Englannin aarreaitoille

Englantilaiset ovat hieman hassuja. He ajelevat autolla vasenta puolta katua ja autoissakin on ratti ihan väärällä puolella. Välimatkat ilmoitetaan maileina ja joinain jaarleina, etupäässä välimatkat kerrotaan kuitenkin aikana joka matkan tekoon kuluu. Ovet aukeavat pääsääntöisesti sisäänpäin ja joissain pesualtaissa on erilliset kuuma- ja kylmähanat ja niistä yhteensä pitäisi saada sopivaa vettä. Valokatkaisijat toimivat nekin ylösalaisin mutta pääasiahan on, että toimivat.

Kuitenkin englantilaiset ovat hassuudestaan huolimatta hyvin kohteliaita ja ystävällisiä. Yleensä he yltyvät pussailemaan kohdatessaan tuttuja tai ottaessaan vastaan vieraita, mikä kylläkin tuntuu perin vieraalta meistä joiden turvareviiri ulottuu puolesta kahteen metriin. Ja kaikille ollaan iloisesti deareja ja darlingeja, jopa kaupan ujosti hymyilevälle kassaneidille.

Espanjasta Englantiin

Lensimme Englantiin päivää suunniteltua aikaisemmin koska saimme tuolle päivälle edulliset lentoliput ja joutenolo Benalmadenassa alkoi kiristää liiaksi jo muutoinkin kireällä olevaa nutturaa. Lähtöaamuna asunnon siivoamisen jälkeen käpimme lähellä sijaitsevalle juna-asemalle ja puksuttelimme junalla Malagan lentokentälle. Englannin Heathrowiin lensimme vanhalla kunnon British Airwaysilla vajaassa kolmessa tunnissa ja lentomatka oli mitä miellyttävin, palvelu pelasi ja turbulenssit ymmärsivät olla poissa lentomatkaa pelottelemasta.

Olimme varanneet hotellihuoneen läheltä lentokenttää sillä ajatuksella, että voisimme seuraavana aamuna matkata lentoasemalta linikalla Milton Keynesiin ja sieltä edelleen Stony Stradfordiin. No, ensin oli kuitenkin päästävä kentältä hotellille. Lentokentän edestä lähti hotellibusseja ja aikataulukyltistä etsimme bussin joka kiertäisi myös varaamamme hotellin, Ibiksen, kautta.

Bussilippu maksoi 6 puntaa kipale ja bussi tuli niin täyteen, että meille jäi ainoastaan mukavat seisomapaikat. Matka kesti ja kesti, bussi pysähteli hotellien edessä ja matkaajia jäi bussista pois mutta meidän hotelliamme ei vain näkynyt. Viimein tönötimme ainoina matkustajina koko bussissa. Kuski vilkuili tuon tuosta hölmistyneen näköisenä taustapeiliin ja viimein alkoi kyselemään, että mihinkäs te olette oikein menossa kun vielä siellä tönötätte. Selvisi, että juuri se meidän Ibis-hotellimme ei kuulunutkaan bussin ajoreitille, muut Ibis-hotellit kyllä. No, kuski tuhahteli hetken mutta lupasi ajella takaisin lentokentälle hotellimme kautta. Ei kuulunut kyllä yhtäkään dearia tai darlingia kun poistuimme bussista hotellimme edustalla.

Tämä bussi ei ollut hotellibussi vaan ihan sivullinen ajoneuvo

Aamulla selvisi, ettei lentokentältä lähdekään busseja suoraan Milton Keynesiin vaan sinne olisi pitänyt matkata Oxfordin kautta ja tämä olisi pidentänyt matkaa jonkin verran joten päätimme käyttää matkaamiseen bussin sijasta Überin palvelua. Sillä pääsisimme lisäksi suoraan Stony Stradfordiin jossa seuraavien kahden viikon ajan asustelisimme. Pasasella on kännykässään Über-appi joten sen kautta pistettiin auto hakuun ja kymmenen minuutin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Kätevä tuo Über. Hintaa puolentoista tunnin matkalle tuli noin 100 puntaa.

Jälleen Cock-hotelli

Hotelli Stony Stradfordista oli varattu etukäteen etsintäreissun järjestäjien, Peten ja Sarahin, toimesta. Ja kuinka ollakaan, hotelli oli vanha tuttumme Cock-hotelli, jossa olemme majailleet aikaisemmilla etsintäreissuillamme jo peräti kolmesti. Tämä hotelli on vanha rakennus mutta kaikista puutteistaan huolimatta erittäin viihtyisä. Huoneemme oli nyt suhteellisen tilava, joskushan se on ollut niin pikkuruinen, että hyvä kun matkalaukun pystyi sisällä aukaisemaan.

Hotellissa oli ravintola ja pubi, jossa kävimme parina iltana syömässä ja ryystämässä ”ansaitut” oluet. Ruoka ei nyt ollut mitenkään erikoista ja listan valikoima suppea mutta kalja oli kylmää. Aamiainen kuului reissun hintaan (niinkuin hotellihuonekin) ja se oli kyllä ihan hyvä ja monipuolinen, palvelu ei kuitenkaan ollut sieltä nopeimmasta päästä.

Niin kuin aiemminkin, ensin piti odottaa pitkään, että joku tuli kyselemään tilausta ja sen jälkeen olisi ehtinyt vaikka kutoa sukan tai koota isommankin palapelin ennen kuin tilaama sapuska vihdoin saapui nenän alle. Aamut olivat kuitenkin lähes tulkoon kellotettuja sillä pelloille yritettiin lähteä viimeistään puoli yhdeksän joten monena aamuna kauhoimme munakokkelit ja puurot vauhdilla hetulaan ja viimeiset suulliset nielaistiin sitten, kun olimme jo autossa matkalla kohti peltoja.

Aamiaisen puitteet

Aamiaisen saannin ohella tökki myös hotellin huonepalvelu. Koko kahden viikon aikana huoneemme käytiin siivoamassa vain kolmesti, viimeinen ihan pyynnöstä. No, siivoamatta jättäminen ei vielä ollut ongelma mutta kun roskiksetkin olivat tyhjentämättä sekä saippuat ja vessapaperi lopussa niin ei auttanut muu kuin mennä respaan ja vähän valittaa. Syyksi ilmoitettiin, ettei siistijällä ollut huoneen avainta. Olikohan hotellin ainut yleisavain hukkunut, sillä muutkin ryhmämme jäsenistä olivat välillä ilman vessapaperia.

Etsintätiimi 2022

Olemme siis jo vuosien ajan käyneet näillä Peten ja Sarahin järjestämillä etsintäreissuilla ja ne ovat olleet aina yhtä odotettuja. Ryhmässämme on miltei aina sama ydinporukka, me kaksi suomalaista ja kahdeksasta kymmeneen jenkkiä. Ajattelin laittaa tähän nyt pienimuotoisen esittelyn kustakin tällä reissulla mukana olleesta jenkki-piipparista.

Höpöttäjä-Chrisillä juttua piisaa ja nauru on herkässä. Hän on koko porukan positiivisin persoona jolla ei ole koskaan huono päivä. Ei, vaikka pellosta ei nousisi muuta kuin haulikon hylsyjä tai alumiinitollukoita. Chris haluaa valokuvata jokaisen vähänkin paremmat löydöt ja kirjata ne omaan pieneen muistikirjaansa. Hän ei pidä peltopäivinä lounas- tai kahvitaukoja muiden kanssa vaan piippailee eväsreppu selässä ja (ehkä)murkinoi pellolla. Kova kunto miehellä jolla on vuosia jo seitsemisenkymmentä.

Mutisija-Jack on Chrisin kaveri ja hänkin on jo seitsemänkymmenen paremmalla puolella. Jackin puheesta ei saa Pasanenkaan juuri mitään selvää saati sitten minä. Onneksi hän on hieman vaitonaisempi, mutta silloin kun hän innostuu juttelemaan, niin täytyy vaan nyökkäillä ymmärtäväisesti vaikka ei ole mitään hajua mistä on kyse. Okei-sanalla voi myös pitkälti huijata, että on muka ymmärtänyt. Arvelen, että on kuitenkin ihan hauska tyyppi. Eräällä reissulla hän kirjoitti mustan pakettiautomme huurteiseen sivuikkunaan peilikuvana ”help us”. Luonnollisesti kirjoitus ”kumitettiin” melko nopeasti.

Möröttäjä-Tom. Ei vaiskaan, tuo tulee siitä, kun alkuvuosina olimme ensimmäistä kertaa samaan aikaan piippailemassa, niin hänen käyttäytymisensä ja hapituksensa oli minun mielestäni hieman outo. Ja koska minulla nyt sattuu olemaan hieman vilkas mielikuvitus, niin olin varma, että hänen täytyy olla vähintään sarjamurhaaja. Ei pitäisi luottaa ensivaikutelmaan, Tom on mitä suuremmissa määrin mukava ja kohtelias tyyppi ja kävimmekin hänen luonaan vierailemassa muutama vuosi sitten kun olimme road tripillä Jenkeissä. Tom on muuten nuoruudessaan ollut Charles Mansonin perheen huoltoasemalla töissä…

Breaking Bad- T.J. on Tomin poika ja ihan Breaking Bad-sarjan Jessen näköinen ja oloinen. Mukava ja kohtelias nuorimies joka pari vuotta sitten vielä opetti/korjasi puhumaani englantia. Nyt on jo siitä luopunut, joko todettuaan, ettei maksa vaivaa tai sitten olen alkanut oikeasti puhumaan jo jotain oikeinkin. T.J. tulee nimestä Tom Junior ja kahden lapsen tuore isukki piippaili nyt vain viikon ja palasi sitten jo perheensä tykö Jenkkeihin.

Babyface-Matthew, Tomin toinen poika ja T.J:n veli. Suloinen nuorimies joka on miltei kolmekymmentä vuotta mutta näyttää ihan teiniltä. Matt on hyvin sosiaalinen ja seurallinen ja usein aamiaisella kertoilikin, että illalla pubissa istuessaan oli tutustunut moniin paikallisiin ja luonut paljon uusia kontakteja. Arvelisin, että ainakin muutama brittityttö menetti tälle suloposkelle sydämensä. No joo, miksei jokunen brittipoikakin.

Väittelijä-Marko, jonka sukunimeä ei osaa oikein kukaan lausua. Äärimmäisen valloittava persoona kunhan ei ota puheeksi politiikkaa sillä silloin jutustelu menee väittelyksi, ja Marko ei ole se joka häviää. Markon kanssa olemme käyneet Englannissa piippailemassa jo kymmenen vuotta. Myös hänen luonaan vierailimme samalla road tripillä kun käväisimme Tomillakin. Pentagon-miehiä. Kymmenen vuoden piippailu suomalaisten kanssa on tuottanut Markolle hyvin kielellistä osaamista sillä hän osaa jo suomeksi sanoa ”lapio, pipo ja perkules.” Näillähän pärjää jo pitkälle.

Käppäilijä-Norma Lynn on Markon vaimo. Hän on mukana pelloilla vaan hengessä, mieluummin hän lähtee päivisin pitkille kävelylenkeille kuvaamaan lintuja. Norma Lynn on asunut nuoruudessaan Englannissa, joten hänellä on siellä paljon ystäviä keiden luona piipahtaa sillä aikaa kun me muut veuhkomme pelloilla. Meille hän tuo kotoaan joka kerta tuliaisina purkin tai kaksi itse tekemäänsä hilloa.

Piippihöppänät keväällä 2022

Pete ja Sarah ovat jääneet jo pois työelämästä ja näiden piippailureissujen järjestämisen ohella pitävät mehiläisfarmia ja myyvät hunajaa. Petellä on musta vyö karatessa ja Sarah laulaa kirkkokuorossa, siis ihan sopusuhtainen yhdistelmä. Tämä pariskunta on hyvien löytöjen jälkeen parasta näillä reissuilla. Muutama vuosi sitten he hankkivat pienen koiran,Poppyn (näyttää vähän snautserilta), joka kulkee mukana etsintäreissuilla ja on ihan oikeutetusti välillä niin prinsessa.

Poppyn tauko

Muut: Tämän ydinporukan lisäksi vuosien varrella mukana kuvioissa on ollut mm. Nappi-Lee (keräili nappeja), Beach Boys (kolme kaverusta Kaliforniasta), Alan (suuren hotelliketjun varatoimitusjohtaja), Mike Davenport (muista jenkeistä puhutaan aina etu- tai sukunimillä, mutta jostain syystä Mike Davenport on aina Mike Davenport), Jorma Teräs ja hänen vaimonsa Charlotte, Joulupukki, sekä monia muita, joiden lempinimet ovat jo unohtuneet oikeista nimistä puhumattakaan.

Päiväni murmelina

Tuo miltei pariviikkoinen etsintäreissumme muistutti taas elokuvaa Päiväni murmelina jossa kaikki päivät olivat miltei samanlaisia. Aamuisin heräsimme puoli seitsemän, kiehautimme Nescafe-kahvit, suoristimme jakaukset ja lähdimme läheiseen kauppaan hakemaan päivän eväät. Eväätkin olivat miltei joka päivä mielikuvituksettoman samanlaisia: kolmioleipää, banaania, McCoy-sipsejä, keksiä ja suklaapatukoita. Pari kertaa poikkesimme rutiineista ja nappasimme hyllyltä mukaan myös jugurttia. Pasanen osti yleensä kyytipojaksi muutaman pullon voimajuomaa ja minä kävin ihan vaan vesivoimalla.

Kaupasta käpimme suoraan aamiaiselle ja aamiaisen hotkimisen jälkeen suoritimme pikaiset repun ja välineiden pakkaukset (pikaisuus oli suoraan verrannollinen aamiaisen saantiin kuluneeseen aikaan). Pelloille lähdimme hotellin pihasta siis puoli yhdeksän aikaan ja hotellille takaisin palailimme kuuden-seitsemän hujakoilla iltaisin. Eväät söimme pellon laidalla, kaasukeittimellä keittelimme vettä kahvia varten. Illalla hotellihuoneessa söimme sitten repun pohjalle jääneet eväiden jämät, jos ei jaksettu tai kyetty linkkuuntuneiden lonkkien tai koukkuun jääneen selän vuoksi enää ravintolaan syömään lähteä. Ja kymmeneltä viimeistään olimme jo unten mailla.

Seuraavasta postauksesta voit sitten lukea miksi Pasanen joutui ottamaan pellolla muutaman tanssiaskeleen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.