemmankin tallustelijan suupielet kohoamaan asteen tai kahden verran ylöspäin.

Vanhasta kaupungista käppäilimme Gibralfaron linnakkeelle, joka on muuten melko iso linnoitus. Ja sinne oli ihan mahdoton nouseminen vaikka alhaaltapäin näytti, ettei se kovin korkella ole. Mahtavat näkymäthän ylhäältä kuitenkin oli ja sieltä näkyi esteettömästi myös Malagan suuri härkätaisteluareena, joka on googlen mukaan yhä edelleen käytössä. Yhtään en kyllä tykkää moisesta ”urheilulajista”. Minusta on perin kummallista, että kun jollekin tulee paha mieli siitä, että jollain on samanlainen letti kuin Pocahontaksella tai kun jäätelötikun nimi on Eskimo, nämä noteerataan, pahoitellaan ja kielletään mutta eläimiä saa ihan avoimesti rääkätä. Eläinrääkkäystähän härkätaistelut ovat vaikka kuinka piiloutuvat espanjalaisen kansallisperinteen taakse. Onhan meilläkin Kalevala, mutta mitä siitäkin olisi tullut, jos Väinämöistä olisi alettu keihäällä kutittelemaan? Tai Joukahaista muletalla ärsyttämään?

Linnoituksella käynnin jälkeen käpsyttelimme takaisin juna-asemalle ja puksuttelimme kotiin, nyt 50 senttiä halvemmilla lipuilla.

Stara, joka luuli olevansa Suomessa

Me ei olla kovinkaan montaa kertaa käyty täällä ravintolassa syömässä ja aika harvoin missään kahvilassakaan kahvilla. Saati sitten bissellä tai viinilasillisella. Jos on oikein kaunis ja lämmin päivä niin silloin olemme käpsytelleet rantabaariin puolentoista viiva kahden euron olusille. Tässä muutama päivä sitten oli taas ihan mukavan aurinkoinen iltapäivä ja päätimme lähteä kävelykselle rantakadulle ja piipahtaa satama-alueella pienillä olusilla. Löysimme mukavan pienen baarin, joka osoittautui suomalaisten omistamaksi, istahdimme terassin kulmapöytään ja tilasimme juomat.

Siinä ihastellessamme satama-aluetta viereisessä pöydässä notkuva mies, joka oli melkoisessa kaamasessa, änkeytyi pöytäämme. Ajattelin siinä melko ärsyyntyneenä, että mikähän hiihtelijä se siihen työntyy, mutta kun katsoin miestä tarkemmin, oli hänessä jotain tuttua. Ensin ajattelin, että ei mitenkään voi olla, mutta lähemmin tarkastellessa kyllä se vaan oli: George Clooneyhan se siinä pöydän kulmalle itseään änkesi, ilmielävänä mutta jumalattoman kännissä. ”Oon tässä kuunnellut, että mitä vitun kieltä täällä kälätetään, eihän täällä saa kestään minkäänlaista tolkkua,” Clooney örisi ja jouduin viemään lasini kauemmas, ettei hän kuolaisi siihen. Kun kerroimme, että puhumme suomea, repesi Clooney yhtäkkiä itkemään vuolaasti räkävana tippuen nenästä. ”Miten vitussa mä olen joutunut Suomeen, mun pitäis olla Espanjassa. Ja mä oon hukannu Amalin, mun vaimon. Mä on hukannut kaikki. Vittu. Mä oon niin huono jätkä.” Meitä alkoi ihan säälittämään Clooney-parka ja tarjosin hänelle nenäliinaa ja loppua oluestani. Lohdutimme häntä ja kerroimme, että hän on kyllä Espanjassa mutta täällä asuu paljon myös suomalaisia, siitä ihmeellinen kälätys. Clooney tuntui ilahtuvan tiedosta mutta jatkoi silti itkemistä ja samalla kippasi meidän kummankin lasit tyhjiksi skoolaten naapuripöydän ruotsalaisille.

Tyhjennettyään lasimme ja tarkastettuaan, että ne olivat todellakin tyhjät, Clooney kääntyi takaisin miesmatkaajan puoleen:”Ootteko te niitä vitun eskimoita? Vai pingviinejä, mitä ne on? Hinkuintiaaneja?Ootko tappanu yhtään jääkarhua?” Miesmatkaaja vilkaisi pikaisesti minuun, siirtyi lähemmäs Clooneytä ja vastasi melkein kuiskaten: ”Joo, oon ja ihan paljain käsin. Enkä ees hengästynyt.” Clooney nojasi henkäisten tuolissaan taaksepäin ja hänen ilmeestään paistoi syvä kunnioitus suomalaista karhuntappajaa kohtaan. Miesmatkaaja saattoi hyvinkin olla ainut karhun tappanut, jonka hän koskaan oli tavannut. Ja vielä paljain käsin. Tosin hetken päästä Clooney purskahti taas lohduttomasti itkemään: ”Mitä se karhu oli sulle muka tehnyt? Vittu suakin!”

Pöydässämme vallitsi pitkä hiljaisuus, kuului vaan Clooneyn pitkät niiskutukset ja voivottelut turhaan kuolleen karhun puolesta. Me miesmatkaajan kanssa pyörittelimme silmiämme ja mietimme pitäisikö meidän lähteä ja jättää mokoma itkupilli yksin jatkamaan pillitystään ja rinnuksilleen kuolaamistaan. Ennen kuin kuitenkaan ehdimme tekemään lähtöä, paikalle saapui kaksi rotevaa miestä, jotka näyttivät siltä, kuin tulisivat suoraan Man in Black- elokuvasta mustine pukuineen ja tummine aurinkolaseineen. ”Täältä löytyi”, puhui toinen miehistä rintanappiinsa ja vikkelästi he kaappasivat Clooneyn väliinsä ja suurinpiirtein kantoivat hänet kadulla odottavaan mustaan autoon, jossa oli tummennetut ikkunat. Kadulla saattoi vielä hetken kuulla humalaisen loilotusta yhdestä finnish bearkilleristä ja muutamasta fuckista.

Meidän piti ihan oikeesti ottaa tuon jälkeen vielä toiset, nyt hieman pitemmät.

Tässäpä meidän kuulumisemme tällä erää. Ymmärtänette, että olen hieman värittänyt noita tapahtumia, koska välillä on vaan ollut vähän tylsää, kaikki kirjoittamani ei siis pidä alkuunkaan paikkaansa. Yhdessä noista kolmesta kummallisesta tapahtumasta on kuitenkin jonkin verran todellisuuspohjaa ja osin tapahtuma on totta. Arvaatko mikä niistä?

Mukavaa maaliskuuta!

5 ajatusta aiheesta “Kuutamolla”

  1. Lämpimät rakkaat terveiset täältätalvisesta kotimaasta ja tuhannet kiitokset tarinoista ja kuvista Taas kerran tuli julki Päivin kirjailijan taidot!!! sekä Jukan valokuvaajan silmät !!! Oli tosi rattoisaa viettää tuokio tarinoiden ja kuvien kera KIITOS NIISTÄ Epäilen jutussa olevan hieman todellisuuttakin.Toivottelemme teille aurinkoisia lämpimiä säitä ja hyvää terveyttä että jaksaisitte siemailla paljon eri kokemuksia ja elämyksiä postaamisia odotellen lapin dallaajat

  2. Mukavat ja leppoisat tarinat. Olen ihan varma että kanoottiretki tarina on ihan alusta loppuun oikeasti koettu seikkailu. Hyvää jatkoa teille ja lykkyä matkaan. Halit

  3. Veikkaisin tätä Stara tarinaa,kuulosti niin kotimaiselta.Laitahan lisää lukemista,oli se sitten totta tai tarua,niitä lukee mielellään ja äläytyy tilanteen mukaan.Mukavia ja aurinkoisia päiviä ja pysytelkää terveenä.Meillä on kaikki OK.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *