Bangkokista etelään

Bangkokin lentokenttäaulassa haahuilimme sen aikaa, että saimme varattua lähellä sijaitsevasta hotellista huoneen ja Pasanen sai ladattua Grab-apin puhelimeensa (grab vastaa Aasiassa Überia), jolla pääsimme tilaamaan kyydin hotellille. Lentokenttäaulasta ulos astuessamme kuuma ja kostea ilma kaappasi meidät syliinsä kuiskutellen tervetuloa Bangkokiin ja samalla nenien hajureseptorit pullahtivat tukkoon erinäisistä hyvän ja pahan hajun sekoitelmista.

One night in Bangkok

Grab-kyytimme saapui noukkimaan meidät ihan muutamassa minuutissa ja matkaa kentältä hotellille oli vain viisi kilometriä. Grabilla ajelu sinne kustansi vähän alle kympin (240 bahtia). Kun pääsimme hotellihuoneeseen, kaaduimme suoraan sänkyyn ja nukuimme taukoamattomat kymmenen tunnin yöunet. Täytyy myöntää, että tämä matkustaminen ottaa välillä vähän koville.

Hyvien yöunien jälkeen kävimme hotellin kahvilassa buffetaamiaisella ja sen jälkeen olimmekin taas enemmän kuin tyytyväisiä. Aamiainen oli runsas ja maksoi vain 150 bahtia per nenä. Bahtin kurssi on muuten nyt sellainen, että 1 € on noin palttiarallaa 35 bahtia. Aamiaisen jälkeen alkoikin sitten miettiminen, että mihin seuraavaksi suuntaisimme, Bangkokiin emme halunneet jäädä. Hotellilta saimme selville, että lentokentältä lähtisi busseja eri puolille Thaimaata joten päätimme matkata takaisin kentälle. Hotelli järjesti kuljetuksia kentälle puolen tunnin välein (100 bahtia/huonekunta), joten kamojen pakkaamisen jälkeen hyppäsimme minivaniin ja ajelimme takaisin kentälle.

Niinkuin usein ennenkin, pidimme lentokentän aulassa vielä pienimuotoisen Toivakka-Pasanen palaverin, jotta saisimme yhteisymmärryksen matkan jatkolle. Koska viimeksi Thaimaassa ollessamme kiertelimme pitkin pohjois-osaa, oli molempien mielestä hyvä idea matkata nyt etelään päin. Ja muutaman minuutin kokoustelun jälkeen oli palaveri päättynyt, matkaisimme siis etelään.

Lipputoimistossa näytti olevan myytävänä bussilippuja ainoastaan Hua Hiniin tai Pattayalle. No niin, kummalleko puolelle Siamin lahtea halusimmekaan sitten lähteä, siinäpä kysymys. Kumpikaan vaihtoehdoista ei houkutellut mutta jonnekin oli lähdettävä. Siinä olikin otettava vanha kunnon ”entten tentten teelika mentten”-loru käyttöön ja ja loru päättyi Pattayaan. Pattayan suuntaan menevä bussi oli kuitenkin juuri lähtenyt, ja seuraava olisi lähtenyt vasta kahden tunnin päästä, joten päätimme hypätä sittenkin juuri starttaavaan Hua Hinin bussiin ilman sen kummempia palaveeraamisia.

Bussilippuja ei voinut kuitenkaan ostaa luukulta kortilla vaan olisi pitänyt olla käteistä, jota meillä ei luonnollisestikaan siinä vaiheessa vielä ollut. Siitähän Pasanen pisti pika-juoksuksi lähimmälle automaatille ja lipunmyyjä soitteli bussikuskille, että venailepa hetki käteisvarattomia suomalaisia, tulossa ovat. Viimein 240 bahtia x2 vaihtoi omistajaa ja me kiiruhdimme bussille, jossa kuskin jalkapohja vaelteli jo kaasupolkimella.

Hua Hinin hotelliongelma

Bussimatka Hua Hiniin kesti rapiat kolme tuntia ja kyyti oli mitä kelvollisin. Bussissa oli mukavat penkit istua, hyvä ilmastointi ja vain muutama matkustaja. Tyhjin suin jouduimme kuitenkin matkan tekemään, sillä kaikki yleensä pienimmällekin matkalle hankitut eväät (sipsit, karkit ja keksit ym. tarvittavat matkaherkut) loistivat poissaolollaan koska ei keretty niitä siinä kiireessä ostamaan. Hyvin kyllä pärjäsimme ilmankin. Onneksi tuli hankittua SIM-kortti mokkulaan niin pääsi somettamaan matkan ajan. Mitä ihmettä sitä ennen tehtiin, kun ei ollut matkapuhelimia, nettiä eikä somea? Olla möllötettiin ja ehkä katseltiin siinä sivussa hienoja maisemia. Saatettiin vähän jopa rupatellakin. Nyt niitä maisemia katseli vain mukanamme matkaava Mr. Prickly, tosin kyseinen siiliherra on niin pätkä, että se ylettyi repputaskustaan seuraamaan vain pilviharson peittämää taivasta.

Perillä Hua Hinissa olimme kolmen aikaan iltapäivällä ja bussista päästyämme tilasimme grabin kyyditsemään meidät bussissa varaamaamme hotelliin. Varauksen teimme tuttuun tapaan Hotels.comin kautta. Kun menimme hotellin ”respaan”, siellä nuori neiti katseli meitä aivan kysymysmerkkinä ja lyhyen googlekääntäjän avustuksella käydyn viestittelyn jälkeen meille selvisi, että hotelli ei ollutkaan enää toiminnassa, tiloissa toimi nyt aivan jokin muu yritys. Eipä siinä mitään, mehän jalkauduimme reppuinemme ja rinkkoinemme takaisin tien varteen varaamaan uutta hotellihuonetta. Tässä kohtaa tuli kyllä ansaitusti kiitelleeksi sitä mukana kulkevaa nettiä.

Taas ajeltiin siis grabilla ja nyt varaamamme hotelli oli ihan oikeasti olemassa. Pearl Hotel, vaatimattomat 11 euroa/yö, hyvät arvostelut Hotels.comissa. Huone oli tavalliseen tapaan melko vaatimaton ja pieni mutta siisti. Huoneessa oli jääkaappi ja käytävältä sai kuumaa/kylmää vettä automaatista. Vaikka huone vaikutti siistiltä ja puhtaalta, olivat vuodevaatteet melko nuhjuiset ja selvästi likaiset joten pyysimme ne vaihtamaan. Henkilökunnan englanninkieli oli täysin olematon mutta googlekääntäjän ja kännykkäkuvan avulla saimme sanomamme selväksi. Vuodevaatteet menivät kyllä heti vaihtoon mutta sen jälkeen olimme respan ihmisten silmissä valittavia kermapyllyjä eikä hymyä enää tuon jälkeen herunut.

Illalla istuskelimme hotellin terassilla autuaan tietämättöminä hyttysparven hyökkäyksestä pöytämme alla. Seuraavana päivänä meillä molemmilla oli kintut täynnä kutisevia mollukoita ja nyt viikonkin päästä jotkut pistoskohdat saattavat vielä ”aktivoitua” kutisemaan. Voi vitsi näitä illiäisiä! Hyttyssuihke meni heti hankintaan ja sitä käytetään nykyään sangen ahkeraan.

Yhden yön jälkeen laitoimme nyrpeäksi käyneen hotellin vaihtoon, muutaman kilometrin päästä löysimme kivan pienen Plaza hotellin ja siellä viihdyimmekin kolme yötä, hintakin oli ainoastaan 15 euroa/yö. Mukava ja siisti hotelli ja todella ystävällinen henkilökunta. Ainut miinus tulee parvekenäkymästä joka avautui metrin päässä olevan naapuritalon seinään.

Hotellin kulmilla

Hotellin vaihdon jälkeen kiertelimme vain hotellin lähipiirissä ja kävimme käppimässä rannalla. Täällä rannoilla on paikkapaikoin runsaasti isoja kiviä ja sen vuoksi Hua Hin tarkoittaakin Stone Headia eli olisiko se sitten suomeksi kivipää. Tuosta uimarannasta voi sen verran sanoa, ettei se ollut mielestämme kyllä mikään paratiisiranta kaikkine aurinkovarjoineen ja -tuoleineen. Rantahietikolla oli myös ylen määrin kaiken maailman kaupittelijoita ja hevosyrittäjiä hevosineen, joten mikään rauhallinen paikka se ei ollut. Tietysti, jos vain haluaa ottaa arskaa ja sulkea muun ympäristön mielestään, ajaa tuokin ranta toki asiansa. Merivesi on näillä huudeilla sameaa ja luimme jostain, että meressä on myös runsaasti meduusoja. Eli uimaan ei tehnyt muutenkaan mieli. Erikoista, että täällä on tupakointikielto rannalla, pössyttelystä saattaa saada jopa 100 000 bahtia sakkoja tai vuoden vankeutta. Ei näkynyt rannalla juurikaan tupakkimiehiä.

Hotellimme sijaitsi vain kivenheiton päässä rannasta joten kadun varrella oli runsaasti erilaisia kahviloita, ravintoloita ja muita palveluita. Jos vain tykkää kala -ja äyriäisruoasta täällä sai todentotta tuoretta merellistä ruokaa. Joka korttelin väliin mahtui myös kymmenlukuisesti erinäisiä hierontapaikkoja jonka edessä istuskelevat naiset huutelivat ohikulkevien perään kaupaten palveluitaan. Ja runsaasti oli myös länsimaalaisia, pääasiassa vanhoja ukkoja käsikynkässään nuori thaityttö. Enhän minä tuota ala mitenkään paheksumaan, varmaan on ihan win-win asetelma. Mainitsinpahan vain.

Night marketilla pistäydyimme parina ilta kiertelemässä ja ihmettelemässä sitä lukuisten kojujen tavaramäärää. Koska meidän matkalaukkuun eli rinkkaan ei mahtunut yhtään uutta tavarahankintaa oli meidän ostettava sitten vaan sitä mikä mahtuu mahalaukkuun. Tavarahankinnat jäivät siis tekemättä mutta matkaan torilta lähti pussittain hedelmiä ja makoisia kookosriisikakkusia.

Mangrovemetsää ja suuria kuninkaita

Seuraavana aamuna vuokrasimme hotellilta skootterin vuorokaudeksi 250:llä Bahtilla. Siinä vain raha ja mopon avaimet vaihtoivat omistajaa, mitään lomakkeita ei täytelty eikä hotellin respa ollut kiinnostunut Pasasen kansainvälisestä ajokortista, jota hänellä ei tosiasiassa edelleenkään ole. Mopon mukana tuli kaksi pottakypärää jotka kolarin sattuessa tekisivät luultavammin enemmän hallaa kuin suojaisivat. Mutta niillä mentiin.

Ensin ajelimme noin kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle temppelille, Wat Khao Takiapille. Temppeli sijaitsi kukkulalla jonne pääsi mukavasti ajelemaan mopolla. Mopon parkkeeramisen jälkeen oli vielä kivuttava kuitenkin sellainen sata askelmaa ylöspäin. Tämä temppeli oli melko tavanomainen ja vaatimaton siihen nähden mitä täällä yleensä temppelit ovat, mutta ylhäältä kukkulalta oli hienot näkymät alas kaupunkiin. Muutamia apinoita huilaili portailla ja tyytyi vain katselemaan meitä, kun olivat ensin todenneet, ettei meillä ollut matkassamme mitään nöösittävää. Noista varastelevista apinoista varoitetaan monin paikoin kylteillä, kaiken irtotavaran yrittävät varastaa heti tilaisuuden tullessa.

Temppelillä saimme käydä miltei keskenämme sillä paikalla ei ollut juurikaan montaa ihmistä meidän lisäksemme ja puotienpitäjätkin parkkipaikalla alkoivat tuolloin vasta availemaan myyntikojujaan.

Temppeliltä ajelimme takaisin kaupunkiin kahville, yritimme siinä samalla löytää Maruekhathaiyawanin palatsia, mutta sitä ei jostain syystä löydetty. Ehkä sen vuoksi kun eihän tuommoista nimeä osaa edes lausua. Kahvikupposten jälkeen päätimme jatkaa matkaa kansallispuistoon Pranburiin jossa olisi suuri mangrove-metsä. Esitteen mukaan metsässä pääsisi kiertelemään puusta tehtyä kävelysiltaa pitkin. Tosin siinä navigaattoria zoomaillessa huomasimme, että tuo mangrovemetsähän sijaitsi ihan samalla suunnalla kuin temppelikin, josta juuri tulimme, joten köröttelimme sitten samaa tietä takaisinpäin. Eipä siis ollut mikään ihme, että mittariin tuli päivän aikana yli 100 kilometriä.

Mangrovemetsä oli meille pienimuotoinen pettymys koska esitteen kuvissa näytti siltä, että laudoista tehty polku menisi korkealla puiden latvustoissa ja esitteessä mainittiin myös, että siellä saattoi nähdä runsaslukuisesti erilaisia villieläimiä. No, menihän se polku välillä latvustojen tasossa, tosin nuo latvustot ylsivät korkeimmillaan noin metrin korkeudelle ja villieläimistä näimme kuvittelemieni norsujen, tiikereiden ja apinoiden sijasta vain muutaman mutaisen ravun ja parkkipaikalla kuopsuttelevat kukot.

Vastapäätä metsää löytyi kaunis ranta jonka hiekalla kävimme hetken aikaa kipristelemässä varpaitamme. Tokihan varpaat piti vielä siinä merivedessä dipata ihan vaan todetaksemme, että lämmintähän se vesi oli, Siamin lahdessakin.

Metsikän ja rannan jätimme melko pikaisesti taaksemme ja ajelimme matkan varrella olevaan toiseen puistoon joka on entisille kuninkaille pyhitetty suuren suuri aukio, Rajabhakti Park. Alueelle on pystytetty kuuden kuninkaan valtavat patsaat joiden luokse sai kyydityksen ilmaisella avobussilla. Vaikuttavan näköiset patsaat ovat noin 14 metrin korkuisia ja tosi hienosti veistettyjä eri aikojen kuninkaita.

Pienen tienvarsi googletuksen jälkeen mopoilimme vielä Veneziaan, suureen venetsialaisaiheiseen ostoskeskukseen jossa olisi tarjolla vaikka mitä gondolikyydeistä 3D museoon. Visiitti tuonne tyssääntyi kuitenkin portille sillä ostoskeskukseen oli maksettava pääsyliput. Eivät toki kalliit mutta periaatteesta en maksa sisäänpääsyä ostoskeskukseen vaikka siellä olisi kuinka hienoja juttuja. Paikka näytti muutoinkin olevan melko autio, parkkipaikalla ei ollut autoja eikä muita menopelejä ja sisään kurkatessa alueella ei ollut oikeastaan ristinsielua.

Päivä alkoi jo tuossa vaiheessa kääntyä illan puolelle joten päätimme ajella pikkuhiljaa takaisin hotellille. Apteekin kautta, sillä varotoimista huolimatta pääsivät meidän molempien käsivarret päivän aikana kärähtämään. Samalla ajelulla koukkasimme vielä juna-asemalle kyselemään seuraavan päivän juna-aikatauluja Pranchuap Khiri Khaniin. Olisihan Hua Hin tarjonnut vielä vaikka kuinka nähtävyyksiä ja aktiviteettia mutta meille Hua Hiniä riitti kolme päivää vallan mainiosti.