Aarteen etsintää Englannin pelloilla

Onneksi emme ole huomanneet ainakaan täällä uutiskanavilla yhtäkään mediaotsikkoa, jossa olisi uutisoitu jyväskyläläisten kaivamasta suuresta aarrelöydöstä Stonebridgessä. Toivottavasti et sinäkään, sillä eihän me missään Stonebridgessä olla vaan Stockbridgessä. Stonebridge sijaitsee Lontoosta pohjois-luoteeseen, kun me vastaavasti ollaan maantieteellisesti sijoituttu Englannin kartalla eteläosaan, oikeammin Lontoosta lounaaseen.

Eikä täältäkään nousta kyllä yhtään sen enempää uutiskynnyksen yli, sen verran nämä paikalliset pellot ovat olleet hiljaisia. Lienevät roomalaisetkin ne aikoinaan hyvin kiertäneet, saxeista ja kelteistä puhumattakaan. Mutta metsästäjät ja haulikolla muuten vain ammuskelijat ovat viihtyneet näillä pelloilla oikein hyvin miljoonista hylsyistä päätellen. Niitä nousee pelloista nimittäin kuin sieniä sateella.

Fuengirolasta Lontooseen

Koska meidän piti lähteä maanantaiaamuna hyvissä ajoin Malagan lentokentälle, olimme sopineet vuokraisäntämme kanssa, että hän käy sunnuntaina tsekkaamassa asunnon ja neuvomassa mihin jätämme lähtiessämme aamulla avaimet. Koko päivän odottelimme isännän tupatarkastusta ja viimein kymmeneltä luovutimme. Ei saapunut Jose, ei. Aamulla miesmatkaaja kävi koputtelemassa unisen ja pyjamapukeisen vuokraisännän kotiovelle ja luovutti hänelle avaimet. Tupatarkastus jäi näin ollen kokonaan tekemättä, toivottavasti saamme kuitenkin maksamamme takuuvuokran takaisin. Pikkuisen siis kuitenkin sellaista manjana-meininkiä.

Malagan lentokentälle pääsee kätevästi suoraan paikallisjunalla niin meidänkään ei tarvinnut mitään muita kyytejä lähteä aamulla etsimään. Junamatka Carvajalasta Malagaan kestää reilun puolisen tuntia ja maksaa vain 2.10 euroa per matkaaja. Norwegianin lento Gatwickiin lähti yhdentoista tietämissä ja kaikki tsekkaukset ja matkalaukun pudotukset sujuivat erittäin mallikkaasti. Ainut, missä meni todella paljon aikaa, oli turvatarkastus, sillä nyt piti purkaa yksitellen laatikoihin miltei kaikki repuissamme kulkevat käsimatkatavarat (kaikki elektroniikka).

Junalla Malagaan

Lento kesti kaksi tuntia ja 40 minuuttia eikä tuossa ajassa pahemmin kerennyt edes pitkästymään. Lontoon Gatwickistä meidän oli vielä suoriuduttava linkillä Heathrowin lentokentälle, sillä meille oli varattu sieltä yhdeksi yöksi sama lentokenttähotelli kuin muinakin vuosina. Gatwickiin lensimme siksi, koska saimme sinne Malagasta edulliset lentoliput ja vaikka linikkakyyti Gatwickista Heathrowiin maksoi 27 puntaa per nenä, tuli se kuitenkin vielä edullisemmaksi kuin lento suoraan Heathrowiin.

Lentoreitti

Tässä kohtaa täytyy taas kertoa yksi huvittava juttu, mikä tapahtui tuolla Gatwickissa. Kun olimme saaneet tavarahihnalta matkalaukkumme kiiruhdimme oitis ostamaan linkkiliput Heathrowiin. Kun olimme saaneet lippumme, siihen oli merkitty, että seuraava linkki lähtisi klo 15.10 ja kello oli juuri silloin vähän yli kolme. Hieman kummastelin silloin lipumyyjän ilmettä, kun tiedustelimme, että kerkiämmeköhän siihen kyytiin. Hän nyökytteli ja katsoi meitä hieman hitaasti, että etteköhän tuota kerkiä.

No, mehän kiirehdimme hirvittävää kyytiä linkkipysäkille ja kerkesimmekin perille juuri, kun linikka saapui pysäkille. Tämän linkin kuljettaja ei meitä kuitenkaan kyytiin ottanut, vaan kertoi, että hän ajelee linikan seuraavaksi varikolle eikä tiennyt milloin seuraava bussi Heathrowiin lähtisi. Hän kehoitti meitä kyselemään toimistosta aikatauluja ja hutisteli meidät sen jälkeen siitä oven välistä kyselemästä.

Siinä heti pysäkin vieressä olikin toinen tämän linikkafirman toimisto, johon sitten suuntasimme hieman närkästyneinä, sillä kello oli jo melkein puoli neljä. Miesmatkaajan tiedustellessa virkailijalta, että milloin tämä lippumme kertoma kymmenen yli kolmen linikka oikein Heathrowiin lähtee, totesi virkailija rauhallisesti, että kyllä se lähtee kymmenen yli kolme, niinkuin lipussa seisoo. Ja siinä samassa muistimme, että Englannissahan ollaan tunti jäljessä Espanjan aikaa. Eli meillä oli ihan runsaasti aikaa ehtiä siihen bussiin, yli tunti. Että taas nolotti.

Vielä vihon viimeinen linikkamatka piti tehdä Heathrowin lentoasemalta hotelliin ja kun pääsimme viimein perille, olikin päivä jo miltei vaihtunut illaksi. Jenkkipiipparoijat tulivat kaikki miltei eri koneilla joten heitä valui hotellille siten, että viimeiset olivat perillä myöhään illalla. Ja aamulla lähdimme koko konkkaronkka kohti Stockbridgeä ja ensimmäisellä pellolla olimme jo ennen puolta päivää.

Hotellimme White Hart

Hotellimme täällä Stockbridgessä on pieni ja viehättävä vanha majatalo. Huoneita hotellissa on neljätoista, pienoinen ravintola/pubi ja aamiaishuone. Huoneemme on äärimmäisen ihana, vaikkakin pieni. Kaikki huoneet sijaitsevat erillisessä rakennuksessa päärakennuksen vieressä, ja joku tiesi kertoa, että huoneet on rakennettu entiseen hevostalliin, jota ei ihan ensimmäisenä uskoisi.

Hotellin julkisivu
Takapihaa
Vanha hautausmaa ihan hotellin takana

Huone on todellakin pieni, meidän matkalaukutkin piti aukaista täällä vuorotellen. Muuten huone on todella mainio ja nyt saa taas tulla iltaisin valmiiksi siivottuun huoneeseen. Ja mikä vielä kaikkein parhainta, lämpimään huoneeseen. Huoneen varusteisiin kuuluu espressokehvinkeitin, jonka jysäytän aina aamuisin heti ensimmäisenä herätessä päälle, ja sen aiheuttamaan meteliin herää kyllä koko tienoo. Siitä lähtee ihan hirveä pärinä, mutta ilman kahvia ei meitä saa aamulla liikkeelle, ei edes aamiashuoneeseen. Jenkit kohteliaasti sanovat, etteivät ole aamuisin pärinää kuulleet tai siihen heränneet, mutta tuon sanoessaan heillä korvat vispaavat niin, että miltei lentoon lähtevät.

Hotellihuoneen puhelinkin on hieno

Aamiainen tarjoillaan siis erillisessä aamiaishuoneessa. Buffeepöydästä saa hakea hedelmät, leivät, pullat, jogurtit ja mehut. Kahvi on termareissa pöydissä ja lämpimän aamiaisen saa tilata keittiöstä. Me olemme pysytelleet kaurapuurolinjalla edelleen, siihen kyytipojaksi hieman munakokkelia, niin taas jaksaa päivän pellolla rymytä. Ei pitäisi olla ainakaan aamiaisesta kiinni, jos tulee väsähdys kesken päivän.

Aamiaisella

Ravintolan ruokalista ei ole ollut kovinkaan kaksinen, ainoastaan kerran olemme käyneet siellä illalla syömässä. Silloinkin olimme ravintolassa koko porukalla, koska seuraamme liittyi nainen (henkilö), jonka omistamilla pelloilla saamme tonkia tämän reissumme ajan. Tämä Caroline on varsin viehättävä ja charmikkaasti ikääntynyt leidi, joka istuutui seuraamme illalliselle kuin kuningatar konsanaan. Tietysti voikin hieman leikkiä kuningatarta, jos maita on niin paljon kuin tällä naisihmisellä on. Toki hän oli oikein sydämellinen ja mukavan oloinen, ja miesmatkaaja kävikin seuraavana päivänä tiedustelemaan muulta porukalta, olikohan tämä leidi mahdollisesti neiti-ihminen vaiko ihan leskirouva. Mitähän tuostakin pitäisi ajatella?

Jenkit, ja puhetta piisaa

Etsintäseurueemme ei ole taaskaan kovin suuri, ainoastaan me kaksi suomalaista ja kahdeksan jenkkiä. Jenkkiseurueessa suurin osa on meille entuudestaan tuttuja, mukana on myös pariskunta, jonka rouvan tapasin nyt ensimmäistä kertaa. Kirjoitan tässä jenkeistä korvatakseni sanan amerikkalaiset, koska jenkit on helpompi kirjoittaa. En siis mitenkään halventaakseni amerikkalaisia, vaan ihan omaa hommaani helpottaakseni.

Nämä jenkit ovat ihan hirveitä puhumaan (en ole kylläkään tavannut montaakaan hiljaista jenkkiä). Englantia huonosti ymmärtävänäkin olen melko varma, ettei kaikki heidän suustaan tuottama höpötys voi olla täyttä asiaa, ei edes puoliksi täyttä. Ja englanti on heidän puheessaan niin laveaa, ettei siitä tahdo meikäläinen kiinni saada millään.

Kun suomalainen vastaa kysymykseen yleensä, että ”häh”, jenkki päätyy kertomaan ensin ummet ja lammet jostain ihan asian vierestä, vie sitten kevyillä aasinsilloilla puheen vieläkin kauemmas kysytystä asiasta ja lopuksi kysyy, että mikäs se kysmys olikaan, jos edes sitä on noteerannut. Jotain viidentoista minuutin kuluttua voi tulla sitten vastaus kysymykseen, jos kysyjä enää siinä vaiheessa muistaa, mitä kysyi. Tai jos häntä enää edes ylipäätään koko asia kiinnostaa.

Mutta mukavaa ja hauskaa sakkia on koko joukkio. Kaikki ovat kovin kohteliaita ja toiset huomioivia. Erityisesti täytyy mainita, että tämä jenkkipariskunnan rouva oli kutonut meille tuliaisiksi pipot, vaikka ei ole meitä koskaan tavannutkaan. Paksut pipot vielä kaiken lisäksi, ei ainakaan pääse meillä päitä palelemaan kun Suomeen palailemme.

Mekin ostimme Fuengirolan Suomikaupasta tuliaisiksi yhdelle pitkäaikaiselle tutulle jenkille turkinpippureita (irtokarkkeina) ison pussillisen, mutta kerkesimme syödä ne itse jo ennen koneen nousua Malagasta. Hommahan lähti lapasesta ihan jo siitä ajatuksesta, että ”kyllä täältä pussista voi yhden ottaa”…. ”no, sitten minäkin voin ottaa”… ja yhtäkkiä pussissa oli enää niin vähän turkinpippureita, ettei sitä kehdannut kenellekään enää antaa. Niinpä ostimme sitten lentokentältä pullollisen sangriaa, ajannee miltei saman asian kuin turkkaritkin.

Tämä kyseinen jenkki on ollut meidän kanssamme täällä Englannissa samaan aikaan jo ainakin kymmenen kertaa. Luonnollisesti tästä johtuen tämä jenkki osaa muutamia suomalaisia peruskirosanoja, joihin miesmatkaaja on hänet mielestään syvällisesti perehdyttänyt. Seuraavaksi pellolla kuultua: Jenkki: ”Perkules!” Suomi-mies: ”Nou perkules. Juu mast sei perkele, ripiit after mii: perkele!” Jenkki: ”Perkules! Perkules!” Suomi-mies: ”Whot ever!”

Isäntäparilla on koiravauva

Isäntäparimme Sarah ja Pete ovat toimineet taas loistavina hosteina tämänkin reissun aikana. Uutta heillä on pikkuinen koiravauva, Poppy, jonka he sanovat olevan snautseri, mutta jotenkaan se ei ole meistä ihan snautserin näköinen. Mutta se on niin pieni vielä, ehkä se siitä vielä snautseroituu.

Alkuun tämä pieni Poppy oli hirveän ujo ja kaino, ja kävi aina vapisemaan kun vähänkin meni lähelle, mutta päivien saatossa siitä on tullut urheampi ja joskus jopa häntäkin heiluu, kun menee sitä silittämään. Eikä se enää vapise. Siellä se on ollut pellolla emäntänsä kanssa piipparoimassa ja ihmettelemässä, että mitä nämä kaikki huumanit oikein meinaavat heilutellessaan outoja kepakoita puolelta toiselle ja kaivaessaan kuoppia pitkin peltoja. Hoopoja huumaneita.

Kukas se onkaan hoopo?

Kelit ovat meitä suosineet

Kelit ovat meitä suosineet ihan kympillä, paitsi nyt viimeisinä päivinä. Täällähän on kevät jo pitkällä, puissa on hiirenkorvat, ruoho vihertää, narsissit ja puut kukkivat. Kaunista on siis täälläkin.

Alkupäivinä täällä oli ihan T-paita kelit, tietysti yöt ja aamut ovat kylmiä, yölläkin ollaan oltu lähempänä nollaa. Aurinko on paistanut ihan kirkkaalta taivaalta ja eipä ole ollut paljon eroa Espanjan keleihin. Paitsi nyt parina viime päivänä.

Aurinkoista

Eilen satoi koko päivän vettä ja oli niin kylmä, että kädet olivat hanskoissa ihan kohmeessa. Oikein piti ottaa huikat brandya lämmikkeeksi. Onneksi oli sadevaatteet mukana joten emme kovin kastuneet, mutta mutaisiksi kyllä saimme itsemme ja kamppeemme. Tänään on ollut myös kylmä, aamulla oli maa ihan kuurassa ja autojen ikkunat jäässä. Mutta onneksi ei satanut kuin pieniä kuuroja ja nekin sateet tulivat rakeina ja räntänä.

Ja kohta tulee rakeita taivaan täydeltä

Mitä on pelloilta löytynyt

Päivät ovat täällä toistaneet taas miltei itseään. Kello soi aamulla puoli seisemän, seitsemäksi käppäilemme kauppaan hakemaan evästä pellolle ja aamiaiselle kerkiämme jo vartin yli seitsemän, koska kauppa on niin lähellä. Yleensä pellolle lähtee eväiksi kolmioleipää, salaattia tai wrappeja, suklaata, sipsiä, pullaa päiväkahville ja juomisia. Iltaisin syödään yleensä repun pohjalta löytyneet jämät, olemme olleet liian väsyneitä kampeamaan itseämme mihinkään ravintolaan syömään.

Mistä sen aarteen löytäisi?

Pellolle kyyti tulee puoli yhdeksän ja hotellille palailemme takaisin kuuden tietämillä illalla. Nyt hieman myöhemmin, kun kelloja siirrettiin täälläkin eteenpäin niin on valoisaa pidempään.

Pellon reunalla

Ja mitä me ollaan sitten löydetty. Nyt kun on enää yksi etsintäpäivä jäljellä saldomme on seuraava: nappeja 48 kpl, greenejä 24 kpl (1800-luvun englantilaisia kolikoita, jotka ovat yleensä patinoituneet ihan vihreiksi), rose farthingeja 2 kpl (englantilaisia kolikoita 1600-luvulta, näissä kolikoissa on ruusun kuva), roomalaisia kolikoita 15 kpl, hammeredeja 4 kpl (lyötyjä hopeakolikoita ajalta 1400-1600), kaksi sormusta keskiajalta ja yksi roomanaikainen sormus, pronssikautinen kirveen terän osa (pronssiaika 2500- 800 eKr). Solkia ja muuta sälää on ämpärillinen, puhumattakaan muusta pos:sta (piece of shit) joka on sittemmin päätynyt uudelleen kierrätykseen.

Nappeja, nappeja, nappeja….

Tänään laskin kaikki päivän aikana kaivamani haulikon hylsynkannat ja niitä tuli kaivettua 31 kpl. Siis yhden päivän aikana. Ja koska nuo peijoonit antavat etsimeen hyvän signaalin (kolikkosignaali), tulee ensimmäiset aina kaivettua hyvällä fiiliksellä. Mutta kyllä se hyvä fiilis alkaa jo viimeistään kahdenkymmenen hylsynkannan jälkeen kaikkoamaan ja tilalle hiipii melko suuri harmitus.

Melkein sama on noiden löydettyjen nappien suhteen. Alkupäivinä, kun kaivamastaan kuopasta löytyi nappi, sitä ajetteli, että JEE -nappi! Parin päivän jälkeen alkoi jo tuntumaan, että voi, taasko nappi ja vielä muutama päivä lisää, niin fiilikset alkoi olemaan, että mistä veestä näitä nappeja oikein riittää.

Me mennään kotiin

Perjantaina me lennetään sitten kotiin. We are going home! We are going home!

Tuollakin on jonkun koti

Keväisen aurinkoista huhtikuuta sinulle, missä sitten lienetkin!

Olemme tosi iloisia kaikista kommenteista!

Ps. Fuengirolassa halusi paikallislehden toimittaja tehdä meistä lehtijutun, alla linkki Fuengirola.fi -lehteen.

4 Replies to “Aarteen etsintää Englannin pelloilla”

  • On se koiruus snautseri ei oo vaan nypitty pentukarvaa. Kyllä tulee kunnon parta kunhan vähän vanhenee.

    • Jep, mekin katselimme tuossa vanhoja valokuvia omista ja läheisten käppänöistä, kun olivat pieniä, ja samanlaisia karvatuhnuja ovat olleet nekin ennen ensimmäistä trimmausta. Kiitti kommentista ja mukavaa kevättä, vaikkakin nyt näyttäisi ainakin täällä olevan aikas kurja kevätkeli!

  • Hyvinhän sieltä sitten löytyi ”kamista”. Roomalainen kolikko, tai muu roomalainen esine
    lämmittää kyllä mieltä pitkään.
    Arvatkaas, alkoiko poltella……
    Tervetuloa takaisin kotimaahan.

    • Kiitti, Pertti, kyllä oli mukava tulla kotimaahan, vaikkakin tuotiin melkoinen lumihuntu tullessamme! Ihan hyvin toki tuota kamaa löytyi, aina vaan jää mieleen kummitteleemaan se löytämätön ïsompi löytö”. Toivottavasti saadaan pian tännekin hyvät piipparointikelit. Mukavaa kevättä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.